Juhannusahdistusta

Juhannus. Itsesäälissä vellomista kuten niin monena aiempanakin vuonna. Koko päivä meni television ääressä löhötessä kunnes yllättäen kasasin itseni ja lähdin katsomaan kokkoa. Valitsin nätit vaatteet, kampasin hiukset, pesin hampaat ja valitsin jalkaan naisellisimmat omistamani ballerinat ja pakkasin omaisuuteni käsilaukkuun. Hyvällä tuulella lähdin autolla ajelemaan lähemmäs kokkoa ja ihailin upeaa maisemaa ja kaunista auringonpaistetta. Olin luullut olevani ovela ja tietäväni paikan johon saisin auton parkkeerattua, mutta huomasin että kadunvarretkin ovat täynnä. Siksi kai ajoin ensimmäisen kerran ohi. Joka puolella näin kaveriporukoita, perheitä ja pariskuntia suuntaamassa kokkoa kohti tai istuskelemassa tyytyväisinä terasseilla tai kaupungin penkeillä. Siksi kai ajoin toisen kerran ohi. Kolmatta kertaa en enää halunnut ajaa, sillä olin kadottanut kaiken päättäväisyyteni ja hyvän mielen. Mitä minä siellä tekisin yksin seisoskelemassa ihmisjoukossa? Teeskentelisin epätoivoisesti odottavani tai etsiväni ystäviäni ja yrittäisin samalla ihailla kokkoa? Ei… En pystynyt. On niin helppoa oman asunnon yksityisyydessä kerätä päättäväisyyttä ja olla tyytyväinen oman peilin kuvaan, mutta kun astuu todellisuuteen, se iskee julmasti ilmat pihalle.

Laittaudun harvoin, koska ei ole tilaisuuksia mitä varten voisin niin tehdä. Olisi niin kiva laittaa itseään hiukan nätimmäksi ja ehkä joku kerta saada edes yksi kohteliaisuus. Mutta ei… Nytkin kaikki meni hukkaan. Kaikki se vaiva vain puolen tunnin ajelun takia. Miten turhaa.

Töissä kyselivät suunnitelmiani ja käyttivät aina muotoa ”te”. ”Mitäs teette illalla?” Mitäs siihen vastaat? Että eipä ole mitään suunnitelmia kun olen ihan yksin. Menen kotiin ja syön jääkaapin tyhjäksi, katson pari tuntia telkkaa, vellon itsesäälissä ja ehkä itken itseni uneen. Hmm… Kuulostaapa hyvältä. Sen sijaan runoilin kaikenlaista ympäripyöreää erilaisista tapahtumista. Nyt pitää sitten harjoitella tarina ja pysyä siinä. Miten kivaa oli, miten hieno kokko oli, miten paljon oli ihmisiä jne. Voi että kun voisi olla edes hitunen totta siinäkin tarinassa.

Nyt istun tyhjässä kerrostalossa ja kuuntelen etäistä meteliä kaupungilta. Siinä meni taas yksi juhannus.

Mixed feelings

Enpä ole taas aikaan käynyt lisäämässä uusia jorinoita. Ehkä siitä syystä että laihdutus ei kiinnosta tippaakaan (leivoin eilen pellillisen pullaa ja hupsan, se on jo syöty... ;). Eikä minulla ole ollut mitään järkevää sanottavaa.

Olen nauttinut kesän lämmöstä ja kauniin vehreästä luonnosta, mutta silti aina välillä ajatukset siirtyvät negatiivisempiin asioihin. Kevät ja kesä tuntuvat olevan hormoonien hyrräyksen aikaa, joka johtaa otolliseen puolison etsintä tilaisuuteen. Suomalaiset kaivautuvat talvipesistään ja raahautuvat esille erilaisiin kesätapahtumiin ja paikkoihin. Flirttailukin tuntuu lisääntyvän auringonvalon myötä (jotain mitä tapahtuu toisille, ei minulle). Ikävä kyllä oma ujouteni ja epävarmuuteni vievät omat mahdollisuuteni tutustua uusiin ihmisiin. Masentaa todella kovasti, kun joka paikassa törmää toistensa kauloissa roikkuviin onnellisiin pariskuntiin ja itse on yhä edelleen toivottoman totaalisesti sinkku. En jaksa edes pyöriä facebookissa, koska tulen niin kateelliseksi kaikesta siitä mitä toisilla on. Oma  sosiaalinen elämä tuntuu sitäkin tyhjemmältä kun lukee toisten hehkutuksia ravintolailloista, ulkomaan reissuista, porukan yhteisistä talkoista, grilli-illoista yms.. Osa päivityksistä kertoo vastoinkäymisistä, mutta nekin ovat yleensä hassuja sattumuksia, jotka kertovat vain tapahtumarikkaasta elämästä eivätkä mistään vakavista ongelmista. Olen siis ratkaissut ongelman välttämällä koko facebookkia. Ehkä taas toisessa mielentilassa pystyn unohtamaan omat tunteeni ja iloitsemaan toisten elämästä.

Asiasta kukkaruukkuun...
Vaatekoko 48 ja kesä ovat hikinen yhdistelmä. Kun kroppaa ei kehtaa esitellä käsivarsia enemmän on pakko etsiä kaikenlaista peittävää kesävaatetta, joka silti olisi mahdollisimman viileä. Katselin kateellisena vaatekaupan suurta shortsivalikoimaa ja kuvittelin miten ihanan viileää olisi pitää niitä jalassa kuumana kesäpäivänä. Mutta kun ei kehtaa. Kun pohkeen ympärys on isompi kuin hoikan (tai edes normaalin!) naisen reiden ympärys, on mahdotonta edes haaveilla lyhyistä housuista tai hameista.
Nyt kaduttaa myös se, että viimeiset pari kuukautta olen antanut itseni löhötä telkan ääressä... En kuvittelekaan, että olisin voinut pudottaa puolta elopainostani  ja olla bikinikunnossa, mutta olisin voinut edes pitää itseäni jonkinlaisessa kunnossa, ettei jo yhdet portaat vie helteellä kuoleman partaalle. Olen huomannut että kuntoa on aika nopea kohottaa, jos vain muutamankin kuukauden lenkkeilee suht ahkerasti. Ei edes tarvitse näännyttää itseään joka kerta, niin silti kunto nousee kohisten. Ikävä kyllä kunto on myös helppo kadottaa, eli istuskelemalla sohvalla saa hyvin nopeasti kaikki kovan työn tulokset muutettua takaisin läskiksi. :(
Ei siis auta kuin ostaa tummia, löysiä vaatteita, jotka peittävät hikilitrat alleen ja yrittää taapertaa eteenpäin suomen kesässä.

Ehkä kesä ja uusi työpaikka ovat tuoneet parempaa fiilistä ja siksi en ole ollut yhtään ahdistunut viimeisten viikkojen aikana. Ainoastaan hyvin väsyneenä tai kipeänä nostaa ahdistuskin päätään, mutta siihen on onneksi helppo ratkaisu eli burana ja peti. Työ on ollut raskasta, mutta olen nauttinut siitä ja se on tuonut mukanaan uusia haasteita, joita olen kipeästi kaivannutkin. Työasiat ovat siis kunnossa mutta henk. koht. elämässä ei ole ollut mitään muutoksia ja sitä sitten väsyneenä märehdin. (tämä itsesäälissä vellominen ei siis ole varsinaista ahdistusta, koska voin lopettaa sen heti kuin haluan ja lähteä vaikka ihastelemaan kukkivia omenapuita. Ahdistus taas tulee pyytämättä ja vie ajatukset kamalille poluille)

Nyt kun märehdin omaa elämääni, päässä pyörii vain se iso kolo elämässäni, enkä pysty näkemään kaikkea sitä mikä on hyvin. Ihminen on kummallinen eläin, kun ei voi olla tyytyväinen siihen mitä on, vaan aina täytyy murehtia, kadehtia ja yrittää saada vielä enemmän. Perustelen omaa märehtimistäni sillä, että parisuhde on ihmisen perusoikeus. Ihan kuin maailma/luonto olisi minulle velkaa miehen. Kuulostaapa älyttömältä ääneen sanottuna, mutta niin vain ajattelen. Kun kaikilla muillakin on, niin miksei minulla? Kuin pikkulapsi, joka ei kestä sitä, että toinen lapsi sai kaksi karkkia vaikka itse sai vain yhden. Mutta niin se elämää vaan taitaa mennä. Toiset saa miljoonia ja toiset kituuttaa minimipalkalla. Joku etsii koko elämänsä vierelleen toista ihmistä sitä löytämättä ja toinen elää koko elämänsä ihmisen kanssa, jonka kanssa ei haluaisi oikeasti olla päivääkään. Elämä on epäoikeudenmukaista, ja harva saa kaiken haluamansa. Kunpa sen vielä pystyisi sisäistämään niin pääsisi eroon kaikista inhottavista kateuden tunteista ja voisi vihdoin olla onnellinen.

God grant me the serenity to accept the things I cannot change,
courage to change the things I can,
and wisdom to know the difference