Vielä tulee kauniita päiviä...

Ehkäpä niitä kauniita päiviä on vielä tulossa vaikkei kesää enää olekaan paljon jäljellä.
Melkein kolme kuukautta on edellisestä päivityksestä vierähtänyt ja blogi on täysin pölyttynyt sen aikana. Uuden alun merkiksi muutin hiukan väritystä ja viilasin blogin kuvailua, sillä laihdutus on edelleenkin elämässäni taka-alalla.
En tiedä lukeeko tätä masentavaa jorinaa kukaan, mutta eipä sillä ole minulle edes suurta merkitystä vaan tärkeämpää onkin kirjoittaa ajatuksia paperille (tai pikseleihin...?) etteivät ne kiertäisi pelkästään ympyrää päässä. Olisi todella mukavaa, jos samanlaisia kokemuksia omaavat voivat tänne löytäessään kertoa omista kokemuksistaan/ajatuksistaan/tuntemuksistaan yms. En halua masentaa ketään, mutta koska en todellisessa elämässäni puhu omista ongelmistani oikeastaan kenellekään, täällä tuskin jaksan pysyä positiivisella "elämä on ihanaa" linjalla edes puolen päivityksen verran... ;)

Kesästäni voisin kertoa sen verran että nopeasti se meni ja yllättävän mukavasti. Ehdin hiukan lomailla vaikka suurimman osan ajasta teinkin töitä niska limassa. Nautin työstäni, joten sinänsä kesä meni mukavasti, mutta nyt olisi taas uuden työpaikan etsiminen edessä. Ystäviä ehdin tavata jonkin verran, mutta pääasiassa kesä meni yksin ollessa. Kun ei ole ketään tuttuja sadan kilometrin säteellä, eikä tutustu uusiin ihmisiin helposti, arki on aika yksinäistä.
Tällä hetkellä mieltäni siis painaa uuden työn löytäminen, yksinäisyys (suomeksi sanottuna siis kavereiden ja puolison puute) sekä epämääräinen ahdistus, joka johtuu edellä mainituista asioista sekä kymmenistä muista pienemmistä asioista. Tässäpä siis tiivistetty tilannepäivitys ja katsaus tulevaan syksyyn. Luvassa näiden asioiden pyörittelyä ja ehkä - jos oikein hurjaksi äidyn- jopa muutama painoon liittyvä päivitys.

Juhannusahdistusta

Juhannus. Itsesäälissä vellomista kuten niin monena aiempanakin vuonna. Koko päivä meni television ääressä löhötessä kunnes yllättäen kasasin itseni ja lähdin katsomaan kokkoa. Valitsin nätit vaatteet, kampasin hiukset, pesin hampaat ja valitsin jalkaan naisellisimmat omistamani ballerinat ja pakkasin omaisuuteni käsilaukkuun. Hyvällä tuulella lähdin autolla ajelemaan lähemmäs kokkoa ja ihailin upeaa maisemaa ja kaunista auringonpaistetta. Olin luullut olevani ovela ja tietäväni paikan johon saisin auton parkkeerattua, mutta huomasin että kadunvarretkin ovat täynnä. Siksi kai ajoin ensimmäisen kerran ohi. Joka puolella näin kaveriporukoita, perheitä ja pariskuntia suuntaamassa kokkoa kohti tai istuskelemassa tyytyväisinä terasseilla tai kaupungin penkeillä. Siksi kai ajoin toisen kerran ohi. Kolmatta kertaa en enää halunnut ajaa, sillä olin kadottanut kaiken päättäväisyyteni ja hyvän mielen. Mitä minä siellä tekisin yksin seisoskelemassa ihmisjoukossa? Teeskentelisin epätoivoisesti odottavani tai etsiväni ystäviäni ja yrittäisin samalla ihailla kokkoa? Ei… En pystynyt. On niin helppoa oman asunnon yksityisyydessä kerätä päättäväisyyttä ja olla tyytyväinen oman peilin kuvaan, mutta kun astuu todellisuuteen, se iskee julmasti ilmat pihalle.

Laittaudun harvoin, koska ei ole tilaisuuksia mitä varten voisin niin tehdä. Olisi niin kiva laittaa itseään hiukan nätimmäksi ja ehkä joku kerta saada edes yksi kohteliaisuus. Mutta ei… Nytkin kaikki meni hukkaan. Kaikki se vaiva vain puolen tunnin ajelun takia. Miten turhaa.

Töissä kyselivät suunnitelmiani ja käyttivät aina muotoa ”te”. ”Mitäs teette illalla?” Mitäs siihen vastaat? Että eipä ole mitään suunnitelmia kun olen ihan yksin. Menen kotiin ja syön jääkaapin tyhjäksi, katson pari tuntia telkkaa, vellon itsesäälissä ja ehkä itken itseni uneen. Hmm… Kuulostaapa hyvältä. Sen sijaan runoilin kaikenlaista ympäripyöreää erilaisista tapahtumista. Nyt pitää sitten harjoitella tarina ja pysyä siinä. Miten kivaa oli, miten hieno kokko oli, miten paljon oli ihmisiä jne. Voi että kun voisi olla edes hitunen totta siinäkin tarinassa.

Nyt istun tyhjässä kerrostalossa ja kuuntelen etäistä meteliä kaupungilta. Siinä meni taas yksi juhannus.

Mixed feelings

Enpä ole taas aikaan käynyt lisäämässä uusia jorinoita. Ehkä siitä syystä että laihdutus ei kiinnosta tippaakaan (leivoin eilen pellillisen pullaa ja hupsan, se on jo syöty... ;). Eikä minulla ole ollut mitään järkevää sanottavaa.

Olen nauttinut kesän lämmöstä ja kauniin vehreästä luonnosta, mutta silti aina välillä ajatukset siirtyvät negatiivisempiin asioihin. Kevät ja kesä tuntuvat olevan hormoonien hyrräyksen aikaa, joka johtaa otolliseen puolison etsintä tilaisuuteen. Suomalaiset kaivautuvat talvipesistään ja raahautuvat esille erilaisiin kesätapahtumiin ja paikkoihin. Flirttailukin tuntuu lisääntyvän auringonvalon myötä (jotain mitä tapahtuu toisille, ei minulle). Ikävä kyllä oma ujouteni ja epävarmuuteni vievät omat mahdollisuuteni tutustua uusiin ihmisiin. Masentaa todella kovasti, kun joka paikassa törmää toistensa kauloissa roikkuviin onnellisiin pariskuntiin ja itse on yhä edelleen toivottoman totaalisesti sinkku. En jaksa edes pyöriä facebookissa, koska tulen niin kateelliseksi kaikesta siitä mitä toisilla on. Oma  sosiaalinen elämä tuntuu sitäkin tyhjemmältä kun lukee toisten hehkutuksia ravintolailloista, ulkomaan reissuista, porukan yhteisistä talkoista, grilli-illoista yms.. Osa päivityksistä kertoo vastoinkäymisistä, mutta nekin ovat yleensä hassuja sattumuksia, jotka kertovat vain tapahtumarikkaasta elämästä eivätkä mistään vakavista ongelmista. Olen siis ratkaissut ongelman välttämällä koko facebookkia. Ehkä taas toisessa mielentilassa pystyn unohtamaan omat tunteeni ja iloitsemaan toisten elämästä.

Asiasta kukkaruukkuun...
Vaatekoko 48 ja kesä ovat hikinen yhdistelmä. Kun kroppaa ei kehtaa esitellä käsivarsia enemmän on pakko etsiä kaikenlaista peittävää kesävaatetta, joka silti olisi mahdollisimman viileä. Katselin kateellisena vaatekaupan suurta shortsivalikoimaa ja kuvittelin miten ihanan viileää olisi pitää niitä jalassa kuumana kesäpäivänä. Mutta kun ei kehtaa. Kun pohkeen ympärys on isompi kuin hoikan (tai edes normaalin!) naisen reiden ympärys, on mahdotonta edes haaveilla lyhyistä housuista tai hameista.
Nyt kaduttaa myös se, että viimeiset pari kuukautta olen antanut itseni löhötä telkan ääressä... En kuvittelekaan, että olisin voinut pudottaa puolta elopainostani  ja olla bikinikunnossa, mutta olisin voinut edes pitää itseäni jonkinlaisessa kunnossa, ettei jo yhdet portaat vie helteellä kuoleman partaalle. Olen huomannut että kuntoa on aika nopea kohottaa, jos vain muutamankin kuukauden lenkkeilee suht ahkerasti. Ei edes tarvitse näännyttää itseään joka kerta, niin silti kunto nousee kohisten. Ikävä kyllä kunto on myös helppo kadottaa, eli istuskelemalla sohvalla saa hyvin nopeasti kaikki kovan työn tulokset muutettua takaisin läskiksi. :(
Ei siis auta kuin ostaa tummia, löysiä vaatteita, jotka peittävät hikilitrat alleen ja yrittää taapertaa eteenpäin suomen kesässä.

Ehkä kesä ja uusi työpaikka ovat tuoneet parempaa fiilistä ja siksi en ole ollut yhtään ahdistunut viimeisten viikkojen aikana. Ainoastaan hyvin väsyneenä tai kipeänä nostaa ahdistuskin päätään, mutta siihen on onneksi helppo ratkaisu eli burana ja peti. Työ on ollut raskasta, mutta olen nauttinut siitä ja se on tuonut mukanaan uusia haasteita, joita olen kipeästi kaivannutkin. Työasiat ovat siis kunnossa mutta henk. koht. elämässä ei ole ollut mitään muutoksia ja sitä sitten väsyneenä märehdin. (tämä itsesäälissä vellominen ei siis ole varsinaista ahdistusta, koska voin lopettaa sen heti kuin haluan ja lähteä vaikka ihastelemaan kukkivia omenapuita. Ahdistus taas tulee pyytämättä ja vie ajatukset kamalille poluille)

Nyt kun märehdin omaa elämääni, päässä pyörii vain se iso kolo elämässäni, enkä pysty näkemään kaikkea sitä mikä on hyvin. Ihminen on kummallinen eläin, kun ei voi olla tyytyväinen siihen mitä on, vaan aina täytyy murehtia, kadehtia ja yrittää saada vielä enemmän. Perustelen omaa märehtimistäni sillä, että parisuhde on ihmisen perusoikeus. Ihan kuin maailma/luonto olisi minulle velkaa miehen. Kuulostaapa älyttömältä ääneen sanottuna, mutta niin vain ajattelen. Kun kaikilla muillakin on, niin miksei minulla? Kuin pikkulapsi, joka ei kestä sitä, että toinen lapsi sai kaksi karkkia vaikka itse sai vain yhden. Mutta niin se elämää vaan taitaa mennä. Toiset saa miljoonia ja toiset kituuttaa minimipalkalla. Joku etsii koko elämänsä vierelleen toista ihmistä sitä löytämättä ja toinen elää koko elämänsä ihmisen kanssa, jonka kanssa ei haluaisi oikeasti olla päivääkään. Elämä on epäoikeudenmukaista, ja harva saa kaiken haluamansa. Kunpa sen vielä pystyisi sisäistämään niin pääsisi eroon kaikista inhottavista kateuden tunteista ja voisi vihdoin olla onnellinen.

God grant me the serenity to accept the things I cannot change,
courage to change the things I can,
and wisdom to know the difference

Ruuturiippuvainen

Koivut puhkeavat silmuun, nurmikot vihertää ja katupöly leijailee kaikkialla. Taitaa siis olla kevät.

Odotan sekä innolla että kauhulla kesää. Muutin työn perässä paikkaan, jossa en tunne ketään. Pelkään, että istun koko kesän telkan ääressä, jos en löydä työpaikalta yhtään ihmistä, jonka kanssa voisi viettää aikaa.  Olen taas havahtunut siihen, miten suuri osa vapaa-ajastani kuluu passiivisesti telkan tai läppärin äärellä. En kehtaa edes myöntää kuinka monta tuntia edellisenä vapaapäivänä istuin eri ruutujen edessä. Joku on joskus ihmetellyt kun tunnen kertoa melkein kaikki telkkusarjat, mutta eihän se ole mikään ihme, jos harrastuksenaan istuu telkan ääressä. Olen miettinyt tv-lakkoa yhtenä vaihtoehtona, toiveena että se pakottaisi keksimään jotain järkevämpää tekemistä. TV:n ääressä vilahtaa moni tunti kuin huomaamatta, ja jos sen ajan tekisi jotain muuta ehtisi tehdä vaikka mitä. Jos vain keksisi mitä tekisi.. Pelkään kuitenkin, että jos en voi katsoa telkkaa, niin tunnen oloni yhä yksinäisemmäksi. Telkasta irrottautuminen tuskin johtaa automaattisesti ystäväpiirin laajenemiseen vaan sen tilalle jäisi aika iso reikä.

Käyn silloin tällöin katsomassa naamakirjaa ja ihmettelen miten täynnä tapahtumia toisten ihmisten elämät ovat. Minulle viikon jännittävin asia oli kun ostin uudet kengät. Ehkä se jää koko kuukauden jännittävimmäksi asiaksi... Haluaisin päivittää sivuani useammin, mutten osaa keksiä mitään henkevää sanottavaa, enkä kestä päivityksiä joissa kerrataan tylsääkin tylsempiä asioita kuten "kävin kaupassa, omenat halpoja, teenpä piirakan äitin reseptillä!" Ja sitten kaikki tykkää tästä nokkelasta ja paljastavasta päivityksestä. Sama ongelma twitterin kanssa. En kerta kaikkiaan osaa tiivistää mitään sanottavaa niin pieneen tilaan. Vaikka eihän minulla useimmiten ole edes mitään sanottavaa..

Tylsistä asioista puhuttaessa, palataanpa niihin kenkiin. Tuli ostettua liian hienot kengät. Kaupassa ihailen kaikkia kauniita naisellisia kenkiä ja lopulta ostan ne haaveillen siitä, miten hienolta näytän ne jalassani. Kotieteisen hämärässä valossa mietin, että missäköhän ajattelin niitä kenkiä pitää. Ei ole yhtään sopivaa paikkaa tai tilaisuutta tulossa. Kaappi on jo täynnä kenkiä, joita pidän sitten kun on juhlia/kutsuja/ravintolaillallisia, vaikkei niitä koskaan tule. Typerää ostaa kalliita kenkiä vain kauppareisulle käytettäväksi...
No places to go and no one to see.
Täytän tyhjää elämääni tv-sarjojen ihmisillä ja lääkitsen huonoa oloa ruoalla. Ruokavalio on siis ollut todella huono. Joinain päivinä olen syönyt aamupalan lisäksi pussin sipsejä ja karkkipussin. Yllättävää kyllä en ole saanut ahdistuskohtauksia vähään aikaan, joten voisi kuvitella että voin paremmin, kunnes vilkaisee ruokavaliotani. Aiemmin keväällä kun yritin (huonolla menestyksellä) käsitellä ahdistustani ja huonoa oloani, pystyin vielä kontrolloimaan syömistäni, mutta nyt kun pahat tunteet on taas tungettu jonnekin syvälle, oirehdin syömällä liikaa. 

Tulipa tästä päivityksestä taas sekava ajatustenvirta.
Muutin muuten blogin ulkonäköä, koska pinkki alkoi kyllästyttämään. En tiedä miten päädyin siihen väriin blogia luodessani, sillä en todellakaan rakasta mitään pinkkejä rinsessa juttuja. Tämän hetkistä mielialaa kuvaisi paremmin hiukan tummempikin sävy, mutta pysytään tällaisessa raikkaan vihreässä maailmassa lähestyvän kesän kunniaksi.

Green-eyed monster

Törmäsin viikonloppuna erääseen tuttavaan, jota en ole nähnytkään useaan vuoteen. Aiemmin olen suhtautunut häneen kuin kohtalotoveriin (kropan mallin perusteella), mutta tällä kertaa tunteet olivat  erilaiset.
Hän nimittäin seisoi kaupan vihannestiskillä ja ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota oli hänen kasvanut vatsansa. Hävettää myöntää, mutta ainoa mitä ajattelin, oli että onpa hän lihonut ja vielä huono-onnisesti onnistunut keräämään kaiken hyvin epäviehättävästi vatsalleen. Juttelimme siinä niitä näitä ja hän kommentoi jotain juomahyllyn ohittamisesta kun ei masu-asukki pitäisi niistä tuotteista. Ympärillä olleet ihmiset varmaan kuulivat kolahduksen kun leukani putosi maahan. Mulle ei ollut tullut mieleenkään että tämä voisi olla raskaudesta johtuvaa pyöreyttä! Ihan vain sen vuoksi että mun mielestä tämä nainen (sanotaan se nyt suoraan) oli yhtä lihava ja ruma kuin minäkin, ja siten edelleen vanhapiika/sinkku.
Tilanne ei siis ollut vielä tässä vaan seuraamme kurvasi hänen miehensä. Tämä oli komea, pitkä, ystävällinen, lihaksikas....
Pariskunta jutteli keskenään ja ymmärsin rivien välistä että heillä on meneillään talonrakennusprojekti maalla. Tuttava myös ystävällisesti mainitsi, että kesähäät ovat tulossa ja koiranpentu on juuri hankittu (en tiedä kehuskeliko tahallaan vai halusiko vain vilpittömästi jakaa onneaan).
Kateuden vihreä hirviö nosti minussa erittäin rumasti päätään. Musta tuntui että tämä nainen oli varastanut mun elämän. Tiedän miten epälooginen ajatus, mutta tuntui vaan niin epäreilulta että hänellä oli kaikki se mistä mä haaveilen. Muutama vuosi sitten olimme ihan samanlaisessa lähtötilanteessa ja hän oli onnistunut hankkimaan kaiken ja mä olen yhä edelleen ihan samassa tilanteessa. Olis tehnyt mieli kysyä häneltä, että mikä on se salaisuus. Miten hän on oikein onnistunut hyppäämään normaaliin elämänkulkuun kun mä taas seison yhä edelleen siellä asemalla...
Onneksi pystyin siinä tilanteessa pitämään tunteeni kurissa ja hymyilin typerästi onnitellen kaikesta.
Kateus kuitenkin jäi itämään... Inhottava tunne.

Minkä taakseen jättää...

 Tällä hetkellä laihdutus on elämässäni taka-alalla, kuten viimeisistä päivityksistäkin on voinut päätellä. Laihdutus, paino tai mikään elämänmuutos ei vaan ole jaksanut yhtään kiinnostaa. Yritän pitää herkut järkevissä rajoissa, mutta muuten ruokavalio on mitä on. Stressi on tainnut vaikuttaa tähän henkiseen jumitukseen, enkä ole sen ansiosta edes laihtunut (yleensä ainoa stressin hyvä puoli).
Kilot ovat tällä hetkellä yksi elämässäni pielessä oleva asia muiden ohella, ja juuri nyt olen keskittynyt niihin muihin asioihin. Yritän huolehtia siitä, etten liho, vaan pysyttelen samoissa turvallisissa lukemissa. Edessä on kuitenkin joskus laihdutus, joten on ihan hyvä, ettei urakka enää tästä ainakaan kasva. (Epäreilua, että jotkut ihmiset pysyvät normaalissa painolukemissa ilman yritystä ja mä pysyn "luontaisesti" täällä kolminumeroisissa luvuissa!!) Monet viime vuodet olen pysynyt aika lailla samoissa lukemissa, joten onneksi en tiedostamattani ainakaan lisää ruokamääriä. Pitäis vaan opetella pienentämään niitä. Mutta se on siis tulevaisuuden haaste.

Niinpä tiedoksi kaikille kannustusta, myönteisiä päivityksi ja kadonneiden kilojen hehkutusta etsiville, tästä blogista niitä ei juuri nyt, eikä luultavasti tulevina viikkoinakaan, tule löytymään.
Palaan laihdutukseen täysillä taas kun se kärpänen puree ja sillä välin murehdin ja märehdin kaikkea maan ja taivaan välillä. :)

Asiasta kukkaruukkuun, vappu lähestyy... Uhkaavasti...
Tänä vuonna haluaisin tehdä jotain kivaa! Mitä tehdä kun rahaa ei ole ihan kauheasti (hyvään ehdotukseen voi vähän tuhlata, mutta viikon palkkaa en voi ulkomaan matkaan käyttää..) ja monet kaverit viettävät hyvin kosteaa vappua, johon minä en halua osallistua. Hyviä ehdotuksia otetaan siis vastaan! :)

Perjantaifiiliksiä

Viikonloppuuuu!!!
Olen ihan viikonloppu fiiliksissä vaikka se ei mulle nykyisin mitään erityistä merkitsekään. Ei ole ihmisiä joita nähdä tai paikkoja minne mennä, mutta ehkä se on osa viikonlopun viehätystä, että saa löhötä kotona. Lapsena viikonlopulla oli jonkinlainen maaginen merkitys kun ei tarvinnut mennä kouluun, sai karkkia ja sai touhuta äidin kanssa kotona. Nykyisin lomat eivät aina osu viikonloppuun, joten viikonlopun merkitys on haalistunut. Kun ei myöskään ole tiedossa erityistä tekemistä, viikonloppu tuntuu joskus turhankin pitkältä. Tänään kuuntelin taas kateellisena toisten viikonloppusuunnitelmia, sillä tiesin että itselläni on edessä noin 60 tuntia kotona möllöttämistä. En tiedä pitäisikö nauttia tauosta hektisestä työelämästä vai surkutella oman sosiaalisen elämän tyhjyyttä.

Tämmöisinä viikonloppuina olis kiva jos olisi joku jolle soittaa että "lähdetäänkö" ja toinen vastais että "mennään!". Kavereilla on kuitenkin omat menonsa ja jos haluan tehdä jotain niin suunnitelmat pitää tehdä monta päivää, jopa viikkoja etukäteen. Lenkkiseurakin pitää nykyisin "varata" päiviä etukäteen... Monesti tuntuu, että olen niin alhaalla kavereiden tärkeysjärjestyksessä, että mun katoaminen heidän elämästään ei merkitsisi heille oikeastaan mitään. On vaikeaa tietää mitä tehdä, kun haluaisin pitää ystävyyssuhdetta yllä, mutta kaikki yhteydenotot ovat mun vastuulla. Jos mä en soita niin ei mullekaan tunnu moni soittavan... Jo vuosia olen miettinyt että mitä mun kannattaa tehdä, kun en missään nimessä halua olla vaivaksi tai tuppautua seuraan, mutta jos mä en päättäväisesti pitäis yhteyttä, niin saisin olla lähes yksin.

Mutta vielä viikonlopusta... Kaipaan sellaista ex temporee meininkiä, että voisin tehdä kaverin kanssa juuri sitä mitä minun tekisi mieli, juuri silloin kuin se pälkähtää päähän. Mä olen sosiaalisissa tilanteissa arka pitämään puoliani. Jos mä todella kovasti haluaisin lähteä jonnekin, mutta toinen sanoo ettei häntä oikein huvita, niin arvaat kai mitä tehdään.. Olis kiva löytää samanmielinen ihminen, jonka kanssa voitais toteuttaa hulluja suunnitelmia. On mulla ollut sellaisia kavereita, joilla hulluja ajatuksia on ollut ihan tarpeeksi, mutta kun ne suunnitelmat ovat aina alkaneet sillä että "ensin otetaan muutama siideri"... Miksei suomalaiset osaa pitää hauskaa ilman viinaa? Miksi aina pitää saada kunnon humina päähän ennen kuin osaa rentoutua ja nähdä hauskaa yksinkertaisissa asioissa? Peli-iltaa ehdottaessasi sua katsotaan kuin hullua, tylsää vanhapiikaa, koska onhan niin paljon hauskempaa tyhjentää paikallisen lähikaupan oluthylly, nauraa kännissä kavereiden örvellykselle ja herätä oman oksennuksensa vieressä. Ja viikon päästä uudestaan.
Mun kanta alkoholiin on siis aika selvä. :) Mua huolestuttaa ja turhauttaa se, kuinka niin monet ihmiset eivät osaa viettää yhdessä hauskaa ilman viinaa. Mutta, saarna sikseen ja eteenpäin.

Mun musiikkimaku on laaja ja tällä hetkellä on menossa josh groban -vaihe. Suosittelen että laitat nupit kaakkoon ja kuvittelet kuinka mies laulaa suuressa konserttisalissa vain ja ainoastaan sinulle. :)