Green-eyed monster

Törmäsin viikonloppuna erääseen tuttavaan, jota en ole nähnytkään useaan vuoteen. Aiemmin olen suhtautunut häneen kuin kohtalotoveriin (kropan mallin perusteella), mutta tällä kertaa tunteet olivat  erilaiset.
Hän nimittäin seisoi kaupan vihannestiskillä ja ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota oli hänen kasvanut vatsansa. Hävettää myöntää, mutta ainoa mitä ajattelin, oli että onpa hän lihonut ja vielä huono-onnisesti onnistunut keräämään kaiken hyvin epäviehättävästi vatsalleen. Juttelimme siinä niitä näitä ja hän kommentoi jotain juomahyllyn ohittamisesta kun ei masu-asukki pitäisi niistä tuotteista. Ympärillä olleet ihmiset varmaan kuulivat kolahduksen kun leukani putosi maahan. Mulle ei ollut tullut mieleenkään että tämä voisi olla raskaudesta johtuvaa pyöreyttä! Ihan vain sen vuoksi että mun mielestä tämä nainen (sanotaan se nyt suoraan) oli yhtä lihava ja ruma kuin minäkin, ja siten edelleen vanhapiika/sinkku.
Tilanne ei siis ollut vielä tässä vaan seuraamme kurvasi hänen miehensä. Tämä oli komea, pitkä, ystävällinen, lihaksikas....
Pariskunta jutteli keskenään ja ymmärsin rivien välistä että heillä on meneillään talonrakennusprojekti maalla. Tuttava myös ystävällisesti mainitsi, että kesähäät ovat tulossa ja koiranpentu on juuri hankittu (en tiedä kehuskeliko tahallaan vai halusiko vain vilpittömästi jakaa onneaan).
Kateuden vihreä hirviö nosti minussa erittäin rumasti päätään. Musta tuntui että tämä nainen oli varastanut mun elämän. Tiedän miten epälooginen ajatus, mutta tuntui vaan niin epäreilulta että hänellä oli kaikki se mistä mä haaveilen. Muutama vuosi sitten olimme ihan samanlaisessa lähtötilanteessa ja hän oli onnistunut hankkimaan kaiken ja mä olen yhä edelleen ihan samassa tilanteessa. Olis tehnyt mieli kysyä häneltä, että mikä on se salaisuus. Miten hän on oikein onnistunut hyppäämään normaaliin elämänkulkuun kun mä taas seison yhä edelleen siellä asemalla...
Onneksi pystyin siinä tilanteessa pitämään tunteeni kurissa ja hymyilin typerästi onnitellen kaikesta.
Kateus kuitenkin jäi itämään... Inhottava tunne.

Minkä taakseen jättää...

 Tällä hetkellä laihdutus on elämässäni taka-alalla, kuten viimeisistä päivityksistäkin on voinut päätellä. Laihdutus, paino tai mikään elämänmuutos ei vaan ole jaksanut yhtään kiinnostaa. Yritän pitää herkut järkevissä rajoissa, mutta muuten ruokavalio on mitä on. Stressi on tainnut vaikuttaa tähän henkiseen jumitukseen, enkä ole sen ansiosta edes laihtunut (yleensä ainoa stressin hyvä puoli).
Kilot ovat tällä hetkellä yksi elämässäni pielessä oleva asia muiden ohella, ja juuri nyt olen keskittynyt niihin muihin asioihin. Yritän huolehtia siitä, etten liho, vaan pysyttelen samoissa turvallisissa lukemissa. Edessä on kuitenkin joskus laihdutus, joten on ihan hyvä, ettei urakka enää tästä ainakaan kasva. (Epäreilua, että jotkut ihmiset pysyvät normaalissa painolukemissa ilman yritystä ja mä pysyn "luontaisesti" täällä kolminumeroisissa luvuissa!!) Monet viime vuodet olen pysynyt aika lailla samoissa lukemissa, joten onneksi en tiedostamattani ainakaan lisää ruokamääriä. Pitäis vaan opetella pienentämään niitä. Mutta se on siis tulevaisuuden haaste.

Niinpä tiedoksi kaikille kannustusta, myönteisiä päivityksi ja kadonneiden kilojen hehkutusta etsiville, tästä blogista niitä ei juuri nyt, eikä luultavasti tulevina viikkoinakaan, tule löytymään.
Palaan laihdutukseen täysillä taas kun se kärpänen puree ja sillä välin murehdin ja märehdin kaikkea maan ja taivaan välillä. :)

Asiasta kukkaruukkuun, vappu lähestyy... Uhkaavasti...
Tänä vuonna haluaisin tehdä jotain kivaa! Mitä tehdä kun rahaa ei ole ihan kauheasti (hyvään ehdotukseen voi vähän tuhlata, mutta viikon palkkaa en voi ulkomaan matkaan käyttää..) ja monet kaverit viettävät hyvin kosteaa vappua, johon minä en halua osallistua. Hyviä ehdotuksia otetaan siis vastaan! :)

Perjantaifiiliksiä

Viikonloppuuuu!!!
Olen ihan viikonloppu fiiliksissä vaikka se ei mulle nykyisin mitään erityistä merkitsekään. Ei ole ihmisiä joita nähdä tai paikkoja minne mennä, mutta ehkä se on osa viikonlopun viehätystä, että saa löhötä kotona. Lapsena viikonlopulla oli jonkinlainen maaginen merkitys kun ei tarvinnut mennä kouluun, sai karkkia ja sai touhuta äidin kanssa kotona. Nykyisin lomat eivät aina osu viikonloppuun, joten viikonlopun merkitys on haalistunut. Kun ei myöskään ole tiedossa erityistä tekemistä, viikonloppu tuntuu joskus turhankin pitkältä. Tänään kuuntelin taas kateellisena toisten viikonloppusuunnitelmia, sillä tiesin että itselläni on edessä noin 60 tuntia kotona möllöttämistä. En tiedä pitäisikö nauttia tauosta hektisestä työelämästä vai surkutella oman sosiaalisen elämän tyhjyyttä.

Tämmöisinä viikonloppuina olis kiva jos olisi joku jolle soittaa että "lähdetäänkö" ja toinen vastais että "mennään!". Kavereilla on kuitenkin omat menonsa ja jos haluan tehdä jotain niin suunnitelmat pitää tehdä monta päivää, jopa viikkoja etukäteen. Lenkkiseurakin pitää nykyisin "varata" päiviä etukäteen... Monesti tuntuu, että olen niin alhaalla kavereiden tärkeysjärjestyksessä, että mun katoaminen heidän elämästään ei merkitsisi heille oikeastaan mitään. On vaikeaa tietää mitä tehdä, kun haluaisin pitää ystävyyssuhdetta yllä, mutta kaikki yhteydenotot ovat mun vastuulla. Jos mä en soita niin ei mullekaan tunnu moni soittavan... Jo vuosia olen miettinyt että mitä mun kannattaa tehdä, kun en missään nimessä halua olla vaivaksi tai tuppautua seuraan, mutta jos mä en päättäväisesti pitäis yhteyttä, niin saisin olla lähes yksin.

Mutta vielä viikonlopusta... Kaipaan sellaista ex temporee meininkiä, että voisin tehdä kaverin kanssa juuri sitä mitä minun tekisi mieli, juuri silloin kuin se pälkähtää päähän. Mä olen sosiaalisissa tilanteissa arka pitämään puoliani. Jos mä todella kovasti haluaisin lähteä jonnekin, mutta toinen sanoo ettei häntä oikein huvita, niin arvaat kai mitä tehdään.. Olis kiva löytää samanmielinen ihminen, jonka kanssa voitais toteuttaa hulluja suunnitelmia. On mulla ollut sellaisia kavereita, joilla hulluja ajatuksia on ollut ihan tarpeeksi, mutta kun ne suunnitelmat ovat aina alkaneet sillä että "ensin otetaan muutama siideri"... Miksei suomalaiset osaa pitää hauskaa ilman viinaa? Miksi aina pitää saada kunnon humina päähän ennen kuin osaa rentoutua ja nähdä hauskaa yksinkertaisissa asioissa? Peli-iltaa ehdottaessasi sua katsotaan kuin hullua, tylsää vanhapiikaa, koska onhan niin paljon hauskempaa tyhjentää paikallisen lähikaupan oluthylly, nauraa kännissä kavereiden örvellykselle ja herätä oman oksennuksensa vieressä. Ja viikon päästä uudestaan.
Mun kanta alkoholiin on siis aika selvä. :) Mua huolestuttaa ja turhauttaa se, kuinka niin monet ihmiset eivät osaa viettää yhdessä hauskaa ilman viinaa. Mutta, saarna sikseen ja eteenpäin.

Mun musiikkimaku on laaja ja tällä hetkellä on menossa josh groban -vaihe. Suosittelen että laitat nupit kaakkoon ja kuvittelet kuinka mies laulaa suuressa konserttisalissa vain ja ainoastaan sinulle. :)

A niin kuin ahdistus

Pääsiäinen oli ja meni. Suklaamunat olivat hyviä ja mämmi kerman kanssa suli suuhun.
Ai mikä laihdutus? Oonko mä muka suunnitellut laihtuvani ennen kesää?
Pari edellistä viikkoa on ollut niin stressin täyteisiä työn vuoksi etten ole ehtinyt edes ruokaa laittamaan. Ruokahalukin on ollut kateissa joten olen napostellut vähän mitä sattuu. Jos se vähä mitä olen syönyt, olis ollut jotain muuta kuin kaloripitoista roskaa, niin olisin varmasti jo muutaman kilon kevyempi. Kun ruokahalu on kateissa on vaan niin helppoa napostella keksipaketti kuin tehdä tylsä voileipä. Tämänkertainen työpätkä loppuu onneksi kohta, joten katsotaan sitten miten se vaikutti painoon.

Viime päivinä on ahdistanut ihan hurjasti. Vaikka mä pidän keväästä ja on ihana nähdä kun lumi sulaa ja aurinko paistaa, niin kaikki se syksyllä kokemani ahdistus on taas nostanut päätään. Eilen illalla meni itsesäälin valloissa ja nenäliinoja kului... (aloitin yhden uuden lääkkeen ja vielä en tiedä johtuuko kurja olo siitä vai pelkästään työstressistä...) Yleensä nukun vaikka missä ja voin nukkua helposti lähemmäs kymmenen tuntia mutta näin ahdistuneena se seitsemänkin ottaa koville. Tänäkin aamuna olisi ollut aikaa nukkua pitkään, mutta heräsin kello kuusi. Toivottavasti tämä ahdistus loppuu viikonloppuna tai viimeistään töiden loputtua, sillä kohta on tosi huono olo, kun ei pysty edes rentoutumaan. Oudointa tässä on se, että pidän työstäni, mutta juuri nyt tuntuu etten jaksa tehdä sitä. Työ on niin vastuullista että kannan murheita kotiin ja teen pitkää päivää kun haluan tehdä parhaani. Tällaista hommaa ei jaksa kun muu elämä on sirpaleina. Ehkä seuraavan työpätkän etsin jostain yksinkertaisesta hommasta, jossa työt voi jättää työpaikalle, niin voin keskittyä henkilökohtaisen elämän paikkaamiseen.

Alitajunta on muuten ihmeellinen asia. Olo oli eilen niin kurja, että alitajuntani tajusi että nyt tarvitaan piristystä. Näin sitten unta siitä kuinka kävelin jossain lenkillä (enkä ollut edes laihempi, mutta muuten vain tyytyväinen itseeni) ja porukka komeita miehiä seisoskeli talon pihassa. Nämä miehet sitten vislasivat minulle kuin olisin ollut lenkkivarusteissani joku kauniimpikin ilmestys ja yksi heistä katsoi suoraan silmiin. Kuulin kuinka ne toiset kannusti sitä yhtä lähtemään mun perään ja niin tuo komistus juoksi mut kiinni. Siitä sitten alettiin juttelemaan ja olin ihan seitsemännessä taivaassa. Ja sitten heräsin. Olis ollut ihana nähdä unta pidemmäs, mutta kai parhaat unet loppuu aina kesken. Jännää kyllä se hyvä fiilis jatkui vaikka heräsin. Ei voi muuta kuin ihastella alitajunnan voimaa.