Elämänpelkoa

Olen jo vuosia elänyt kuplassa. Kuplassa selvitään päivästä toiseen ajattelematta ajan kulumista. Joskus kuplaa meinaavat puhkaista erinäiset vauva-, hää-, ja talon osto uutiset. Kovalla ruutujen tuijotuksella saa kuitenkin aivot säilöttyä sellaiseeen harmaaseen höttöön, jossa ei ahdistus vaikuta ja kupla on taas kasassa. Mutta elämää ei kuplassa ole. Voisin sanoa että vuosikymmen on mennyt kuplassa peukaloita pyöritellen sillä kunnon elämää siellä ei ole. Siinä. Se on varmaankin yksi keskeisimmistä ongelmista. En uskalla elää. En ole oikeastaan koskaan elänyt. Voin syyttää siitä mitä tahansa. Perhettäni, kasvatustani, ystäviäni, ystävättömyyttäni, koulua, yhteiskuntaa, naapurin kissaa...
En usko että olen koskaan oikeasti astunut ulos kuplastani. En ole kokeillut miten oikeasti pärjään tässä maailmassa, kuplan ulkopuolella. Olen vuosia ajatellut, että tarvitsen ystäviä/poikaystävän päästäkseni osaksi maailmaa, mutta ongelmaksi on tullut se, että kaikki muut elävät elämäänsä kuplan ulkopuolella. Kukaan ei ole tullut hakemaan minua kuplastani. Elämä ei odottele vaan se tapahtuu koko ajan tuolla ulkopuolella. Mitä jos pääsen kuplasta ulos vasta seitsemänkymppisenä? Miten paljon olen hukannutkaan aikaa jo nyt, entä sitten vuosikymmenten jälkeen? argh..

Maailma ei siis ole koskaan nähnyt oikeaa minua. En tarkoita sitä, että kertoisin kaikki yksityiskohdat itsestäni facebookissa, vaan sitä että uskaltaisin tehdä rohkeita valintoja elämässäni sen mukaan mitä itse oikeasti haluan enkä sen mukaan mikä aiheuttaa kaikista vähiten vastaansanomista tai kyselyä muilta. En usko itseeni. En usko siihen, että oikeasti pärjään, jos teen elämässäni vähän rohkeampia suunnanmuutoksia. En ole koskaan kokenut, että minua oikeasti tuettaisiin kaikessa mitä teen, tai että olen arvokas kokonaisuus. Tuskin tähän on yhtään yksittäistä syyllistä, muuta kuin suomalainen kulttuuri, jossa ei kehuta muita kuin parhaita. Kehuja ei saa edes lapsi ellei ole lähes täydellinen ja harvoin silloinkaan. Mutta se on toinen aihe, josta voin joskus enemmän pauhata. On minulla aina ollut hätävara verkko, että jos putoan korkealta, niin kyllä perheeni edes jonkin verran pehmentää putoamista, mutta ei se paljon helpota kun pitäisi uskaltautua nuoralle. Varsinkaan nykyisin kukaan ei ole vakuuttamassa että "kyllä sinä pärjäät, minä uskon sinuun!".

Kuplassa on turvallista. Siellä on tylsää ja ahdistavaa, mutta siellä eivät ulkomaailman pettymykset uhkaa. Sieltä on hyvin vaikea lähteä, kun siellä on pitkään ollut. Haluaisin tehdä elämässäni jotain uutta. Jonkinlaisen suunnanvaihdon. Mutta mistä rohkeus? Ja jos oikeasti hyppään vaikka täysin erilaiseen työhön, eri paikkakunnalla, joudun muuttamaan elämääni niin paljon että selviänkö siitä? Kuka on vierellä valamassa uskoa ja auttamassa jos tulee möykkyjä matkaan? En tiedä. Ja siksi muutoksen teko on todella vaikeaa. Kaipaan edelleen toista ihmistä elämään vierelleni. Sellaista joka jakaisi ainakin osan arjesta ja arjen huolista. Joka valaisi uskoa ja auttaisi. Mutta ei niitä ihmisiä kasva kuplan sisällä. Edelleen minun ja elämän välissä on jotain. Ja miten sen rikkoisi? huoh...

Hairs in the wrong places

Terveyttä on monenlaista. Oikeastaan olen terve, sillä yhtäkään pilleriä en tarvitse selvitäkseni päivästä tai pysyäkseni samassa kunnossa kuin juuri nyt olen. Toisaalta monet kohdat kropastani ovat kaikkea muuta kuin kunnossa. PCO on yksi kroppani kirouksista. Se vaikuttaa elämääni monella eri tavalla, joita en kaikkia viitsi tässä luetella, mutta yksi uusi oire on aiheuttanut harmaita hiuksia. Melkeinpä kirjaimellisesti.. Eli pco:n oireisiin kuuluvat niin sanotusti "hair problems" mutta olin aina ajatellut niitä vain karvaongelmina enkä koskaan ollut edes tajunnut, että edessä olisi myös hiusongelmia... Olen ainakin vuoden hiuksia harjatessani miettinyt kuinka takaraivolla on mielestäni paljon vähemmän hiuksia kuin aiemmin. Olen torjunut tämän kauhean skeanaarion ja vakuutellut itselleni, että hiukset vain rasvoittuvat enemmän ja näyttävät littanoilta. Mutta tänään tuli eteen hetki kun oli pakko myöntää että tässä on nyt jotain enemmän.. Niinpä vietin tuskalliset pari tuntia googletellen asiaa ja pakko se on myöntää. Sen lisäksi, että pco:sta kärsivä nainen joutuu elämään inhottavan "miesmäisen" karvankasvun kanssa, täytyy hänen vielä katsella kun aiemmin niin tuuheista hiuksista tulee ohuet ja lättänät. Päälaki paistaa varmaan muutaman vuoden päästä jos hiustenlähtö jatkuu tällä lailla.

Hiukset ovat naisen kruunu ja varmasti jokaiselle naiselle niiden lähtö on suuri kriisi, mutta itselleni hiukset ovat olleet aina oikeastaan ainoa asia, josta olen ollut ulkonäössäni ylpeä. Ja nyt sekin viedään... Tähän asti olen ajatellut että tämän hurjan karvankasvun sivuoireena saan ainakin nauttia ihanan tuuheista hiuksista. Oi miten väärässä olinkaan... :(
Nyt olisi taas uskaltauduttava lääkärin pakeille, josko tilanteen voisi ainakin pysäyttää, jollei ihan palauttaa entiseen. Kauheaa.. Lääkärissä käynti on minulle jotain hirveää. En tiedä miten pystyn taas selittämään kymmenessä minuutissa kaiken oleellisen terveydestäni ja kestämään kaikki ne pikaiset laihdutusohjeet. Jos lääkäri kehtaa antaa ratkaisuksi pelkästään laihdutuksen, eikä auta mitenkään tämän uuden kriisin kohtaamisessa, alan varmasti itkemään saman tien. Pco on monimutkainen syndrooma, jossa paino on sekä syy että seuraus, ja varmasti painon pudottamisesta on suuri apu, mutta vuosien jälkeen pystyn toteamaan, että se ei todellakaan tapahdu noin vain. Ja en usko laihdutusleikkauksen olevan ratkaisu, vaan tarvitsen henkistä apua ja paljon. Jos ratkaisu olisi niin helppo, että laihduttamalla hiukset kasvaisivat takaisin, laihdutus olisi varmasti helppoa kovan motivaation ansiosta, mutta sellaista ei kukaan takaa. Vaikka kuinka laihtuisin, pco:n oireiden katoaminen on tuurista kiinni ja oikeastaan aika epätodennäköistä. Niinpä en tiedä pystynkö motivoimaan itseäni pysymään kaukana jääkaapista sen hyvin pienen todennäköisyyden vuoksi. Kuinka surullista.

Mutta siis. Viimeinen puoli itsessäni, josta olen osannut nauttia on nyt siis katoamassa. Ja olen vasta tämän ikäinen. Osaan nyt jonkin verran asettua niiden miesten asemaan, jotka huomaavat kaljun paistavan hiusten keskeltä. Miehille se on tietysti kova paikka, mutta yhteiskunta hyväksyy heidät, vaikka jonkin verran vitsailua esiintyykin. Ja miehellä on aina se mahdollisuus eli ottaa partakone esille ja leikata hiukset pois. Naisella ei ole muita keinoja kuin keksiä luovia kampauksia. Tai ostaa peruukki. Tai huivi. Ehkäpä alan suunnitella huivin pitoa. Se olisi ainakin keskustelun avaus. Joskin sellaiseen keskusteluun, jota en ehkä halua käydä...