Alitajunta pelastaa

Edellisenä yönä näin unen joka tuntui niin todelliselta että sen piristävä vaikutus tuntuu yhä illalla. Olen ollut taas aika maassa ja murehtinut omaa elämääni. Unessa kuitenkin eräs tuttu mies katsoi silmiini ja kysyi puhelinnumeroa. Kuulostaa varmaankin naurettavan pieneltä asialta, mutta sellaiselle jolle sitä ei ikinä tapahdu oikeassa elämässä niin se uskomattoman todentuntuinen hyvänolon tunne, joka tästä kuvitellusta kiinnostuksen osoituksesta tuli, pelasti koko päivän. Vähän kun pohtii niin onhan se kuitenkin surullista että tällaista tapahtuu vain ja ainoastaan unissa. Kukaan ei osoita kiinnostusta, vaikka kuinka tekee parhaansa, yrittää olla positiivinen ja pitää selkänsä suorana vaikka todellisuudessa haluaisi vain vajota kuoppaan.

Se, ettei kelpaa lähimmäiseksi ystäväksi naiselle eikä puolisoksi kellekään miehelle, tuntuu riipaisevan kipeältä. Olisi niin paljon helpompaa jos edes jompi kumpi onnistuisi. Nykyajan sinkkunaiset nojaavat niin vahvasti ystäviinsä ja julistavat sitä, miten hyvien ystävien kanssa ei kaipaakaan miestä vierelleen. Entä kun ei ole niitä ystäviä? Miten selviää ilman minkäänlaista emotionaalista tukea tai ihmistä jonka kanssa voisi edes yrittää puhua tunteistaan. Oma ratkaisuni on tunteiden kieltäminen ja hautaaminen jonnekin syvälle. Ulospäinhän tämä ratkaisu näkyy läskinä ja surkeana fyysisenä kuntona.

Mistä kaivaa motivaatiota pitää huolta itsestään kun kukaan muukaan ei välitä? Itseäänhän pitäisi rakastaa, mutta haluaisin tavata sen ihmisen, joka pystyy rakastamaan itseään ilman kenenkään toisen rakkautta. Kyllä jokainen tarvii jonkun toisen hyväksyntää pystyäkseen hyväksymään itsensä. Etäiset kaverisuhteet ja rakas perheeni antavat vielä tällä hetkellä tekohengitystä tälle elämälle, enkä usko että moneen vuoteen vielä luovun toivon kipinästä, mutta pelkään mitä teen kropalleni vuosien kuluessa. Tämä kierre loppuu vasta kun pystyn avautumaan jollekin oikealle ihmiselle. Fyysinen terveyteni ei kuitenkaan todennäköisesti kestä muutamaa vuosikymmentä pidempää tällaista nykyistä elämää vaan uskon että saan verenpainetaudin, sydänkohtauksen, diabeteksen tai jonkun muun vaarallisen taudin, joka muuttaa pakosti elämäni suuntaa. Vaikka tiedostan elintapojeni vaarallisuuden, en kerta kaikkiaan pysty muuttamaan tapojani. Miksi muuttaisin kun en kenellekään oikeasti merkitse niin paljon että haluaisin pysyä elossa kahdeksankymppiseksi?

Pelkään että kun seuraavan kerran joudun lääkärille ja tämä lukee verenpainelukemiani ja kyselee kylmiä faktoja elintavoistani, hän vetää johtopäätöksensä ja antaa ohjeeksi elintapojen muutoksen, eikä kuuntele, ei tunnista oikeita ongelmia. Paitsi mitä hän voisikaan tehdä? Ehkä oikeasti empaattinen lääkäri tajuaisi että nyt tarvitaan henkistä apua ja tukea ja osaisi siten ohjata minua oikeaan suuntaan. Tai sitten hän vain törkkää käteen reseptin pitkällisen ronkkimisen ja henkilökohtaisten asioiden kylmän tonkimisen jälkeen.. Huoh.. Katsotaan miten käy.

Mutta tämän tekstin piti olla positiivinen! Alussa minulla oli siis hyvä olo siitä että alitajuntani oli piristänyt minua ihanalla unella ja niin todentuntuisella fiiliksellä! Ehkä fiilistelen sitä loppuillan sillä muisto katoaa nopeasti ja seuraavaa kertaa saakin sitten taas odottaa (uni tulee todennäköisesti paljon nopeammin kuin todellinen treffikutsu..).

Haaveista taas. Ja tavoitteista

Loputon kierre. Sitä yksinäisyys pahimmillaan on. Mitä kauemmin on ollut yksin sitä vaikeampaa on päästä ihmisten seuraan. Ja tuhat kertaa vaikeampaa on osata nauttia toisten ihmisten seurasta. Nyt jos tyhjästä ilmestyisi mies pieneen yksiööni olisin todennäköisesti täysin sekaisin. En ole tottunut jakamaan omaa tilaani toisen ihmisen kanssa muutamaa tuntia pitempää ja rentoutuminen on silloin täysin mahdotonta. Vielä jos olisin miehestä kiinnostunut ja siten yrittäisin epätoivoisesti tekemään mieheen vaikutusta, käyttäytyisin alusta asti oudosti ja sekavasti. Todennäköisesti kehittelisin paniikissani fyysisiä oireita kuten pahoinvointia, jotka eivät tosiaankaan auta vieraiden viihdyttämisessä. Jotkut ihmiset ovat kuulemma tunnistaneet rakkaansa siitä, että tämän seurassa on ollut helppo olla. Sitä on omalla kohdalle erittäin vaikea kuvitella, sillä jokaisen mielenkiintoisen miehen seurassa olen tuntenut itseni enemmänkin kömpelöksi, hikoilevaksi ja sekoilevaksi ääliöksi kuin mitenkään rentoutuneeksi omaksi itsekseni. Toivossa on tietysti hyvä elää, mutta...

Jokin aika sitten luin lehdestä erään terapeutin mielipiteen siitä, kuinka naisten (ja miesten) kriteerit treffikumppanille ovat liian kovia. Niin sanotut seiskan miehet yrittävät siis saada ysin tai kympin naisia. En tiennyt miten suhtautua tähän artikkeliin. Niin moni asia siinä pisti niin kovasti silmään, ei vähiten taustalla oleva kylmä arvomaailma. Ihmisten viehättävyyden arviointi numeroilla kuulostaa julmalta. Mutta toisaalta, sitähän minäkin hiljaa mielessäni teen. En tutuista ihmisistä vaan vieraista, joita on helppo arvioida pelkän ulkonäön pohjalta. Mutta tätä en myönnä ääneen kenellekään enkä koskaan sanoisi toiselle hänen "arvosanaansa". Tähän väliin on tietysti hyvä sanoa että oma arvosanani on todella matala. Aloin lehtijutun jälkeen kuitenkin miettimään tavoittelenko tajuamattani liian "hyviä" miehiä..? Hylkäänkö sen mahdollisen oikean  joidenkin pinnallisten kriteerien takia?  Todellisuus on tietysti se, että tutustun niin harvoin miehiin, etten usko että olen edes tahtomattani torjunut ketään kiinnostunutta. Muutamia kriteereitä minulla kuintekin on. Kuten että mies ei saa olla änkyräkännissä. Ulkoasun ei todellakaan tarvitse olla muotiliikkeestä eikä työvaatteiden tarvitse olla tahraton mustapuku, mutta miehen on kyettävä esiintymään siistinä jos tilanne sitä vaatii. En myöskään innostu kenestäkään joka ei osoita mitään kiinnostusta tietokoneiden ja televisiosarjojen ulkopuoliseen elämään, eikä ole yhtään motivoitunut rakentamaan yhteistä tulevaisuutta. Ja ehkä minulla on muitakin ulkonäköön liittyviä mieltymyksiä, mutta niitä on vaikea yksilöidä, koska eri ihmisissä eri ominaisuudet kiinnittävät huomion. Mutta suurimman osan ajasta nämä kriteerit ovat täysin hypoteettisiä, sillä yksinäisen elämässä ei näitä kriteereitä pääse  soveltamaan. Mutta pitäisikö minun siis luopua näistäkin vähistä tavoitteista ja ottaa kenet tahansa jota sattuu minut niin sanotusti ottamaan..? Koska olen kolmekymppinen yksinäinen vanhapiika, minulla ei saa olla näitäkään kriteereitä..? Joskus tuntuu että niin eräät ihmiset ajattelevat. Mutta enpä usko että olen valmis kenet tahansa ottamaan. Ei onnellisuutta löydä onnettomasta parisuhteesta. Sen, jos jotain, olen naistenlehtiä lukiessa tajunnut.

Heikosta itsetunnosta

Heikko itsetunto pilaa sosiaalisen elämäni. Siinäpä se tiivistettynä.
Ihmisenä koen olevani suurinpiirtein riittävä, mutta naisena koen olevani täysin surkea. Yritän tsempata itseäni peilin edessä ennen lähtöä ulkomaailmaan, mutta eipä se onnistu. Kadehdin naisia, jotka ovat aina tyylikkään ja siistin näköisiä. En kertakaikkiaan pysty siihen. Jotkut meistä ovat vain täysin kykenemättömiä pitämään siistiä ulkokuorta. Minulle tapahtuu aina jotain kylppärin peilin ja ulkomaailman välillä. Huolella valitut vaatteet eivät sovikaan yhteen kaupan julmien loisteputkien valossa. Vaatteet eivät istukaan, hiukset sojottavat sähköisinä ympäriinsä tai roikkuvat rasvaisina klimppeinä. Naama punoittaa ja kiiltää, tuskan hiki puskee pintaan ja lähin ruoka hyppää vaikka kuinka kaukaa likaamaan vaatteita (enkä tietystikään huomaa sitä ennen kuin kotona..). Joillekin rento-look tuntuu jopa sopivan, mutta sellaiselle jolla on kymmeniä kiloja ylimääräistä (ja aivan väärissä paikoissa..) se ei todellakaan sovi.
Heti kun näen itseni jostain peilinkulmasta, kaikki kovalla työllä hankittu itsevarmuus sulaa pois. Sen takia välttelen peilejä jopa yleisissä vessoissa (mikä tietysti ei ole paras mahdollinen menetelmä kun on tapana sotkea itsensä joka käänteessä).

No, jos siis minulla on jonkin verran edes itsetuntoa jäljellä kohdatessani mielenkiintoisen miehen pystyn korkeintaan luomaan epämääräisiä katseita sinne päin. En kerta kaikkiaan pysty sitä selkeämpään flirttailuun ja jos olen ennen tätä törmännyt saman ikäisiin naisiin (jotka ovat aina itseäni kauniimpia) luikahdan mieluummin pois näkyviltä kuin edes yritän kontaktia. Jotenkin toisten naisten näkeminen saa kaiken itsevarmuuteni katoamaan. Tällä taktiikalla pysyy todennäköisesti yksin vuosikausia. Kun mitään positiivisia kokemuksia ei tule ei myöskään itsetunto parane. Mahtava kierre.
Kun oikein haluan kieriä itsesäälissä mietiskelen sitä peilin ääressä (hämärässä kylpyhuoneessa) niitä vähäisiä kauniita piirteitäni ja suren sitä, miksei kukaan tunnu näkevän niitä. Kaikki se läski, epävarmuus ja arkuus hukuttavat ne vähät hyvät puolet.  Pitäisi olla ulospäinsuuntautunut, iloinen ja rohkea jotta pääsee lähestymään toisia ihmisiä, mutta kun ei ole, jää rannalle itkemään. ...

Kesän läheisyys sai taas tuijottelemaan vatsamakkaroita. Inhottavia, pullottavia pelastusrenkaita. Toivon että voisin muuttaa jonkin verran tapojani kesän tullessa, mutta palaan siihen myöhemmin. Nyt aion tehdä hedelmäsalaattia .. hedelmärahkaa .. okei, kermaista persikkarahkaa, jossa hedelmäpalat etsivät toisiaan.

Tipahduksia haavemaailmasta

Nimestään poiketen sosiaalinen media ei aina ole kovinkaan sosiaalista toimintaa. Ainakaan vierestä seuraajan näkökulmasta. Taas kerran kävin masentamassa itseäni lukemalla tuttujen päivityksiä ja kadehtimalla heidän elämiään. Hitsi miten monta tapahtumaa voi yhden ihmisen viikkoon mahtua..

Tänään oli pitkästä aikaa kilahtanut sähköpostiin viesti että juuri minua odottaisi uusi kaveripyyntö. Tunnin maltoin miettiä että kukahan se on ja ehdin jo haaveillakin vaikka mistä. Kelasin mielessäni kaikenlaisia ihmisiä joita olen lähiaikoina ohimennen tavannut. Eniten toivoin tietysti jotain mielenkiintoista seuraelämälle vauhtia antavaa viestiä. No, pitkään en malttanut odottaa vaan menin suurien toiveitteni kanssa kirjautumaan sisään.. Sitten siellä odottikin hämäräperäisen mainostajan viesti. Taas tipahdin haavemaailmasta persiilleni kylmälle asfaltille. Olisi pitänyt malttaa edes pari päivää elää siinä haaveessa jännittäen ennen kuin menin pettymään todellisuuteen. Ja olisipa joku päivä siellä oikeasti joku uusi ihminen joka haluaisi tutustua juuri minuun. Mutta kukapa tietäisi olemassaolostani kun en itsestäni meteliä pidä. Vaikea on hiljaisten, arkojen ja ujojen löytää puoliskoitaan tässä maailmassa.

Taas on siis tullut kieriskeltyä itsesäälissä. Voi minua parkaa kun kukaan ei huomaa eikä halua elämäänsä minun kanssa jakaa. Kun elämässä ei ole muita tunteita saatavilla, niin nämä itsesäälin tuikahdukset sydämessä tuovat ikävä kyllä jotain vaihtelua harmaaseen arkeen.Tällä tavalla en kyllä elä kahdeksankymppiseksi vaan raastan sydämeni rikki jo varmaan kuusikymppisenä.

Unelmia

Unelmat auttavat selviämään päivästä toiseen. Ne auttavat unohtamaan harmaan arjen ja siirtymään toiseen maailmaan. Tätä harrastan ehkä liikaakin, sillä se estää järkevien päätösten teon todellisessa elämässä.

Suurin haaveeni on punainen tupa ja perunamaa. :) Suunnittelen viikosta toiseen erilaisia taloja, sisustan niitä ja asun kuvitelmissani niissä. Joskus kiertelen katsomassa netin valikoimaa ja haaveilen omasta talosta.
Tiedän, että jos oikeasti haluan toteuttaa unelmani, minun on alettava tekemään jotain sen suhteen. En voi vain luottaa lottovoittoon. Tätä suurta unelmaa täytyisi siis paloitella pienempiin palasiin. Ensimmäinen osa on kai raha. Jos sivuutetaan suunnitelma A eli lottovoitto, on pakko tehdä jotain tylsempää, kuten palkkatöitä tämän haaveen eteen. Pitäisi siis löytää pitkäaikainen, suht hyväpalkkainen työpaikka, jotta pankki antaisi lainaa. En vain tiedä miten osaisin sitoutua niin isoihin, pitkäaikaisiin asioihin kuten taloon, työpaikkaan ja pankkilainaan? Pelottaa jo ajatuskin työpaikasta, jossa täytyisi olla useita vuosia. Ja entäs ajatus työttömyydestä, hometalosta tai velkavankeudesta.

Ja entäs sitten kun olen ostanut sen talon. Kaikki remontointi yms. asiat ovat täysin vieraita. Tekisin niitä mieluusti itse, mutta kuka ne minulle opettaa? Tuskin kirjoista lukemalla oppii tapetoinnit, paneloinnit ynnä muut. Ikävä kyllä niihin tarvitaan miestä (tai miksei naista), mikä tulisi kalliiksi, kun ei kerran ole sellaista omasta takaa. Yksinäinen nainen voisi tietysti luottaa suvun ja ystävien apuun, mutta entäs kun suvun miehet alkavat olla vanhainkoti iässä ja remonttitaitoisia ystäviä (joilla olisi myös haluja auttaa..) on tasan 0.
Takaraivossa jäytää myös pelko, että entä sitten kun olen vuoden verran rempannut, sisustanut ja myllännyt yksin puutarhaa. Loppuuko innostus siihen, kun tajuan että olen edelleen yksin siellä seinien sisällä, vai osaanko olla tyytyväinen siihen mitä minulla on? Entä jos ahdistun kaikesta siitä ja haluan pois, mutta en saakaan taloa myydyksi? Tai entä jos se osoittautuukin homepesäksi, johon uppoavat kaikki rahat eikä siitä sittenkään ole kodiksi?

Toinen salainen haaveeni on olla yrittäjä tai ehkä kotiäiti. Ja miten nämä kaksi suunnitelmaa liittyvät toisiinsa? No, kummatkin edellyttävät totaalista omistautumista yhteen asiaan. Kummallakaan ei ole pomoa, ja menestys on kiinni täysin omasta itsestäni. En haluaisi tehdä työtä, joka on riippuvainen kellonajoista, vaan minulle sopii paremmin projekti työ, jossa työtä tehdään silloin kuin sitä on ja levätään silloin kun työt antaa. Tiedän että on paljon helpompaa ja taloudellisestikin turvallisempaa olla toisen työntekijä kuin yrittäjä, mutta uskon että jos löytäisin alan, jossa menestyisin edes keskinkertaisesti, voisin olla todella onnellinen. Ja entäs kotiäitiys? Siinäkin on kieltämättä huonot tunnit, valtava työmäärä ja erittäin huono eläke, mutta sekin työnkuva tekisi minut luultavasti onnelliseksi (riippuen tietysti perhetilanteesta). Osittain tietysti siksi, että silloin ympärilläni olisi luontaisesti ihmisiä.
Miten näitä haaveita voisin siis saavuttaa? En tiedä. Yrittäjäksi en yksinäni uskalla tällä itseluottamuksella ja kotiäitiys on tällä hetkellä eräästä itsestäänselvästä syystä poissa kuvioista. Yrittäjyyteen tarittaisiin taloudellisia resursseja ja vahvaa luottamusta omiin taitoihin, ja niitä kumpiakaan minulla ei ole, eikä kotiäidinkään paikkoja mollin sivuilla mainosteta. Siihen pestiin tarvittaisiin taitoja ja kaikenlaisia ominaisuuksia, jotka kiinnostaisivat miehiä ja nekin minulta tuntuvat uupuvan.

Niinpä teen päivästä toiseen työt, jotka minulle on annettu ja vietän illat unelmissani seikkaillen ja toivon että jotain jonain päivänä tapahtuu jotain uutta. Toivottavasti jotain positiivista. 

Kevätaurinkoa risukasaan

Vuodet vierivät ja ihminen oppii ja kehittyy.
Paitsi minä. Vanhoja päivityksiä lueskellessa tulee todella masentunut fiilis sen suhteen, että ongelmat ovat vuodesta toiseen ihan samat eikä näkökulmakaan ole vuosien vieriessä muuttunut.
Onkohan se nyt kolmenkympin kriisi kun tuntuu että elämä valuu sormien välistä hukkaan eikä mitään jää käteen. Viimeisen viidentoista vuoden aikana olen saanut aikaiseksi vain muutaman tutkinnon, liudan lyhytaikaisia työsuhteita ja muutaman etäisen kaverisuhteen. Ei puolisoa, ei parisuhdetta, ei läheisiä ihmissuhteita. Pelkkää häpeää, ahdistusta ja todellisuuden pakoilua.Ugh. Joskus tulee pohdittua sitä mitä aineellista omaisuutta olen saanut elämän aikana kasaan. Vastaus on masentava; en mitään.. Kaikki raha on mennyt elämiseen, sillä kun ei ole vakaata uskoa parempaan huomiseen ei jaksa raataa niska limassa sen eteen. Niinpä kaikki se mitä tulee, myös menee...

Tämä blogi on taas kerran ollut pitkän aikaa sivussa, mutta elämä ei ole muuttunut suurestikaan siinä välissä. On siis helppoa jatkaa juuri siitä mihin edellinen valitusvirsi jäi.
Laihdutusta en ole miettinytkään pitkiin aikoihin, sillä tiedän ettei se onnistu. Olen antanut itselleni luvan herkutella sillä (teko)syyllä, että herkullinen ruoka on aikalailla ainoa asia josta nykyisin saan hyvän olon (sanoisin että tyydytystä, mutta sanalla on vääränlainen kaiku..). Tiedän, tiedän; kuulostaa todella huolestuttavalta sekä fyysisen että päänsisäisen terveyden kannalta, mutta kuopan reunalta on helppoa huutaa ohjeita tänne pohjalle.

Tässä taas elämän aallonpohjat, mutta hyviäkin puolia löytyy ja näistä yritän arjessa kiittää:
- on ollut töitä
- olen nauttinut töistä
- töitä on tiedossa ainakin syksyyn asti
- rahat ovat riittäneet elämiseen juuri sopivasti
- asunto on mukava
- terveys on ollut hyvä, sekä minulla että läheisillä
- aurinko paistaa ja kevät lähestyy

Näkymätön tyttö

Tuntuu, että olen sosiaalisesti täysin näkymätön. Ystäväni eivät minua paljon tunnu muistelevan, sillä jokaisella ovat omat ympyränsä, joihin kuuluvat puoliso, perhe, työkuviot ja läheisemmät ystävät. Minä olen vain yksi velvollisuus historian hämärästä, jonka kanssa viitsitään aika harvoin olla yhteydessä. On vaikeaa päättää kannattaako näihin ihmisiin pitää yhteyttä, kun en kerran ole heille tärkeä. Mutta jos en edes yritä pitää heihin yhteyttä, sosiaaliset kuvioni kuivuvat entisestään. Niinpä yhä edelleen yritän roikkua näiden vanhojen ystävien puhelinluetteloissa, mutta koska pelkään olevani taakka, pidän kontaktin minimissään. (Minkä jotkut sitten ehkä tulkitsevat siten, että minä en halua olla sen enempää tekemisissä...) 

Teini-ikäisestä asti olen yrittänyt määritellä miksi en onnistu ystävyyssuhteissa. Vuosien analyysin lopputulos on matalampaakin matalampi itsetunto ja yksinäisyys. Eipä ole tutkimus ollut kovin onnistunut...
Siispä; en ole nopea, nokkela tai edes kovin älykäs. Pelkään niin kovasti loukkaavani toisia, että small talkkini on hyvin kuivaa. Koska jännitän uusia sosiaalisia tilanteita, olen niissä hyvin hiljainen. Aivoni menevät vieraiden (ja puolituttujenkin) ihmisten läheisyydessä niin lukkoon, etten keksi mitään sanottavaa, nokkeluuksista ja vitseistä nyt puhumattakaan. En myöskään uskalla puolustaa omia mielipiteitäni ainakaan kovin äänekkäästi, koska en koe että niiden esiin tuomisella olisi mitään merkitystä. Tällaisen säkenöivän keskustelun päätteeksi minut sitten todennäköisesti leimataan tylsimykseksi.

En halua udella toisilta heidän elämistään, koska pelkään heidän loukkaantuvan. Toiset tulkitsevat kyselemättömyyteni siten, etten ole heistä kiinnostunut. Haluaisin niin kovasti kysyä, mutten yleensä millään muista heidän viimeisiä kuulumisiaan. Olen huomannut näinä yksinäisinä vuosina, että muistini huononee pelottavaa vauhtia. Mikäs ihme se oikeastaan on, kun en viikoittain tai edes kuukausittain keskustele ystävieni kanssa. En millään muista heidän sukulaisten harrastuksia, ammatteja tai aina edes puolisoiden nimiä. Miksi muistaisin, kun kuulen heistä kerran, kaksi vuodessa, enkä ole koskaan näitä toisia ihmisiä edes tavannut? Joku voisi luulla että kun on vähemmän ystäviä, niin on vähemmän muistettavaa ja siksi muistaisi kaiken, mutta eipä se niin mene. Apatia ahmaisee viimeisetkin muistiin tallennetut tiedonmuruset ajan mittaan. Sellaisilla ystävilläni, joilla on aktiivinen sosiaalinen elämä, tuntuu olevan mahdottomasti tietoa toisten elämistä. Heille on kai ihan luontaista muistaa jokainen yksityiskohta, kun he kuitenkin tulevat niistä keskustelemaan, mutta minulla kun ei näitä tilaisuuksia yleensä tule, niin en vain pysty muistamaan niitä asioita. Ja niin toiset leimaavat minut epäkohteliaaksi, kun olen unohtanut puolet heidän suorittamistaan yliopistokursseista ja rakkaan lemmikkihamsterin nimen.

Vuosien yksinäisyys ja apatia ovat myös johtaneet siihen, ettei minulla oikeastaan ole mitään juteltavaa. Ei ole lapsia, joiden hauskoista tempuista voisi kertoa, ei parisuhdetta, jonka edesottamuksia puida, ei ystäviä, joiden kanssa sattuisisi ja tapahtuisi, ei oikeastaan edes harrastuksia, joihin olisin niin syventynyt, että keksisin niistä jotain sanottavaa. Seuraan uutisia ja luen lehtiä, mutta kun yleensä en pääse niistä keskustelemaan kenenkään kanssa, en muista yksityiskohtia, mikä tekee ajankohtaisista asioista keskustelun aika yleisluontoiseksi. Keskusteluista esim. sukulaisten kanssa on myös tullut todella kiusallisia, sillä he haluaisivat tietää mitä minulle kuuluu, mutta minulla ei koskaan ole mitään kerrottavaa. Haluaisin pitää heihinkin yhteyttä, mutta en jaksa aina selitellä jotain ympäripyöreää oman elämäni mitättömyydestä.

Minulla taitaa myös olla ongelmia luottamuksen kanssa. En millään uskalla kertoa henkilökohtaisimmista ajatuksistani kenellekään, joten en myöskään pysty puolustamaan tai selittämään omaa käytöstäni. En tiedä miten ystävät tulkitsevat käytöstäni, mutta tuskinpa kovin moni on sitä täysin ymmärtänyt kun olen niin yksin jäänyt.
Joskus kouluvuosina olin vielä suth älykäs, mutta kun vuosiksi laittaa omat aivonsa narikkaan, niin tuntuu, ettei niitä saa enää täyteen toimintakuntoon. Olisi mukavaa olla sellainen hajamielinen professori -tyyppi, jonka älykkyys ja menestyminen kompensoisivat puuttuvia sosiaalisia taitoja, mutta kun älykkyys ei ihan siihen riitä. Niinpä olen tällainen keskinkertainen tylsimys, jonka sanottavat eivät ihmisiä kiinnosta. Ja jonka itseluottamus on niin matalalla, että uusiin ihmiseen tutustuminen on todella vaikeaa, kun en jaksa uskoa että minulla olisi heille mitään tarjottavaa.

Tällainen pirteä pohdinta taas tällä kertaa. Ja kuten tekstin sävystä voi ehkä päätellä en ole vielä löytänyt keväistä laihdutus inspiraatiotakaan. Olen kyllä ollut töissä, jossa tulee liikuttua jonkin verran, joten en ainakaan ole lihonut, mutta grammaakaan tuskin olen pudottanut. En tiedä jaksanko kiinnostua laihdutuksesta tällaisella tuulella ollessani, mutta jokainen gramma joka ei löydä tietään vyötärölleni on jo pieni voitto.