And round we go again...

Olen taas samassa tilanteessa kuin tammikuun alussa. Kyllästynyt mässäilyyn ja haaveilen uudesta elämäntaparemontista..
Vaikuttaa siltä että mun laihduttaminen menee sykleissä:
- innostuminen uudesta dieetistä
- ahkera ja tiukkapiponen laihduttaminen
- asteittainen kyllästyminen
- paluu arkeen, joka yleensä vesittää loputkin dieetti-innostukset
- turhautuminen omaan saamattomuuteen ja huono fiilis, josta käynnistyy herkuttelu/mässäily
- kyllästyminen rasvaisiin ruokiin (luojan kiitos tää vaihe tulee aina jossain vaiheessa, sillä muuten söisin itseni varmaan hengiltä!)
- uuden projektin suunnittelu/etsintä
...ja taas pyörähtää kierros ympäri.

Tajusin tän, kun löysin itseni netistä etsimässä tietoa paastosta edellisenä päivänä nähdyn paasto-dokkarin inspiroimana. Olen valmis hyppäämään epätoivoissaini mihin tahansa kelkkaan, joka ehkä ratkaisisi mun ongelmat. Onneksi järkiinnyin enkä hurahtanut paasto dieettiin, joka luultavasti sekoittaisi vielä lisää mun nyt jo ihan tarpeeksi sekaisin olevaa ruokasuhdetta.
Uudet projektit on kuitenkin niin paljon kiinnostavampia kuin hidas asteittainen elämäntapojen muuttaminen.. On paljon kivempaa hurahtaa johonkin uuteen ja ihmeelliseen (kuten tammikuussa Jutan dieettiin..) kuin pysyä sillä tylsällä vanhalla tiellä. :)
Taidan olla näiden laihdutus-elämäntaparemontti -projektien kanssa ikuinen optimisti sillä aina jaksan toivoa että ehkä tämä on Se Oikea, ratkaisu, joka vihdoin muuttaa mun loppuelämäni ja fiksaa kaikki ongelmat kertaheitolla. :) Wishfull thinking, I know.


Vetäydyn nyt pääsiäislomalle suklaamunien pariin, joten oikein hyvää pääsiästä teille kaikille laihduttajille ja tsemppaajille! Nauttikaa kevätsäästä ja herkutelkaa (niin paljon kuin omatunto sallii)!

Lääkärikokemuksia

Ylipainoisena lääkärikäynnit ovat aina jonkin verran inhottava kokemus. Eiväthän ne muutenkaan mitään herkkua ole, mutta ylipainoisena pitää jännittää sitä, miten tämänkertainen lääkäri suhtautuu kropan kokoon. Yrittääkö kenties kautta rantain kysellä aiheesta, "mäkättää" kolesteroliarvoista, syyllistää ja pelotella tulevilla sairauksilla vai sivuuttaako asian diplomaattisesti kokonaan. Ymmärrän sen, että jos vaiva on selkeästi ylipainoon liittyvä, paras hoitokeino on silloin keskittyä siihen. Jotkut lekurit kuitenkin tuntuvat ajattelevan että jokaista aiheeseen liittymätöntä vaivaa hoitaessaan voi myös antaa hyödyllisiä terveysneuvoja (= yleensä riskeillä pelottelua tai tyhjänpäiväistä/pinnallista neuvontaa). Varmasti monella ylipainoisella ihmisellä on kokemuksia lääkäreistä, jotka mainitsevat painon syyksi joka ikiseen vaivaan korvasärystä lähtien. Tällaisten lekureiden vastaanotolle on rasittavaa mennä yhä uudestaan eri vaivojen kanssa, jos tietää, että joka kerralla joutuu kuuntelemaan saarnan laihduttamisesta. Silloin tuntuu että kaikki sairaudet ovat läskien syytä ja samalla sairastumisesi on suoraan sinun saamattomuutesi/laiskuutesi syytä.

Yllättävää kyllä itse en ole joutunut kohtaamaan näitä lekureita hakiessani allergiseen ihottumaan helpotusta (tai muihin täysin lihavuuteen liittymättömiin vaivoihin), mutta yksi erikoinen lääkärikäynti jäi mieleen viime syksyltä.

Eräs lääkäri siis minua hoitaessaan totesi, että laihduttamalla vaiva katoaisi melkein kokonaan ja antoi sitten peräti muutaman minuutin luennon ateriarytmin tärkeydestä. Olin ihan ällikällä lyöty hänen luennostaan enkä osannut muuta kuin hymyillen nyökytellä päätä ja kuunnella. Ihan oikeastiko hän kuvitteli parantavansa muutaman minuutin pika-neuvoilla vuosikausia kilojen kanssa kamppailleen ihmisen ruokasuhteen!?! Kuvitteliko hän oikeasti, että pelottelemalla mahdollisilla (mutta yllättävän epätodennäköisillä) seuraamuksilla hän motivoisi minut laihduttamaan ja muuttamaan tapani terveellisiksi?! Ei hän ollut kiinnostunut kyselemään minulta lihavuudestani, laihdutuksestani tai edes tietämyksestäni aiheesta! Tuntui että hän vain alentuvasti antoi luennon yksinkertaiselle/ tietämättömälle läskille.
Mitään uutta hän ei kertonut minulle, yhtään kysymystä hän ei tehnyt ja silti hän vaikutti olevan erittäin tyytyväinen tuohon muutaman minuutin konsultaatioon.

Minä lähdin vastaanotolta enemmänkin ällistyneenä siitä miten vähän hän minusta ja ongelmastani oli kiinnostunut. En myöskään tiennyt olisiko minun oikeasti pitänyt "näyttää" hänelle, että kyllähän minä osaan ja laihtua ihan kiusallani vai olisiko se antanut hänelle tunteen hänen onnistumisestaan (mitä en missään nimessä hänelle halunnut antaa).

Onko oikeasti olemassa vielä niitä lääkäreitä, jotka ajattelevat, että pelottelemalla muutamalla kauhealla sairaudella ja heittämällä muutama neuvo ruokailurytmiin liittyen, voidaan jokaisen läskin ruokasuhde korjata? Kuvittelevatko he että kyse on tiedon puutteesta? Siitä että läskit eivät tiedä miten epäterveellisiä heidän tapansa ovat ja mitä hallaa läskeistä on heidän terveydelleen? Tiedoksi heille, että minä (ja luultavasti hyvin moni muukin ylipainoinen) tiedän miten epäterveellisiä tapani ovat ja että muuttamalla niitä saisin lisää terveempiä elinvuosia. Yllätyn ehkä silloin tällöin yksityiskohdista, enkä tiedä kaikkea, mutta jos kyse olisi omassa tilanteessani vain tiedonpuutteesta, ongelma olisi ratkaistu jo monia vuosia sitten. Minua on siis ihan turha pelotella sydänsairauksilla, sillä ne ovat niin kaukainen ongelma, jonka pelko ei motivoi minua istuessani yksin iltaa kotona (ja mitä intoa on saada itselleen kaksi lisää elinvuotta, kun tälläkin hetkellä edessä on niin pitkä rivi yksinäisiä vuosia...)

Jos laihdutus on siis lääkärin mielestä paras keino parantua tai estää sairauden pahentuminen, eikö hän voisi oikeasti silloin keskittyä ongelmaan ja pyrkiä keksimään ratkaisua potilaan kanssa? Tuntuu että käytännön tasolla osa lääkäreistä yhä ajattelee, että kyse on vaan "toimeen tarttumisesta". Lihava joka ei onnistu on laiska ja tyhmä, kun ei ymmärrä laihduttaa ja parantaa siten terveyttään. Esimerkiksi lähete terveydenhoitajalle keskustelemaan aiheesta syvemmin (jos lääkärin aika oli niin tiukilla) olisi ollut mielestäni hyvä vaihtoehto, mutta ei sitä tälle kohtaamalleni lääkärille tullut mieleen. Aiheen sivuaminen muutamalla sivulauseella ja pinnallisten neuvojen antaminen tuskin auttaa yhtään ketään. 

Mielestäni osa ongelmaa on nykyaikainen terveydenhoitojärjestelmä, jossa kellään ei ole omaa perhelääkäriä joka tuntisi yhden ihmisen koko terveyshistorian, vaan joka vaiva käydään hoitamassa eri luukulla. Kukaan ei näe kokonaisuutta, eikä kukaan huolehdi muuta kuin juuri silloin rikki olevasta osasta. Kun kukaan ei tunne ihmistä, eikä kukaan ole vastuussa kokonaisuudesta, jokainen lääkäri (joka viitsii) yrittää laittaa oman lusikkansa soppaan, ottamatta kuitenkaan mitään suurempaa vastuuta asiasta.

Miksei ylipainoa voida tarkastella yksilön näkökulmasta, ja pyrkiä tarjoamaan yksilöllistä (=tehokasta) ratkaisua? Jollekin voi ehkä riittää terveydenhoitajan pelottelu rasva-arvoilla, mutta ei se kaikkia motivoi. Minä luultavasti hyötyisin eniten siitä, että pääsisin psykologin tai jonkun muun kanssa juttelemaan asioistani. Laittamalla muuta elämää kuntoon ruokasuhteenikin voisi muuttua selkeästi paremmaksi. Ravitsemusterapeutin kanssa juttelukin voisi olla ihan kiva, mutta en tiedä onko se oikeasti minulle riittävää, sillä jos minulla ei ole henkisiä työkaluja selvitä elämän vaikeuksista, ruokavalio-suunnitelma on yhtä arvokas kuin pala vessapaperia.

Minulla on edessä todennäköisesti toinen käynti tuolla lääkärillä. Pelottaa miten hän suhtautuu seuraavalla kerralla minuun kun en olekaan yhtäkkiä pudottanut kaikkia ylimääräisiä kilojani. Toteaako hän vain tyyliin "olisi parempi pudottaa painoa" ja jättää sen siihen vai onko edessä toinen puolentoista minuutin luento ja läskin syyllistäminen. Kummatkin yhtä käytännöllisiä ratkaisuja, jotka varmasti auttavat eteenpäin.... 

Toivon että tällä kertaa hän oikeasti kuuntelisi ja pyrkisi auttamaan, mutta jos hän paasaa omaa asiaansa, en ujona osaa sanoa suoraan mikä mieltäni painaa. Oman epäonnistumisen myöntäminen on tarpeeksi häpeällistä näin anonyyminä, mutta miten sen osaa tehdä istuessaan puolialastomana lääkärin edessä, joka edellisellä kerralla suhtautui alentuvasti, syyllisti eikä pysähtynyt kuuntelemaan.

Elämän sivustakatsoja

Tätä blogia perustaessani ajattelin että kirjoitan tätä hyvin yleisellä tasolla (ja pääasiassa laihdutuksesta) ja jätän henkilökohtaisimmat pohdinnat tunteista ja elämästäni muualle. Nyt kun laihdutus (taas kerran) törmäsi seinään, ajattelin kuitenkin, että voisin pohtia myös muita asioita. Blogi voi toimia halpana terapiana. :)

Nyt siis taas kerran masentavaa oman surkeudun pohdintaa. Suosittelen edelleen, että jos haluat pysyä hyvällä tuulella, laitat lenkkarit jalkaan ja lähdet nauttimaan sunnuntain kevätauringosta!

 

***

Jos on tottunut olemaan elämässä sivustakatsoja, on todella vaikea hypätä yhtäkkiä elämään mukaan. Kaipaan toisia ihmisiä ja sisältöä elämääni. Olen tottunut elämään yksin, mutta se ei ole sitä mitä haluan elämältäni.

Haluaisin löytää vierelleni kumppanin. Ennen sen etsimistä pitäisi kuitenkin (parisuhdegurujen mukaan) laittaa oma elämänsä kuntoon. Harva mies kiinnostuu ”rikkinäisestä” naisesta, jonka asiat ovat sekaisin. Tietysti tässä on se ongelma, että yksin on hyvin vaikea kehittyä vakavasti otettavaksi puolisoehdokkaaksi. Kehittyminen edellyttää mielestäni kokemuksia, joita on vaikea saada sivusta seuraamalla. Tämä on sama kuin yrittäisi oppia uimaan lukemalla kirjoista ja katsomalla tv:tä; perusteita voi yrittää oppia mutta oikea oppiminen tapahtuu vasta siellä vedessä. Joten mistä sitten aloittaa…? Yrittääkö keksiä itselleen harrastuksia (jotka eivät oikeasti innosta), jotta tulisi kiinnostavammaksi ihmiseksi ja tapaisi uusia ihmisiä..?

Jokainen sinkku tietää, että ystävät ovat paras tapa pitää päänsä kasassa. Mitä jos kaikilla ystävillä on parisuhteet ja erilaiset elämäntilanteet? Yritätkö mukaan kolmanneksi pyöräksi vai vaaditko ystävääsi viettämään ainoat vapaa iltansa sinun kanssasi? Vai yritätkö etsiä uusia ystäviä? Lähempänä kolmekymppisen naisen on hyvin vaikea muodostaa läheisiä ihmissuhteita. Ensinnäkin tulee ongelmaksi se, mistä löydät potentiaalisia ystäviä, jos töistä ei löydy ja harrastuksesi ovat hyvin vähäisiä?

Täytyy myöntää, että olen kateellinen kaikille niille ylipainosta (tai yksinäisyydestä…?) valittaville ihmisille, joilla on parisuhde, ystäviä ja lapsiakin. Omaan elämääni ylipaino (ja tietysti moni muukin asia) ovat vaikuttaneet niin suuresti, että itsetunto on nollissa varsinkin miesten edessä. En osaa edes kuvitella millaista olisi elää miehen kanssa saman katon alla, kun tutustuminenkin on niin vaikeaa. Tämän vuoksi oma ymmärrykseni ei kerta kaikkiaan riitä niille ylipainoisille naisille, jotka poseeraavat miestensä ja lastensa kanssa kuvissa ja samalla valittavat siitä kuinka paino on niin suuresti vaikuttanut heidän sosiaaliseen elämään ja itsetuntoonsa. Saisivat kokeilla miltä tuntuu olla oikeasti niin huonossa jamassa, ettei uskalla edes tervehtiä vastakkaista sukupuolta ja puhutaan sitten huonosta itsetunnosta!

Huoh… Tulipahan purkauduttua..

Tästä sen jo näkee…  Kateellinen olen jo joillekin ihmisille, joten ei kai auta muuta kuin hommata kissa, jolle puhua päivät pääksytysten niin alan ulkoisestikin muistuttaa perinteistä vanhapiikaa...

Ymmärrän, että kokemukset ovat subjektiivisia ja ettei parisuhde takaa/tarkoita hyvää itsetuntoa. Sitä on vaan vaikea olla kaikkia kohtaan aina niin ymmärtäväinen, ei-kateellinen ja positiivinen, kun oma elämä ei ole kunnossa.

En oikeasti halua päätyä katkeraksi vanhaksipiiaksi, joka arvostelee toisten elämänvalintoja, ja samalla toivoo kateellisena saavansa sen mitä muilla on. Haluan elää. Haluan kokea asioita ja kerätä kokemuksia. En halua olla elämän sivustakatsoja.

Lihomista, ahdistusta ja muuta talvista meininkiä

Aikaa on kulunut vaikka kuinka paljon sitten edellisen päivityksen ja kuten arvata saattaa, projekti otti oikein kunnolla takapakkia.

En oikein tiedä missä kohdassa alamäki alkoi, mutta hiljakseltaan ruokavalioon hiipi muutamia karkkeja, suklaata, piirakkaa ja yhtäkkiä olinkin unohtanut aterioilta terveelliset kasvikset superdieetistä nyt puhumattakaan…

Loppupäätelmä tuosta superdieetistä oli siis, että toimis varmaan jos motivaatio riittäis. Mulla ei riittänyt. Pohdin tuota dieettiä ehkä enemmän myöhemmin, mutta nyt tulin myöntämään synnit ja pohtimaan tätä epäonnistumista.

Nyt siis seuraa masentavaa epäonnistumisen analysointia, joten jos haluat pysyä positiivisella keväisellä tuulella, jätä lukematta… :S

Ruokaa on siis kulunut viime viikoilla ihan hullusti. Sipsit, joista sain syksyllä itseni vieroitettua, ovat yrittäneet palata viikoittaiseen ruokavalioon, mutta vielä olen laittanut lujasti vastaan. Olen reilun kuukauden sisällä syönyt ainakin kahden ison sipsipussin verran niitä. Lukija voi päättää itse onko se saavutus vai epäonnistuminen.

Ja karkit… Niitä on tullut syötyä jonkin verran, vaikka ne eivät edes ole suuri intohimo. Kun antaa itselleen luvan syödä jotain makeaa joka päivä, niin siinä sitten käykin. Joka päivä tarvitsee hakea kaupasta jotain hyvää tai kehitellä ruokakomeron aineista jotain herkkua.

Kaloreita kertyy ja paino huitelee taas monta kiloa suuremmissa numeroissa.

Miksi sitten kävi näin?

Dieetti toimi siksi, että alussa into ja uutuudenviehätys tuovat mielihyvää, kun miettii tuloksia ja sitä miten ”puolen vuoden päästä näytän kauniilta, saan ostaa uusia vaatteita, jaksan lenkkeillä…”. Jossain vaiheessa haaveilu vaan ei enää tuo tarpeeksi mielihyvää ja siinä vaiheessa dieetti on vaikeuksissa. Mulle kävi näin ja upposin siihen ensimmäiseen suohon. Herkut vaan tuo enemmän mielihyvää kuin porkkana ja kaukainen haave pienemmästä kropasta.

Syön koska olen yksinäinen, ahdistunut tai tylsistynyt. Sen jälkeen ahdistaa vielä enemmän, koska olen taas mättänyt ruokaa reilusti yli rajojen. Ja koska ahdistus ei katoa, yritän unohtaa sen istumalla telkan ääressä ja syömällä… Tappava oravanpyörä, josta on hyvin vaikea päästä eroon. Vaikka tunnistan syömiseni takana olevat syyt, tilanne ei muutu miksikään, koska en osaa ratkaista sitä muulla tavoin. En siis osaa purkaa tunteitani muuten. Tai eipä ruokakaan ole mikään tunteiden purkutapa vaan enemmänkin syömällä saan pullotettua pahat tunteet jonnekin sinne suklaalevyn ja puolikkaan sipsipussin alle.

Olen riippuvainen ruoasta saamastani mielihyvästä. Perustelen ruokaa sillä syyllä, että onhan minullakin oikeus saada mielihyvää edes jostain ja jos ruoka on se tapa niin kenellä on oikeus kieltää se minulta… Ikävä kyllä tämä ”viaton” mielihyvä johtaa lopulta vakaviin terveysongelmiin, eikä se pitkällä juoksulla tuo ollenkaan niin suurta mielihyvää, kuin mitä ehkä tuntuu suklaapalan sulaessa suussa. Iltaseitsemältä on kuitenkin vaikeaa istua tv:n ääressä purkkaa jauhaen, ja miettiä, että nyt, jos pysyn lujana seuraavan vuoden, niin sitten olen laihempi ja terveempi! Edessä näkyy pitkä jono iltoja ilman mitään mielihyvää. Ja sekös vasta ahdistaakin…

Tässä näkyy siis se ongelma. Elämästäni puuttuu jotain. Elämäntarkoitus, tekemistä, toiset ihmiset. Minulla ei ole erikoisempia harrastuksia, mistä nauttisin suuresti. Minulla ei ole läheisiä ihmissuhteita (ystäviä yms.) joiden kanssa voisin oikeasti rentoutua ja nauttia esim. illanvietosta tai joille voisin purkaa asioitani.

En siis oikeastaan saa mielihyvää mistään asiasta enkä osaa käsitellä tunteitani muuta kuin pyörittelemällä niitä yhä uudestaan päässäni. Tämä on se yhtälö joka on johtanut liikakiloihin. Tämä on myös se yhtälö, jonka ratkaisemalla tulen oikeasti onnellisemmaksi ja laihemmaksi. Tämä on samalla se yhtälö, jota en osaa itse ratkaista.

Mites sitten eteenpäin? En oikeasti tiedä. Haluan löytää pitkän tähtäimen ratkaisun, mutta se tuntuu lähes mahdottomalta. Elämää pitää saada kasaan jos haluan laihtua oikeasti.

Tällä hetkellä ahdistaa oma saamattomuus ja epäonnistuminen, jotka ironisesti vievät viimeisetkin mielenlujuuden rippeet. Joten tänään taidan taas istua iltaa sipsipussin (ehkä pienen) kanssa. Muuhun en taida pystyä. En ainakaan tänään.