Elämän valitusosoite

Mikä on se numero, johon voi soittaa kun saatu tuote (oma elämä) ei vastaa odotuksia, tai se osoite, johon voi palauttaa viallisen tuotteen uutta ehompana varten? Kenelle voi valittaa, kun elämä ei menekään niin kuin oli toivonut, eivätkä muut ihmiset käyttäydykään siten kuin olit odottanut..? Tuntuu siltä, että jonkun tulisi olla vastuussa kaikista niistä elämän polulle sattuneista töyssyistä joihin ei ole itse (ainakaan tietoisesti) vaikuttanut.

On taas niin paljon asioita joista haluaisin valittaa ja mankua.
Elämä ei siis ole muuttunut mihinkään vaan elämä menee ihan samaa vanhaa tahtia eteenpäin. Tajusin tässä, että elämä ei tunnu enää miltään. Ahdistukset ja stressi, häpeän tunteet ja paha olo ovat yhä edelleen mukana, mutta positiiviset tunteet ovat hyvin laimeita. Innostumisen tunne ja ilo ovat nykyisin hyvin laimeita ja harvinaisia tunteita elämässäni. Muistan kuinka vuosia sitten olin esimerkiksi ulkomailla matkatessani todella innoissani ja vatsan pohjassa asti tuntui perhosia. Nykyisin vieraassa maassa reissaaminen tuntuu lähes samalta kuin olisi naapuripitäjän kirjastoa tuijottelemassa. Mikään ei tunnu enää oikein miltään, mikä pelottavasti vaikuttaa siltä, että olen masentunut ja niinpä todennäköisesti olenkin. Perinteinen suomalainen hoitokeino eli tabut, ei kuitenkaan kiinnosta enkä oikeastaan osaa kuvitella miten niistä olisi apua. Olisihan se ihana pystyä tuntemaan voimakkaita positiivisia tunteita, mutta entä sitten..? Mistä niitä oikein tulisi...? Tuskin ne pillerit toisivat uusia ilonaiheita elämään.

Sisareni haluaisi lähteä matkustelemaan kanssani ja toisaalta niin haluaisin minäkin, jos taloudellinen tilanteeni olisi parempi. Voisin kyllä uhrata matkaan rahaa, jos niin haluan, mutten tiedä haluanko. Inhottava totuus on, että edellinenkään matka ei tuntunut erityisesti miltään erikoiselta ja jälkikäteen vain ahdisti kaikki se kulutettu raha.. Ristiriitaiset tunteet, koska toisaalta tiedostan sen, että matkustus voi olla mukavaa ja yleensä siellä on hauskoja hetkiä, mutta en vain osaa päättää onko jälkikäteen tuleva ahdistus oikeasti sen arvoista. Ulkomailta voi tietysti löytää uusia suuntia ja elämyksiä, ja sen vuoksi varmaan lähden taas matkustamaan vaikka käteen todennäköisimmin jää vain kasa laskuja ja ahdistusta.

Olen ollut taas todella epävarma ulkonäöstäni. Kesä tuo taas kesähepenet esille, mutta omasta kaapistani ei sellaisia löydy. Koko kroppani täytyy peittää erilaisista syistä, mutta aina silti kuvittelen löytäväni nättejä vaatteita, joita vähän aikaa pidän ihan hyvillä mielin kunnes näen itseni jostain sellaisesta vinkkelistä tai kuvasta, että katson itseäni hetkisen ulkopuolisen silmin ja mietin, että mitä ihmettä olen vaatekaupassa ajatellut. Kun ei ole sellaisia ystäviä, jotka kiertelisivät kanssani kaupoilla ja antaisivat suoraa, mutta ystävällistä palautetta siinä vaiheessa, kun en ole vielä vaatteita ostanut. Toisaalta läheisimmät ystäväni ovat lähes kaikki laihoja/normaali painoisia, joiden on ehkä mahdotonta ymmärtää miten vaikeaa on tällä vartalolla ostaa vaatteita. Valikoima oikeankokoisista vaatteista on noin promillen luokkaa normaalivartaloiselle tarjolla olevasta valikoimasta. Ja näistä vaatteista pitää sitten karsia ne, jotka eivät mitenkään sovi omalle vartalolle (lantio on liian kapea housuihin, rinnat liian pienet kaula aukkoon yms. yms.). Tästä jäljelle jäävästä, häviävän pienestä valikoimasta "saa" sitten valita ne omannäköiset vaatteet. Lopputulos tässä tilanteessa on se, että vaikutusvalta omaan pukeutumiseen on todella pientä ja kun joskus harvoin löytää vaatteet joka on oikean kokoinen, mallineen ja edes vähän oikean tyylinen eikä vie koko loppukuun ruokarahoja, on se vaan pakko ostaa.

Ulkonäköni on muutenkin harmia aiheuttava asia. Suuren ylipainon lisäksi minulla on monia piirteitä, jotka eivät ole mitenkään kauniita ja naisellisia. Joten vaikka kuinka laihduttaisin, minusta ei joutsenta kuoriutuisi. Tämän takia nettitreffailu on todella vaikeaa.. En jaksa uskoa, että mies, joka tuntisi minut vain muutamien viestien kautta, näkisi tavatessamme ulkokuoreni ohitse. Sen takia haluaisin tavata miehen oikeassa maailmassa, jolloin hän tietäisi alusta asti todellisuuden eikä joutuisi kokemaan tulleensa huijatuksi. Tämä taas on lähes mahdotonta, koska en kierrä missään missä voisin tavata miehiä...  Pinnallisesta maailmassa on niin vaikea ulkonäkörajoitteisen naisen edetä 🙄. Olen
ollut erään kaverin kanssa muutamissa paikoissa, joissa miehet voisivat normaalissa tilanteessa naisia lähestyä, ja hänen puheistaan päätellen niin on hänellekin useammin käynyt. Yhdessä ollessamme niin ei ole kuitenkaan käynyt kertaakaan. Yksi synkkien hetkien teoriani on, että olen toiminut variksenpelättimenä, joka on karkottanut miehet myös viehättävän ystäväni ympäriltä eikä vain itseni ympäriltä kuten normaalisti. Toivon niin ettei ystäväni ole tätä tajunnut, koska tilanne on muutenkin niin nolo, etten enää halua hänen kanssaan analysoida miesten katoamista. Salaa kuitenkin toivon, että hän huomaisi miten kipeästi tarvitsen apua tässä asiassa ja että hänellä olisi taikasauva jota heilauttaa...


Mutta tällaisia kesäkuista ahdistuksen murusia tällä kertaa.

B ja oikeastaan myös C

Syömiseni kaipaa huomiota. Se on taas karannut aivan käsistä. Olen jo muutaman viikon katsellut jostain silmieni takaa (kuin katselisin toisen tekemisiä) miten käteni lappavat lautaselle hurjia annoksia ja kaiken sen tietysti olen syönytkin. Nämä eivät ikävä kyllä ole edes se pahin asia, sillä syön lisäksi paljon herkkuja. Nyt jos lasken mitä olen ylimääräistä syönyt viikon aikana (siis sellaisen suht. normaalien aterioiden lisäksi)
- puolikas kuivakakkua
- puolikas suklaakakku
- hedelmäkarkki pussi
- puolikas keksipaketti
- 2 suklaakarkki pussia
- 3 suklaalevyä
- sipsipussi

Huh.. onhan tuossakin, mutta todennäköisesti siitä puuttuu paljon kaikenlaista minkä olen tahallaan tai tahattomasti unohtunut, sekä kaikenlaisia välipala- ja iltapalaleipiä, joita ilmankin olisin selvinnyt. Pahimpia ovat päivät, jolloin ei ole mitään erityistä tekemistä. Silloin tulee käytyä jääkaapilla vähän väliä ja jos sieltä ei löydy mitään erityistä niin sitten vain lähimpään kauppaan herkkuostoksille.

Olen jo dietti/elämäntapamuutos/laihari -veteraani ja kaikenlaista olen kokeillut.
Viime vuosina nämä ovat kaatuneet hyvin nopeasti motivaation puutteeseen ja juuri nyt en oikein tiedä mikä tekisi tästä kerrasta erilaista.

En siis julista herkkulakkoa tai kieltäydy kermaperunoista. Mutta ehkä voisin pienentää aterioiden kokoa ja harventaa herkkujen ostoa. Joskus vuosia sitten laihduin paljon kaloreita laskemalla ja kirjoitin koko ajan jääkaapin oveen suurinpiirtein paljonko olen päivän aikana syönyt ja jos kaloreita oli vielä paljon jäljellä saatoin käyttää luvalliset kalorimäärät herkkuihin. En siis kieltänyt herkkuja itseltäni, mutta rajoitin syömisteni määrää. Ei todellakaan se kaikista terveellisin ruokavalio, mutta toisaalta monen asiantuntijan mukaan lihavan on tärkeämpää saada painoa pudotettua kuin noudattaa koko ajan täydellistä ruokavaliota. Enkä nyt kuvittelekaan suunnittelevani lopun elämäni ruokavaliota. Joten jos se toimi aiemmin, niin todennäköisesti se toimii omalla kohdallani toistekin. Siispä yritän vähentää ruokamäärääni ja mietin tarkemmin sen koostumusta myöhemmin. 

Suunnitelma A (tai Ö47..)

Aika kuluu kuin siivillä. Taas kerran minua yli kymmenen vuotta nuoremmat kertovat raskausuutisia ja mietin vain sitä, että tapahtuuko sitä minulle koskaan. Onko minulla enää mitään mahdollisuuksia omaan perheeseen? Saanko ikinä kertoa vanhemmilleni vauvauutisia? En pysty edes läheisimpieni kanssa keskustelemaan tästä suoraan ja avoimesti, koska aihe on aivan liian arka. En ole pystynyt myöntämään vuosien epäonnistumisia täysin edes itselleni, joten en pysty keskustelemaan siitä toistenkaan kanssa.

Näin tässä eräänä yönä unta, että olin taas nuori opiskelija ja päätin yhtäkkiä että nyt aloitan sosiaalisen elämän ja tein sen. Pelkän päätöksen voimalla. Ja sitten heräsin. Kaikki estot ja todelliset elämän realiteetit palasivat takaisin ja tutustuminen toisiin ihmisiin muuttui taas vaikeaksi. Jäin kuitenkin miettimään, että mitä jos joku päivä jotain tapahtuukin pääni sisällä ja huomaan, että eihän ystävien hankinnassa olekaan mitään vaikeaa. Mitä jos silmäni siis aukeavatkin ja minulle kirkastuukin jotain mikä on ollut koko aiemman elämäni minulle täysin sumun peitossa. Mitä jos sitten tuntuukin siltä, että olen hukannut puolet elämästäni?
Au. Kauheita ajatuksia. Masentavia.

Mutta... taas kerran kesä lähestyy. Minussa kesän lähestyminen herättää aina halun kääntää uuden sivun elämässäni. Niinpä olen alkanut haaveilemaan. Pitäisiköhän tehdä kesäksi taas uusi suunnitelma..? Jos ei siitä mitään muuta synny, niin ehkä sen laatiminen edes piristää näin talvipäivinä ja antaa pontta jonkinlaiseen ryhdistäytymiseen, olkoonkin se sitten miten pientä tahansa...

Aloitan tämän siten, että ensin kirjaan niitä asioita, joihin en ole elämässäni tyytyväinen. Alan sitten miettiä niitä askeleita, joita ottamalla elämään voisi saada uutta suuntaa. 

A) Olen täysin rapakunnossa. Toiseenkin kerrokseen kiiipeäminen salpaa hengen kuin olisin seitsemänkymppinen astmaatikko

B) Olen aivan liian lihava. Painoa on tällä hetkellä 109 ja tunnen itseni aivan järkyttävän lihavaksi. Housut joita viime kesänä käytin tuskin mahtuvat seuraavana kesänä, sillä tuntuu että olen siirrellyt läskejä/turvotusta vyötärölleni (en tiedä mistä, koska mikään kohta ei tunnu pienemmältä)

C) Olen huolissani terveydestäni. On kaikenlaisia pieniä ja suurempia asioita, joita olen jättänyt hoitamatta, kun tuota... no suoraan sanottuna en arvosta itseäni tarpeeksi pitääkseni huolta itsestäni tulevaisuutta varten, ja toiseksi inhoan henkilökohtaisten ja nolojen vaivojen selittämistä aina uusille mieslääkäreille. Siispä laiskuutta, totuuden kieltämistä ja nolostelua...

D) Ammatillisella puolella tarvitsen uusia haasteita. Sitä ennen minun pitäsi saada mm. suoritettua muutama kurssi ja rohkaista itseäni työnhaussa

E) Harrastus. Olen alkanut vihaamaan tuota sanaa. "Mitä harrastat? - Tuota.. Lukemista jaa.. lenkkeilyä..?". Olisi oikeasti tärkeää löytää jotain kiinnostuksen kohteita töiden ulkopuolelta. Muuten kaikki aika kuluu television edessä katse tyhjänä ja aivot tauolla. Itseään voisi alkaa kehittää jollain lailla. Vaikka alkaa perehtyä johonkin uuteen aiheeseen. Ehkä kirjat remontoinnista voisivat olla alku kun kerran haluan jonain päivänä sen oman punaisen tuvan

F) Asuminen. En ole tyytyväinen kerros- tai rivitalo elämään. Kaipaan maaseutua tai edes pienen kylän tilaa ympärilleni. Toisille lumitöiden ja puiden hakkaaminen ovat painajaisia, mutta minulle ne edustavat ihanaa yksinkertaista arkea. Ja oikeasti, jos en tee näitä pieni arkiaskareita niin istun tv:n äärellä ja onko se sitten niin hyvä? Eli oikeastaan kohdan nimeksi sopisi Elämäntapa. Se kuvaisi kokonaisvaltaisesti sitä mitä asumiseltakin haen

G) Perhe. Tai no oikeastaan ystäväpiirin luominen ja mahdollisen seurustelukumppanin etsiminen. Oikeastaan nämä ovat minulle tärkeämpiä kuin mikään muu listalla, mutta omasta tilanteeestani ja tämän hetkisestä mielenlaadustani johtuen näihin pystyn kaikista huonoiten vaikuttamaan suoraan. Niinpä luulen, että on järkevämpää keskittyä ensiksi muihin asioihin ja lähteä sitten miettimään sosiaalisen elämäni solmuja

H) Ulkonäkö. Olen jo vuosia sitten antanut periksi. Lannistuin jo aika nuorena kun yritin harrastaa kaikenlaisia naisellisia temppuja, kuten meikkata yms. mutta koskaan en niitä oppinut enkä saanut minkäänlaista positiivista palautetta. Niinpä lopetin kaikenlaiset yritykset, koska ne tuntuivat niin turhilta. "olen ruma, ei sille voi mitään..." Koskaan minulla ei myöskään ole ollut minkäänlaista kunnollista vaatemakua, ja koska rahaakaan ei ole koskaan ollut suuresti, olen summassa osteskellut sitä mitä kulloinkin olen luullut tarvitsevani, mutta koskaan en ole saanut koottua kunnollista toimivaa vaatekomeroa. Jos kuitekin voisin henkisesti ja fyysisesti paremmin, voisin alkaa taas panostaa ulkonäköön edes sen verran, että en häpeäsi aina tuttuja tavatessa kaupungilla

Pää haudattuna hiekkaan

Putosin oikeasta elämän kehityskulusta jo aikoja sitten. Teininä olisi pitänyt hankkia ystäviä, viettää aikaa heidän kanssaan, opetella kaikenlaisten tunteiden kanssa elämistä ja olemista. Ihastumisia tietysti oli useitakin, mutta vastakaikua ei tullut. Oikeastaan vain erittäin kylmää ja joskus julmaakin suhtautumista nuoren haparoiviin tunnusteluihin. Ja näitä tunteita en päässyt läheisten kaverisuhteiden puuttuessa purkamaan minnekään. Itsetunto otti siis selkäänsä ja kovasti. Kaksikymppisenä olisi pitänyt jatkaa elämää eteenpäin, mutta minulla se otti vain joiltain osa-alueiltaan pieni askelia eteenpäin. Monet tärkeät ja itselleni erittäin merkitykselliset elämän juonikuviot jäivät lähes kokonaan kokematta. Tämä on johtanut nykyiseen tilanteeseen, jossa tunne-elämä on yhtä suurta solmua. En pysty edes katsomaan romanttisia elokuvia tai lukemaan naisille suunnattua rakkaus hömppää, koska koko se tunnemaailma on jäänyt minulle hyvin kaukaiseksi. Yksi kylmiä väreitä selkäpiihin lähettävä sana on häät. En menisi jos kutsuttaisiin. Siellä oikein korostetaan kaikkea sitä, mitä minulla ei ole ja se vain tuntuu hyvin kipeältä. Pariskunnat kyhnäävät toistensa kainaloissa ja iloitaan kaikkea sitä rakkauden määrää mikä maailmaa tuntuu pyörittävän. Istu siinä sitten liimattu hymy naamallasi ja suuri kylmä möykky sisälläsi.

Epäilen, että empatia varastoni ovat juuri nyt matalalla. Empatia on kuulemma tarttuvaa ja mitä enemmän sitä kokee muiden suunnalta, sitä empaattisemmin pystyy toimimaan. Ehkäpä hyväksynnän ja rakkauden tunteet ovat samanlaisia. Mitä vähemmän niitä esiintyy omassa elämässä sitä vaikeampaa niitä on osoittaa toisille. Nykyisin en pysty olemaan iloinen kuullessani esimerkiksi hää- tai vauvauutisia ellei kyse ole todella läheisistä ystävistä. Ainoat rehelliset tunteet ovat syvä pettymys ja tyhjyys. Siis omaan elämään. En toivo etteikö toisille saisi tapahtua ihania asioita, mutta ne vaan tuovat ensimmäiseksi mieleen omat epäonnistumiseni. Olen jo tämän ikäisenä joutunut kokemaan sen kun nuoret, joiden vaippoja (!) olen joskus vaihtanut ovat pitkissä parisuhteissa ja muutaman vuoden jälkeen tulee varmaan vastaan se hetki, kun joku heistä menee naimisiin. Itsestään ei huomaa vanhenemista, mutta ympärillään olevista sen huomaa ja silloin tajuaa ajan kulumisen. Pelkään niin että olen heittänyt koko elämäni hukkaan. Vuosikymmeniä on jo mennyt kokonaan minulta ohitse. Olen haudannut pääni hiekkaan ja yritän olla ajttelematta sitä, etten kokonaan lamaantuisi. Haaveilen siitä, että eräänä aamuna herään ja olen noin yhdeksäntöista vuotias ja koko elämä on edessäni ja tällä kertaa osaisin tehdä erilaisia päätöksiä ja valita toisenlaisia polkuja.

Kamala katkeruus

Kuten aiemminkin olen todennut, sosiaalinen media osaa olla julma ja paljastava. Sieltä näkee kaikki ne toisten yhteiset selfiet ja hassuttelukuvat ja miten kivaa on toisilla ollut yhdessä. Kun kukaan ei halua kuvaan minun kanssa tai halua edes tehdä mitään erikoista kanssani tai irrotella seurassani, niin sivullisuuden tunnetta on vaikea edes kuvailla. Pakostakin alan miettiä, että olenko oikeasti niin tylsää ja huonoa seuraa, että sitä ei jälkikäteen haluta muistella tai sitten jotenkin niin noloa, ettei kukaan ainakaan sosiaalisessa todellisuudessa halua seuraani mainostaa... Tai sitten olen täysin ylitulkinnut pieniä sattumuksia, mutta epäilys jää elämään.

Katkeruus on inhottava tunne. En haluaisi muuttua katkeraksi vanhaksi naiseksi. En pidä sellaisista ihmisistä, jotka muistelevat kaikkia pienimpiäkin vastoinkäymisiä. Sellaisten vanhojen ihmisten kanssa on raskasta olla tekemisissä, jotka keskittyvät vain niihin negatiivisiin asioihin mitä heille on elämänsä varrella sattunut. Pelkään, että olen kuitenkin vaivihkaa menossa samaan suuntaan. On vaikea aina keskittyä elämän hyviin puoliin ja pieniin iloihin, kun on niin paljon "mukavampaa" vatvoa niitä huonoja puolia. Olenhan oikeasti jäänyt elämässä sivuun varsinkin sosiaalisen elämän osalta, enkä osaa asiaa oikeastaan korjata, koska en tiedä mitä teen väärin. Vastoinkäymisiä on kuitenkin jostain syystä mukava joskus vatvoa oikein kunnolla ja velloa siinä itsesäälissä. Eihän siitä ole mitään apua, mutta saanpahan kokea edes jonkinlaisia tunteita, kun normaalissa elämssä en muihin tunteisiin yleensä törmää kuin laimeisiin pettymyksiin.

No millaista vatvomista olen siis viime päivät harrastanut? "Miksi en kelpaa kellekään?", "Miksi en saa vastakaikua toisilta ihmisiltä?", "Kun teen heidän puolestaan jotain, miksen saa heiltä apua takaisin?"
Katselen sosiaalisen median päivityksiä enkä ymmärrä miten toisten elämissä voi tapahtua niin paljon. Olen kyllä osittain vastuussa joidenkin kaverisuhteiden hiljentymisestä, koska en tiedä miten olla vanhjen tuttujen kanssa yhteydessä. Heidän elämissään tapahtuu niin paljon eikä minulla yhtään mitään. Haluaisin puhua omasta elämästäni, mutta kun ei ole mitään erityistä kerrottavaa, enkä pysty puhumaan yksityisistä ajatuksistani sellaisten puolituttujen kanssa, joiden elämät ovat niin täynnä kaikkea muuta.

Olen todennäköisesti ahne ja vaadin mahdolliselta ystävyyssuhteelta jotain täysin mahdotonta, kun haluaisin toiselta niin paljon aikaa ja keskittymistä. Ehkä se johtuu siitä, ettei minulla ole koskaan ollut läheistä ystävyyssuhdetta tai kunnollista syvällistä parisuhdetta. Siksi haluaisin kerrankin ihmissuhteen, jossa olisin toiselle ihmiselle oikeasti yksi hänen elämänsä tärkeimmistä ihmisistä. En usko, että olen vanhempieni lisäksi ollut koskaan kenekään top kolmosessa kun puhutään tärkeistä ihmisistä. Haluaisin niin palavasti saada todella läheisen ihmissuhteen on se sitten pari- tai ystävyyssuhde. Miten uskomattoman hienoa olisi tuntea itsensä oikeasti tärkeäksi toiselle ihmiselle. Että olisi oikeasti jollekin toiselle ihmiselle merkityksellinen ja että olisi joku, joka haluaisi olla kanssani lähes päivittäin tekemisissä. Joku, jolle minun hyvinvointini olisi tärkeää ja joka oikeasti haluaisi kuulla mitä minulla on sanottavaa tai kuunnella minun mielipiteitäni. Miten hienoa sellainen olisikaan...  

Monesti sosiaalisessa kanssakäymisessä minusta tuntuu jossain vaiheessa, että ärsytän toista. Toinen ei sano mitään suoraan, mutta jotenkin aistin sellaisen kyllästymisen ja ärsyyntymisen, jonka sen jälkeen otan etäisyyttä, koska yksi niistä asioista joita en tosissaan halua olla, on taakka. Jos koen, että toinen ei juuri nyt halua olla seurassani tai että jokin sanomani tai tekemäni ei miellytä, niin peräännyn hyvin herkästi. Näistäkään tilanteista en suoraan sanottuna tiedä olenko tulkinnut ne oikein, koska kukaan ei sano suoraan, edes sisarukseni, mutta pelko on niin kova, että siirryn suosiolla sivuun. Ja voisihan se olla, että jos en perääntyisin ja ottaisi taukoa, niin ystävyyssuhde voisi kuoppien jälkeen syventyä, mutta kun en ole koskaan sellaista kokenut niin en halua riskeerata edes sitä vähäistä tuttavuussuhdetta. Joskus jaksoin toivoa, että edes joku läheisistä sukulaisistani muuttuisi läheiseksi ystäväksi, mutta heillä tuntuu olevan omat ihmissuhdekuviot, eivätkä he tunnu kaipaavan minua siihen mukaan. Kaipaisin sellaista ihmissuhdetta missä voisi turvallisesti kasvaa ja kehittyä ihmisenä. Sellaista, jossa ei tarvitsisi koko ajan pelätä että toinen kyllästyy ja katkaisee yhteydet. Sukulainen olisi siitä syystä ollut jotenkin turvallinen valinta, sillä silloin ystävyyssuhteen katkaisu olisi ehkä epätodennäköisempää ja toinen jo valmiiksi tietäisi sinusta jotain. Sen kuitenkin olen joutunut toteamaan, että sukulaisuus ei tosissaankaan takaa sitä että oltaisiin lähelläkään samaa aaltopituutta, jolloin ystävyyssuhde ei ole sen helpompi kuin vieraankaan kanssa.

Syynä tähän tekstiin on se, että olen ollut muutaman päivän sairaana, joten mieliala on ollut erityisen matalana. Sairastaminen huonoine oloineen ja kipuineen vie minulta aina kaiken hyvän tuulen. En jaksa piristyä ennen kuin olen paranemaan päin. Vasta sitten elämä alkaa taas näyttämään valoisammalta. Sitä odotellessa pitää vain käpertyä peiton alle ja odotella parempaa huomista.

Rooliasuissa

Täällä blogissa näytän itsestäni kaikista huonoimmat puoleni. Kierin itsesäälissä, vatvon huonoimpia puoliani ja kerron kaikista negatiivisimmat ja rajuimmat ajatukseni. Luulenpa, että harva oikeassa elämässä minut tunteva tunnistaisi minut näistä teksteistä, sillä olen ulospäin hyvin positiivinen ja arjessa yleensäkin hyvin optimistinen. Pään sisällä tapahtuva raskas prosessi ei välttämättä näy ulospäin, muuten kuin kilojen tai elämäntilanteen kautta (jos osaa niitä tulkita). Johonkin suuntaan sitä on kuitenkin purettava ja tämä blogi on yksi selviytymiskeinoista.

Minulle on aina ollut helppoa vetää rooli niskaan ja esimerkiksi asiakaspalvelussa vetää tyhmä hymy päälle ja tervehtiä suoraan silmiin katsoen ihmisiä, joita en omana itsenäni uskaltaisi vilkaistakaan. Jostain syystä minulle on helppoa turvautua esimerkiksi työn kautta saamaani rooliasuun, joka päällään voi tehdä asioita, joihin en normaalisti rohkenisi. Tällä on tietysti rajansa enkä muutu töissäkään ihan erilaiseksi ihmiseksi, mutta jollain lailla osaan olla sosiaalisempi. Tämä on ollut harjoittelun tulosta, mutta tietynlaista itsevarmuutta minulla on aina ollut. Ammatillinen minä kestää jonkin verran arvostelua, vaikka suoraan persoonaan menevää kritiikkiä en silti kestä. Tämä helpottaa elämää valtavasti, sillä pystyn toimimaan yhteiskunnassa ja ansaitsemaan leipäni, vaikka sosiaalinen elämä onkin täysin kuralla... Kunpa vain pystyisin siirtämään sen itsevarmuuden vielä yksityiseen elämään. Yksi mahdollisuus kumppanin löytämiseen onkin että tutustun johonkuhun töiden kautta, sillä silloin pystyisin ehkä sosiaaliseen kanssakäymiseen ja pystyisin jopa tutustumaan toiseen ihmiseen. Ongelmana on tietysti valitsemani työpaikat, joissa hyvin vähän on ollut miehiä...

Tiedän että minun pitäisi olla enemmän vuorovaikutuksessa ikäisteni ihmisten kanssa (+/-10vuotta) ja yrittää löytää samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa olisi ihana elää arkea. Se on vain tuhat kertaa helpompi sanoa kuin tehdä. Samanmieliset ihmiset pyörivät omissa piireissä, mutta entä jos ei oikein tiedä millainen ihminen itse on niin millaista porukkaa sitä edes etsii? Jos ei tunne itseään eikä harrasta mitään niin missä edes voi tavata samankaltaisia ihmisiä? Opiskeluvuosina suurin osa ihmisistä muodostaa jonkinlaisen kaveripiirin, mutta minulta se jäi välistä. Sain ihania yksittäisiä kavereita, mutta kaikki katosivat maailmalle opiskelujen jälkeen ja uppoutuivat uusiin elämiinsä puolisojen ja uusien ystävien kanssa. Heitä on kyllä kiva joskus nähdä mutta olo on aina ulkopuolinen. En kuulu siihen sisempään kaveripiiriin enkä ole koskaan tainnut kuuluakaan. Kun ei ole kaveripiiriä niin ei ole luontaista ympäristöä mahdollisen kumppanin tapaamiselle (kuulostipa jotenkin luontodokkarimaiselta). Onhan se tietysti niin, että ruoho on aidan takana vihreämpää enkä tiedä millaista se elämä oikeasti niiden yhteisten asuntolainojen avulla hankittujen ovien takana on.

Minun elämä huono, muiden hyvä. Sellainen oma ajatuskulkuni yksinkertaisuudessaan on, silloin kun mieli on matalana. Todellisuudessa minulla on edelleen ihan ok elämä, vaikka ongelmia riittääkin, enkä yhtään tiedä millaista toisten yksityinen elämä on. Sen muistaminen vain on edelleen vaikeaa.

Syysblues

Mieli maassa ja elämä harmaata. Mikäpä olisi muuttunutkaan kun elää pääasiassa neljän seinän sisällä.
Yksi huolenaihe lisää tähän vuodenaikaan; raha. Yleensä en stressaa rahasta, mutta muutamien yllättävien menojen ilmestyttyä olen tuijotellut huolissani tilini saldoa. En ole pyytänyt yhteiskunnalta opintotuen lisäksi ikinä minkäänlaista tukea, mutta nyt tulee kyllä pohdittua, että miten selviää, jos ottaa kaikki tarjotut työt vastaan, mutta silti rahat eivät riitä. Kuka auttaa? No onneksi tämä huoli on vielä hyvin kaukainen, mutta pyörii silti hiljaisina iltoina mielessä. Olisin kyllä selvinnyt ilman tätä huolenaihetta..

Yksinäisyys painaa taas kuin tuhat kiloa kiviä hartioilla. Kaipaan edes sitä että pääsisin pikkujouluihin. Olen kohta kolmevitonen enkä ole koskaan ollut pikkujouluissa. Olen ollut aina se väliaikainen työntekijä, joka on tehnyt työt toisten juhliessa tai sitten olen ollut paikalla niin lyhyen aikaa ettei minua ole kutsuttu. En kyllä tiedä menisinkö juhliin, jos ne olisivat jotkut baarissa vietettävät juottojuhlat, mutta olisi silti ihanaa olla edes sen arvoinen kollega että minut kutsuttaisiin mukaan. Niin ja ystävien kesken vietettävistä juhlista ei nyt kannata puhuakaan.. Kokkaisin mieluusti pöydän koreaksi, siivoaisin ja laittasin paikat nätiksi, mutta kenet kutsuisin? Vaikka saisin kutsuttua muutaman tuntemani ihmisen, pelkään että kukaan ei tule, ja toisaalta mitä jos tuleekin? Mitä jos sieltä täältä kutsutut ihmiset eivät tule toimeen, eivät keksi puhuttavaa, eikä ole alkoholia lievittämässä tunnelmaa. Ja mitä pienen pienessä asunnossa voi tehdä? Syödä pikkuruisen pöydän äärellä, istua sohvan edessä hetken keksimässä jutunjuurta vastapäisellä jakkaralla istuvan vieraan ihmisen kanssa. Sekin on yksi synkistä tunnustuksistani, etten ole koskaan ollut illanvietossa, jossa olisi ollut enemmän kuin kolme ihmistä ja jossa olisin oikeasti nauttinut olostani. En ole koskaan jutellut samanmielisten ihmisten kanssa yömyöhään tai kokenut, että joku oikeasti on kiinnostunut minun omista pohdinnoistani.

Sosiaalista kanssakäymistä on vaikea harjoitella kahdestaan television kanssa ja niinpä en todellakaan olisi automaattisesti hauskaa seuraa illanvietossa. Mutta kukapa minua mihinkään illanviettoon kutsuu kun en kenenkään kaveriporukkaan kuulu. Pariskunnat hylkivät yksinäisiä tuttuja, paitsi silloin kun yrittävät naittaa heitä toisilleen. Sitäkin joskus mietin, kun vielä oli enemmän ystäviä, että miksi kukaan ei yrittänyt tutustuttaa minua kehenkään, mutta siihenkin olen vuosien mittaan keksinyt (enemmän ja vähemmän todenmukaisen) syyn. Kuka haluaa kellekään tutulle miehelle tehdä niin p**kaisen tempun että järjestäisi minut sokkotreffi kumppaniksi.

Töitä on löytynyt kiitettävästi, mutta en ole tehnyt niitä vaativimpia töitä, joihin minulla olisi koulutus, koska vaativuuden myötä tulee myös suurempi vastuu. Nauttisin kyllä niistä töistä, mutta ongelmien tullessa en tiedä olisinko tarpeeksi vahva selvitäkseni niistä. Minulla kun ei ole ketään kenen kanssa päästellä höyryjä tai puida työpaikka ongelmia. Vastuullisessa työssä tulee myös välttämättä omat virheet jonain päivänä eteen enkä tiedä pystynkö tämän hetkisessä henkisesti heikossa tilanteessa vatvoa omia heikkouksiani toisten ihmisten kanssa. Ja koska tunnollisena ihmisenä yritän aina tehdä parhaani, mahdollisia virheitä on niin vaikea hyväksyä ja niiden käsittely vie valtavasti voimia. Niinpä olen vältellyt vaativia tehtäviä ja olen jumittunut niihin niin sanottuihin lattiatason hommiin, joissa ei tarvitse ottaa liian suurta vastuuta. Ongelmana ovat vain tutut ihmiset, jotka tuntuvat kohottelevan kulmakarvojaan kun kuulevat mitä töitä tällä hetkellä teen. En edes halua kuvitella mitä he luulevat olevan uravalintojeni takana.. Todennäköisesti joidenkin vakavien mielenterveysongelmien... Toisaalta todellisuus on surullisempi. Minulla ei ole vakaata uskoa ja toivoa huomisesta, eikä minulla ole ketään tukemassa tässä päivässä. Ei suuria henkisiä tai fyysisiä rajoitteita, vaan pelkkää elämän tyhjyyttä.