Pää haudattuna hiekkaan

Putosin oikeasta elämän kehityskulusta jo aikoja sitten. Teininä olisi pitänyt hankkia ystäviä, viettää aikaa heidän kanssaan, opetella kaikenlaisten tunteiden kanssa elämistä ja olemista. Ihastumisia tietysti oli useitakin, mutta vastakaikua ei tullut. Oikeastaan vain erittäin kylmää ja joskus julmaakin suhtautumista nuoren haparoiviin tunnusteluihin. Ja näitä tunteita en päässyt läheisten kaverisuhteiden puuttuessa purkamaan minnekään. Itsetunto otti siis selkäänsä ja kovasti. Kaksikymppisenä olisi pitänyt jatkaa elämää eteenpäin, mutta minulla se otti vain joiltain osa-alueiltaan pieni askelia eteenpäin. Monet tärkeät ja itselleni erittäin merkitykselliset elämän juonikuviot jäivät lähes kokonaan kokematta. Tämä on johtanut nykyiseen tilanteeseen, jossa tunne-elämä on yhtä suurta solmua. En pysty edes katsomaan romanttisia elokuvia tai lukemaan naisille suunnattua rakkaus hömppää, koska koko se tunnemaailma on jäänyt minulle hyvin kaukaiseksi. Yksi kylmiä väreitä selkäpiihin lähettävä sana on häät. En menisi jos kutsuttaisiin. Siellä oikein korostetaan kaikkea sitä, mitä minulla ei ole ja se vain tuntuu hyvin kipeältä. Pariskunnat kyhnäävät toistensa kainaloissa ja iloitaan kaikkea sitä rakkauden määrää mikä maailmaa tuntuu pyörittävän. Istu siinä sitten liimattu hymy naamallasi ja suuri kylmä möykky sisälläsi.

Epäilen, että empatia varastoni ovat juuri nyt matalalla. Empatia on kuulemma tarttuvaa ja mitä enemmän sitä kokee muiden suunnalta, sitä empaattisemmin pystyy toimimaan. Ehkäpä hyväksynnän ja rakkauden tunteet ovat samanlaisia. Mitä vähemmän niitä esiintyy omassa elämässä sitä vaikeampaa niitä on osoittaa toisille. Nykyisin en pysty olemaan iloinen kuullessani esimerkiksi hää- tai vauvauutisia ellei kyse ole todella läheisistä ystävistä. Ainoat rehelliset tunteet ovat syvä pettymys ja tyhjyys. Siis omaan elämään. En toivo etteikö toisille saisi tapahtua ihania asioita, mutta ne vaan tuovat ensimmäiseksi mieleen omat epäonnistumiseni. Olen jo tämän ikäisenä joutunut kokemaan sen kun nuoret, joiden vaippoja (!) olen joskus vaihtanut ovat pitkissä parisuhteissa ja muutaman vuoden jälkeen tulee varmaan vastaan se hetki, kun joku heistä menee naimisiin. Itsestään ei huomaa vanhenemista, mutta ympärillään olevista sen huomaa ja silloin tajuaa ajan kulumisen. Pelkään niin että olen heittänyt koko elämäni hukkaan. Vuosikymmeniä on jo mennyt kokonaan minulta ohitse. Olen haudannut pääni hiekkaan ja yritän olla ajttelematta sitä, etten kokonaan lamaantuisi. Haaveilen siitä, että eräänä aamuna herään ja olen noin yhdeksäntöista vuotias ja koko elämä on edessäni ja tällä kertaa osaisin tehdä erilaisia päätöksiä ja valita toisenlaisia polkuja.

Kamala katkeruus

Kuten aiemminkin olen todennut, sosiaalinen media osaa olla julma ja paljastava. Sieltä näkee kaikki ne toisten yhteiset selfiet ja hassuttelukuvat ja miten kivaa on toisilla ollut yhdessä. Kun kukaan ei halua kuvaan minun kanssa tai halua edes tehdä mitään erikoista kanssani tai irrotella seurassani, niin sivullisuuden tunnetta on vaikea edes kuvailla. Pakostakin alan miettiä, että olenko oikeasti niin tylsää ja huonoa seuraa, että sitä ei jälkikäteen haluta muistella tai sitten jotenkin niin noloa, ettei kukaan ainakaan sosiaalisessa todellisuudessa halua seuraani mainostaa... Tai sitten olen täysin ylitulkinnut pieniä sattumuksia, mutta epäilys jää elämään.

Katkeruus on inhottava tunne. En haluaisi muuttua katkeraksi vanhaksi naiseksi. En pidä sellaisista ihmisistä, jotka muistelevat kaikkia pienimpiäkin vastoinkäymisiä. Sellaisten vanhojen ihmisten kanssa on raskasta olla tekemisissä, jotka keskittyvät vain niihin negatiivisiin asioihin mitä heille on elämänsä varrella sattunut. Pelkään, että olen kuitenkin vaivihkaa menossa samaan suuntaan. On vaikea aina keskittyä elämän hyviin puoliin ja pieniin iloihin, kun on niin paljon "mukavampaa" vatvoa niitä huonoja puolia. Olenhan oikeasti jäänyt elämässä sivuun varsinkin sosiaalisen elämän osalta, enkä osaa asiaa oikeastaan korjata, koska en tiedä mitä teen väärin. Vastoinkäymisiä on kuitenkin jostain syystä mukava joskus vatvoa oikein kunnolla ja velloa siinä itsesäälissä. Eihän siitä ole mitään apua, mutta saanpahan kokea edes jonkinlaisia tunteita, kun normaalissa elämssä en muihin tunteisiin yleensä törmää kuin laimeisiin pettymyksiin.

No millaista vatvomista olen siis viime päivät harrastanut? "Miksi en kelpaa kellekään?", "Miksi en saa vastakaikua toisilta ihmisiltä?", "Kun teen heidän puolestaan jotain, miksen saa heiltä apua takaisin?"
Katselen sosiaalisen median päivityksiä enkä ymmärrä miten toisten elämissä voi tapahtua niin paljon. Olen kyllä osittain vastuussa joidenkin kaverisuhteiden hiljentymisestä, koska en tiedä miten olla vanhjen tuttujen kanssa yhteydessä. Heidän elämissään tapahtuu niin paljon eikä minulla yhtään mitään. Haluaisin puhua omasta elämästäni, mutta kun ei ole mitään erityistä kerrottavaa, enkä pysty puhumaan yksityisistä ajatuksistani sellaisten puolituttujen kanssa, joiden elämät ovat niin täynnä kaikkea muuta.

Olen todennäköisesti ahne ja vaadin mahdolliselta ystävyyssuhteelta jotain täysin mahdotonta, kun haluaisin toiselta niin paljon aikaa ja keskittymistä. Ehkä se johtuu siitä, ettei minulla ole koskaan ollut läheistä ystävyyssuhdetta tai kunnollista syvällistä parisuhdetta. Siksi haluaisin kerrankin ihmissuhteen, jossa olisin toiselle ihmiselle oikeasti yksi hänen elämänsä tärkeimmistä ihmisistä. En usko, että olen vanhempieni lisäksi ollut koskaan kenekään top kolmosessa kun puhutään tärkeistä ihmisistä. Haluaisin niin palavasti saada todella läheisen ihmissuhteen on se sitten pari- tai ystävyyssuhde. Miten uskomattoman hienoa olisi tuntea itsensä oikeasti tärkeäksi toiselle ihmiselle. Että olisi oikeasti jollekin toiselle ihmiselle merkityksellinen ja että olisi joku, joka haluaisi olla kanssani lähes päivittäin tekemisissä. Joku, jolle minun hyvinvointini olisi tärkeää ja joka oikeasti haluaisi kuulla mitä minulla on sanottavaa tai kuunnella minun mielipiteitäni. Miten hienoa sellainen olisikaan...  

Monesti sosiaalisessa kanssakäymisessä minusta tuntuu jossain vaiheessa, että ärsytän toista. Toinen ei sano mitään suoraan, mutta jotenkin aistin sellaisen kyllästymisen ja ärsyyntymisen, jonka sen jälkeen otan etäisyyttä, koska yksi niistä asioista joita en tosissaan halua olla, on taakka. Jos koen, että toinen ei juuri nyt halua olla seurassani tai että jokin sanomani tai tekemäni ei miellytä, niin peräännyn hyvin herkästi. Näistäkään tilanteista en suoraan sanottuna tiedä olenko tulkinnut ne oikein, koska kukaan ei sano suoraan, edes sisarukseni, mutta pelko on niin kova, että siirryn suosiolla sivuun. Ja voisihan se olla, että jos en perääntyisin ja ottaisi taukoa, niin ystävyyssuhde voisi kuoppien jälkeen syventyä, mutta kun en ole koskaan sellaista kokenut niin en halua riskeerata edes sitä vähäistä tuttavuussuhdetta. Joskus jaksoin toivoa, että edes joku läheisistä sukulaisistani muuttuisi läheiseksi ystäväksi, mutta heillä tuntuu olevan omat ihmissuhdekuviot, eivätkä he tunnu kaipaavan minua siihen mukaan. Kaipaisin sellaista ihmissuhdetta missä voisi turvallisesti kasvaa ja kehittyä ihmisenä. Sellaista, jossa ei tarvitsisi koko ajan pelätä että toinen kyllästyy ja katkaisee yhteydet. Sukulainen olisi siitä syystä ollut jotenkin turvallinen valinta, sillä silloin ystävyyssuhteen katkaisu olisi ehkä epätodennäköisempää ja toinen jo valmiiksi tietäisi sinusta jotain. Sen kuitenkin olen joutunut toteamaan, että sukulaisuus ei tosissaankaan takaa sitä että oltaisiin lähelläkään samaa aaltopituutta, jolloin ystävyyssuhde ei ole sen helpompi kuin vieraankaan kanssa.

Syynä tähän tekstiin on se, että olen ollut muutaman päivän sairaana, joten mieliala on ollut erityisen matalana. Sairastaminen huonoine oloineen ja kipuineen vie minulta aina kaiken hyvän tuulen. En jaksa piristyä ennen kuin olen paranemaan päin. Vasta sitten elämä alkaa taas näyttämään valoisammalta. Sitä odotellessa pitää vain käpertyä peiton alle ja odotella parempaa huomista.

Rooliasuissa

Täällä blogissa näytän itsestäni kaikista huonoimmat puoleni. Kierin itsesäälissä, vatvon huonoimpia puoliani ja kerron kaikista negatiivisimmat ja rajuimmat ajatukseni. Luulenpa, että harva oikeassa elämässä minut tunteva tunnistaisi minut näistä teksteistä, sillä olen ulospäin hyvin positiivinen ja arjessa yleensäkin hyvin optimistinen. Pään sisällä tapahtuva raskas prosessi ei välttämättä näy ulospäin, muuten kuin kilojen tai elämäntilanteen kautta (jos osaa niitä tulkita). Johonkin suuntaan sitä on kuitenkin purettava ja tämä blogi on yksi selviytymiskeinoista.

Minulle on aina ollut helppoa vetää rooli niskaan ja esimerkiksi asiakaspalvelussa vetää tyhmä hymy päälle ja tervehtiä suoraan silmiin katsoen ihmisiä, joita en omana itsenäni uskaltaisi vilkaistakaan. Jostain syystä minulle on helppoa turvautua esimerkiksi työn kautta saamaani rooliasuun, joka päällään voi tehdä asioita, joihin en normaalisti rohkenisi. Tällä on tietysti rajansa enkä muutu töissäkään ihan erilaiseksi ihmiseksi, mutta jollain lailla osaan olla sosiaalisempi. Tämä on ollut harjoittelun tulosta, mutta tietynlaista itsevarmuutta minulla on aina ollut. Ammatillinen minä kestää jonkin verran arvostelua, vaikka suoraan persoonaan menevää kritiikkiä en silti kestä. Tämä helpottaa elämää valtavasti, sillä pystyn toimimaan yhteiskunnassa ja ansaitsemaan leipäni, vaikka sosiaalinen elämä onkin täysin kuralla... Kunpa vain pystyisin siirtämään sen itsevarmuuden vielä yksityiseen elämään. Yksi mahdollisuus kumppanin löytämiseen onkin että tutustun johonkuhun töiden kautta, sillä silloin pystyisin ehkä sosiaaliseen kanssakäymiseen ja pystyisin jopa tutustumaan toiseen ihmiseen. Ongelmana on tietysti valitsemani työpaikat, joissa hyvin vähän on ollut miehiä...

Tiedän että minun pitäisi olla enemmän vuorovaikutuksessa ikäisteni ihmisten kanssa (+/-10vuotta) ja yrittää löytää samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa olisi ihana elää arkea. Se on vain tuhat kertaa helpompi sanoa kuin tehdä. Samanmieliset ihmiset pyörivät omissa piireissä, mutta entä jos ei oikein tiedä millainen ihminen itse on niin millaista porukkaa sitä edes etsii? Jos ei tunne itseään eikä harrasta mitään niin missä edes voi tavata samankaltaisia ihmisiä? Opiskeluvuosina suurin osa ihmisistä muodostaa jonkinlaisen kaveripiirin, mutta minulta se jäi välistä. Sain ihania yksittäisiä kavereita, mutta kaikki katosivat maailmalle opiskelujen jälkeen ja uppoutuivat uusiin elämiinsä puolisojen ja uusien ystävien kanssa. Heitä on kyllä kiva joskus nähdä mutta olo on aina ulkopuolinen. En kuulu siihen sisempään kaveripiiriin enkä ole koskaan tainnut kuuluakaan. Kun ei ole kaveripiiriä niin ei ole luontaista ympäristöä mahdollisen kumppanin tapaamiselle (kuulostipa jotenkin luontodokkarimaiselta). Onhan se tietysti niin, että ruoho on aidan takana vihreämpää enkä tiedä millaista se elämä oikeasti niiden yhteisten asuntolainojen avulla hankittujen ovien takana on.

Minun elämä huono, muiden hyvä. Sellainen oma ajatuskulkuni yksinkertaisuudessaan on, silloin kun mieli on matalana. Todellisuudessa minulla on edelleen ihan ok elämä, vaikka ongelmia riittääkin, enkä yhtään tiedä millaista toisten yksityinen elämä on. Sen muistaminen vain on edelleen vaikeaa.

Syysblues

Mieli maassa ja elämä harmaata. Mikäpä olisi muuttunutkaan kun elää pääasiassa neljän seinän sisällä.
Yksi huolenaihe lisää tähän vuodenaikaan; raha. Yleensä en stressaa rahasta, mutta muutamien yllättävien menojen ilmestyttyä olen tuijotellut huolissani tilini saldoa. En ole pyytänyt yhteiskunnalta opintotuen lisäksi ikinä minkäänlaista tukea, mutta nyt tulee kyllä pohdittua, että miten selviää, jos ottaa kaikki tarjotut työt vastaan, mutta silti rahat eivät riitä. Kuka auttaa? No onneksi tämä huoli on vielä hyvin kaukainen, mutta pyörii silti hiljaisina iltoina mielessä. Olisin kyllä selvinnyt ilman tätä huolenaihetta..

Yksinäisyys painaa taas kuin tuhat kiloa kiviä hartioilla. Kaipaan edes sitä että pääsisin pikkujouluihin. Olen kohta kolmevitonen enkä ole koskaan ollut pikkujouluissa. Olen ollut aina se väliaikainen työntekijä, joka on tehnyt työt toisten juhliessa tai sitten olen ollut paikalla niin lyhyen aikaa ettei minua ole kutsuttu. En kyllä tiedä menisinkö juhliin, jos ne olisivat jotkut baarissa vietettävät juottojuhlat, mutta olisi silti ihanaa olla edes sen arvoinen kollega että minut kutsuttaisiin mukaan. Niin ja ystävien kesken vietettävistä juhlista ei nyt kannata puhuakaan.. Kokkaisin mieluusti pöydän koreaksi, siivoaisin ja laittasin paikat nätiksi, mutta kenet kutsuisin? Vaikka saisin kutsuttua muutaman tuntemani ihmisen, pelkään että kukaan ei tule, ja toisaalta mitä jos tuleekin? Mitä jos sieltä täältä kutsutut ihmiset eivät tule toimeen, eivät keksi puhuttavaa, eikä ole alkoholia lievittämässä tunnelmaa. Ja mitä pienen pienessä asunnossa voi tehdä? Syödä pikkuruisen pöydän äärellä, istua sohvan edessä hetken keksimässä jutunjuurta vastapäisellä jakkaralla istuvan vieraan ihmisen kanssa. Sekin on yksi synkistä tunnustuksistani, etten ole koskaan ollut illanvietossa, jossa olisi ollut enemmän kuin kolme ihmistä ja jossa olisin oikeasti nauttinut olostani. En ole koskaan jutellut samanmielisten ihmisten kanssa yömyöhään tai kokenut, että joku oikeasti on kiinnostunut minun omista pohdinnoistani.

Sosiaalista kanssakäymistä on vaikea harjoitella kahdestaan television kanssa ja niinpä en todellakaan olisi automaattisesti hauskaa seuraa illanvietossa. Mutta kukapa minua mihinkään illanviettoon kutsuu kun en kenenkään kaveriporukkaan kuulu. Pariskunnat hylkivät yksinäisiä tuttuja, paitsi silloin kun yrittävät naittaa heitä toisilleen. Sitäkin joskus mietin, kun vielä oli enemmän ystäviä, että miksi kukaan ei yrittänyt tutustuttaa minua kehenkään, mutta siihenkin olen vuosien mittaan keksinyt (enemmän ja vähemmän todenmukaisen) syyn. Kuka haluaa kellekään tutulle miehelle tehdä niin p**kaisen tempun että järjestäisi minut sokkotreffi kumppaniksi.

Töitä on löytynyt kiitettävästi, mutta en ole tehnyt niitä vaativimpia töitä, joihin minulla olisi koulutus, koska vaativuuden myötä tulee myös suurempi vastuu. Nauttisin kyllä niistä töistä, mutta ongelmien tullessa en tiedä olisinko tarpeeksi vahva selvitäkseni niistä. Minulla kun ei ole ketään kenen kanssa päästellä höyryjä tai puida työpaikka ongelmia. Vastuullisessa työssä tulee myös välttämättä omat virheet jonain päivänä eteen enkä tiedä pystynkö tämän hetkisessä henkisesti heikossa tilanteessa vatvoa omia heikkouksiani toisten ihmisten kanssa. Ja koska tunnollisena ihmisenä yritän aina tehdä parhaani, mahdollisia virheitä on niin vaikea hyväksyä ja niiden käsittely vie valtavasti voimia. Niinpä olen vältellyt vaativia tehtäviä ja olen jumittunut niihin niin sanottuihin lattiatason hommiin, joissa ei tarvitse ottaa liian suurta vastuuta. Ongelmana ovat vain tutut ihmiset, jotka tuntuvat kohottelevan kulmakarvojaan kun kuulevat mitä töitä tällä hetkellä teen. En edes halua kuvitella mitä he luulevat olevan uravalintojeni takana.. Todennäköisesti joidenkin vakavien mielenterveysongelmien... Toisaalta todellisuus on surullisempi. Minulla ei ole vakaata uskoa ja toivoa huomisesta, eikä minulla ole ketään tukemassa tässä päivässä. Ei suuria henkisiä tai fyysisiä rajoitteita, vaan pelkkää elämän tyhjyyttä. 

Alitajunta pelastaa

Edellisenä yönä näin unen joka tuntui niin todelliselta että sen piristävä vaikutus tuntuu yhä illalla. Olen ollut taas aika maassa ja murehtinut omaa elämääni. Unessa kuitenkin eräs tuttu mies katsoi silmiini ja kysyi puhelinnumeroa. Kuulostaa varmaankin naurettavan pieneltä asialta, mutta sellaiselle jolle sitä ei ikinä tapahdu oikeassa elämässä niin se uskomattoman todentuntuinen hyvänolon tunne, joka tästä kuvitellusta kiinnostuksen osoituksesta tuli, pelasti koko päivän. Vähän kun pohtii niin onhan se kuitenkin surullista että tällaista tapahtuu vain ja ainoastaan unissa. Kukaan ei osoita kiinnostusta, vaikka kuinka tekee parhaansa, yrittää olla positiivinen ja pitää selkänsä suorana vaikka todellisuudessa haluaisi vain vajota kuoppaan.

Se, ettei kelpaa lähimmäiseksi ystäväksi naiselle eikä puolisoksi kellekään miehelle, tuntuu riipaisevan kipeältä. Olisi niin paljon helpompaa jos edes jompi kumpi onnistuisi. Nykyajan sinkkunaiset nojaavat niin vahvasti ystäviinsä ja julistavat sitä, miten hyvien ystävien kanssa ei kaipaakaan miestä vierelleen. Entä kun ei ole niitä ystäviä? Miten selviää ilman minkäänlaista emotionaalista tukea tai ihmistä jonka kanssa voisi edes yrittää puhua tunteistaan. Oma ratkaisuni on tunteiden kieltäminen ja hautaaminen jonnekin syvälle. Ulospäinhän tämä ratkaisu näkyy läskinä ja surkeana fyysisenä kuntona.

Mistä kaivaa motivaatiota pitää huolta itsestään kun kukaan muukaan ei välitä? Itseäänhän pitäisi rakastaa, mutta haluaisin tavata sen ihmisen, joka pystyy rakastamaan itseään ilman kenenkään toisen rakkautta. Kyllä jokainen tarvii jonkun toisen hyväksyntää pystyäkseen hyväksymään itsensä. Etäiset kaverisuhteet ja rakas perheeni antavat vielä tällä hetkellä tekohengitystä tälle elämälle, enkä usko että moneen vuoteen vielä luovun toivon kipinästä, mutta pelkään mitä teen kropalleni vuosien kuluessa. Tämä kierre loppuu vasta kun pystyn avautumaan jollekin oikealle ihmiselle. Fyysinen terveyteni ei kuitenkaan todennäköisesti kestä muutamaa vuosikymmentä pidempää tällaista nykyistä elämää vaan uskon että saan verenpainetaudin, sydänkohtauksen, diabeteksen tai jonkun muun vaarallisen taudin, joka muuttaa pakosti elämäni suuntaa. Vaikka tiedostan elintapojeni vaarallisuuden, en kerta kaikkiaan pysty muuttamaan tapojani. Miksi muuttaisin kun en kenellekään oikeasti merkitse niin paljon että haluaisin pysyä elossa kahdeksankymppiseksi?

Pelkään että kun seuraavan kerran joudun lääkärille ja tämä lukee verenpainelukemiani ja kyselee kylmiä faktoja elintavoistani, hän vetää johtopäätöksensä ja antaa ohjeeksi elintapojen muutoksen, eikä kuuntele, ei tunnista oikeita ongelmia. Paitsi mitä hän voisikaan tehdä? Ehkä oikeasti empaattinen lääkäri tajuaisi että nyt tarvitaan henkistä apua ja tukea ja osaisi siten ohjata minua oikeaan suuntaan. Tai sitten hän vain törkkää käteen reseptin pitkällisen ronkkimisen ja henkilökohtaisten asioiden kylmän tonkimisen jälkeen.. Huoh.. Katsotaan miten käy.

Mutta tämän tekstin piti olla positiivinen! Alussa minulla oli siis hyvä olo siitä että alitajuntani oli piristänyt minua ihanalla unella ja niin todentuntuisella fiiliksellä! Ehkä fiilistelen sitä loppuillan sillä muisto katoaa nopeasti ja seuraavaa kertaa saakin sitten taas odottaa (uni tulee todennäköisesti paljon nopeammin kuin todellinen treffikutsu..).

Haaveista taas. Ja tavoitteista

Loputon kierre. Sitä yksinäisyys pahimmillaan on. Mitä kauemmin on ollut yksin sitä vaikeampaa on päästä ihmisten seuraan. Ja tuhat kertaa vaikeampaa on osata nauttia toisten ihmisten seurasta. Nyt jos tyhjästä ilmestyisi mies pieneen yksiööni olisin todennäköisesti täysin sekaisin. En ole tottunut jakamaan omaa tilaani toisen ihmisen kanssa muutamaa tuntia pitempää ja rentoutuminen on silloin täysin mahdotonta. Vielä jos olisin miehestä kiinnostunut ja siten yrittäisin epätoivoisesti tekemään mieheen vaikutusta, käyttäytyisin alusta asti oudosti ja sekavasti. Todennäköisesti kehittelisin paniikissani fyysisiä oireita kuten pahoinvointia, jotka eivät tosiaankaan auta vieraiden viihdyttämisessä. Jotkut ihmiset ovat kuulemma tunnistaneet rakkaansa siitä, että tämän seurassa on ollut helppo olla. Sitä on omalla kohdalle erittäin vaikea kuvitella, sillä jokaisen mielenkiintoisen miehen seurassa olen tuntenut itseni enemmänkin kömpelöksi, hikoilevaksi ja sekoilevaksi ääliöksi kuin mitenkään rentoutuneeksi omaksi itsekseni. Toivossa on tietysti hyvä elää, mutta...

Jokin aika sitten luin lehdestä erään terapeutin mielipiteen siitä, kuinka naisten (ja miesten) kriteerit treffikumppanille ovat liian kovia. Niin sanotut seiskan miehet yrittävät siis saada ysin tai kympin naisia. En tiennyt miten suhtautua tähän artikkeliin. Niin moni asia siinä pisti niin kovasti silmään, ei vähiten taustalla oleva kylmä arvomaailma. Ihmisten viehättävyyden arviointi numeroilla kuulostaa julmalta. Mutta toisaalta, sitähän minäkin hiljaa mielessäni teen. En tutuista ihmisistä vaan vieraista, joita on helppo arvioida pelkän ulkonäön pohjalta. Mutta tätä en myönnä ääneen kenellekään enkä koskaan sanoisi toiselle hänen "arvosanaansa". Tähän väliin on tietysti hyvä sanoa että oma arvosanani on todella matala. Aloin lehtijutun jälkeen kuitenkin miettimään tavoittelenko tajuamattani liian "hyviä" miehiä..? Hylkäänkö sen mahdollisen oikean  joidenkin pinnallisten kriteerien takia?  Todellisuus on tietysti se, että tutustun niin harvoin miehiin, etten usko että olen edes tahtomattani torjunut ketään kiinnostunutta. Muutamia kriteereitä minulla kuintekin on. Kuten että mies ei saa olla änkyräkännissä. Ulkoasun ei todellakaan tarvitse olla muotiliikkeestä eikä työvaatteiden tarvitse olla tahraton mustapuku, mutta miehen on kyettävä esiintymään siistinä jos tilanne sitä vaatii. En myöskään innostu kenestäkään joka ei osoita mitään kiinnostusta tietokoneiden ja televisiosarjojen ulkopuoliseen elämään, eikä ole yhtään motivoitunut rakentamaan yhteistä tulevaisuutta. Ja ehkä minulla on muitakin ulkonäköön liittyviä mieltymyksiä, mutta niitä on vaikea yksilöidä, koska eri ihmisissä eri ominaisuudet kiinnittävät huomion. Mutta suurimman osan ajasta nämä kriteerit ovat täysin hypoteettisiä, sillä yksinäisen elämässä ei näitä kriteereitä pääse  soveltamaan. Mutta pitäisikö minun siis luopua näistäkin vähistä tavoitteista ja ottaa kenet tahansa jota sattuu minut niin sanotusti ottamaan..? Koska olen kolmekymppinen yksinäinen vanhapiika, minulla ei saa olla näitäkään kriteereitä..? Joskus tuntuu että niin eräät ihmiset ajattelevat. Mutta enpä usko että olen valmis kenet tahansa ottamaan. Ei onnellisuutta löydä onnettomasta parisuhteesta. Sen, jos jotain, olen naistenlehtiä lukiessa tajunnut.

Heikosta itsetunnosta

Heikko itsetunto pilaa sosiaalisen elämäni. Siinäpä se tiivistettynä.
Ihmisenä koen olevani suurinpiirtein riittävä, mutta naisena koen olevani täysin surkea. Yritän tsempata itseäni peilin edessä ennen lähtöä ulkomaailmaan, mutta eipä se onnistu. Kadehdin naisia, jotka ovat aina tyylikkään ja siistin näköisiä. En kertakaikkiaan pysty siihen. Jotkut meistä ovat vain täysin kykenemättömiä pitämään siistiä ulkokuorta. Minulle tapahtuu aina jotain kylppärin peilin ja ulkomaailman välillä. Huolella valitut vaatteet eivät sovikaan yhteen kaupan julmien loisteputkien valossa. Vaatteet eivät istukaan, hiukset sojottavat sähköisinä ympäriinsä tai roikkuvat rasvaisina klimppeinä. Naama punoittaa ja kiiltää, tuskan hiki puskee pintaan ja lähin ruoka hyppää vaikka kuinka kaukaa likaamaan vaatteita (enkä tietystikään huomaa sitä ennen kuin kotona..). Joillekin rento-look tuntuu jopa sopivan, mutta sellaiselle jolla on kymmeniä kiloja ylimääräistä (ja aivan väärissä paikoissa..) se ei todellakaan sovi.
Heti kun näen itseni jostain peilinkulmasta, kaikki kovalla työllä hankittu itsevarmuus sulaa pois. Sen takia välttelen peilejä jopa yleisissä vessoissa (mikä tietysti ei ole paras mahdollinen menetelmä kun on tapana sotkea itsensä joka käänteessä).

No, jos siis minulla on jonkin verran edes itsetuntoa jäljellä kohdatessani mielenkiintoisen miehen pystyn korkeintaan luomaan epämääräisiä katseita sinne päin. En kerta kaikkiaan pysty sitä selkeämpään flirttailuun ja jos olen ennen tätä törmännyt saman ikäisiin naisiin (jotka ovat aina itseäni kauniimpia) luikahdan mieluummin pois näkyviltä kuin edes yritän kontaktia. Jotenkin toisten naisten näkeminen saa kaiken itsevarmuuteni katoamaan. Tällä taktiikalla pysyy todennäköisesti yksin vuosikausia. Kun mitään positiivisia kokemuksia ei tule ei myöskään itsetunto parane. Mahtava kierre.
Kun oikein haluan kieriä itsesäälissä mietiskelen sitä peilin ääressä (hämärässä kylpyhuoneessa) niitä vähäisiä kauniita piirteitäni ja suren sitä, miksei kukaan tunnu näkevän niitä. Kaikki se läski, epävarmuus ja arkuus hukuttavat ne vähät hyvät puolet.  Pitäisi olla ulospäinsuuntautunut, iloinen ja rohkea jotta pääsee lähestymään toisia ihmisiä, mutta kun ei ole, jää rannalle itkemään. ...

Kesän läheisyys sai taas tuijottelemaan vatsamakkaroita. Inhottavia, pullottavia pelastusrenkaita. Toivon että voisin muuttaa jonkin verran tapojani kesän tullessa, mutta palaan siihen myöhemmin. Nyt aion tehdä hedelmäsalaattia .. hedelmärahkaa .. okei, kermaista persikkarahkaa, jossa hedelmäpalat etsivät toisiaan.