Elämänpelkoa

Olen jo vuosia elänyt kuplassa. Kuplassa selvitään päivästä toiseen ajattelematta ajan kulumista. Joskus kuplaa meinaavat puhkaista erinäiset vauva-, hää-, ja talon osto uutiset. Kovalla ruutujen tuijotuksella saa kuitenkin aivot säilöttyä sellaiseeen harmaaseen höttöön, jossa ei ahdistus vaikuta ja kupla on taas kasassa. Mutta elämää ei kuplassa ole. Voisin sanoa että vuosikymmen on mennyt kuplassa peukaloita pyöritellen sillä kunnon elämää siellä ei ole. Siinä. Se on varmaankin yksi keskeisimmistä ongelmista. En uskalla elää. En ole oikeastaan koskaan elänyt. Voin syyttää siitä mitä tahansa. Perhettäni, kasvatustani, ystäviäni, ystävättömyyttäni, koulua, yhteiskuntaa, naapurin kissaa...
En usko että olen koskaan oikeasti astunut ulos kuplastani. En ole kokeillut miten oikeasti pärjään tässä maailmassa, kuplan ulkopuolella. Olen vuosia ajatellut, että tarvitsen ystäviä/poikaystävän päästäkseni osaksi maailmaa, mutta ongelmaksi on tullut se, että kaikki muut elävät elämäänsä kuplan ulkopuolella. Kukaan ei ole tullut hakemaan minua kuplastani. Elämä ei odottele vaan se tapahtuu koko ajan tuolla ulkopuolella. Mitä jos pääsen kuplasta ulos vasta seitsemänkymppisenä? Miten paljon olen hukannutkaan aikaa jo nyt, entä sitten vuosikymmenten jälkeen? argh..

Maailma ei siis ole koskaan nähnyt oikeaa minua. En tarkoita sitä, että kertoisin kaikki yksityiskohdat itsestäni facebookissa, vaan sitä että uskaltaisin tehdä rohkeita valintoja elämässäni sen mukaan mitä itse oikeasti haluan enkä sen mukaan mikä aiheuttaa kaikista vähiten vastaansanomista tai kyselyä muilta. En usko itseeni. En usko siihen, että oikeasti pärjään, jos teen elämässäni vähän rohkeampia suunnanmuutoksia. En ole koskaan kokenut, että minua oikeasti tuettaisiin kaikessa mitä teen, tai että olen arvokas kokonaisuus. Tuskin tähän on yhtään yksittäistä syyllistä, muuta kuin suomalainen kulttuuri, jossa ei kehuta muita kuin parhaita. Kehuja ei saa edes lapsi ellei ole lähes täydellinen ja harvoin silloinkaan. Mutta se on toinen aihe, josta voin joskus enemmän pauhata. On minulla aina ollut hätävara verkko, että jos putoan korkealta, niin kyllä perheeni edes jonkin verran pehmentää putoamista, mutta ei se paljon helpota kun pitäisi uskaltautua nuoralle. Varsinkaan nykyisin kukaan ei ole vakuuttamassa että "kyllä sinä pärjäät, minä uskon sinuun!".

Kuplassa on turvallista. Siellä on tylsää ja ahdistavaa, mutta siellä eivät ulkomaailman pettymykset uhkaa. Sieltä on hyvin vaikea lähteä, kun siellä on pitkään ollut. Haluaisin tehdä elämässäni jotain uutta. Jonkinlaisen suunnanvaihdon. Mutta mistä rohkeus? Ja jos oikeasti hyppään vaikka täysin erilaiseen työhön, eri paikkakunnalla, joudun muuttamaan elämääni niin paljon että selviänkö siitä? Kuka on vierellä valamassa uskoa ja auttamassa jos tulee möykkyjä matkaan? En tiedä. Ja siksi muutoksen teko on todella vaikeaa. Kaipaan edelleen toista ihmistä elämään vierelleni. Sellaista joka jakaisi ainakin osan arjesta ja arjen huolista. Joka valaisi uskoa ja auttaisi. Mutta ei niitä ihmisiä kasva kuplan sisällä. Edelleen minun ja elämän välissä on jotain. Ja miten sen rikkoisi? huoh...

Hairs in the wrong places

Terveyttä on monenlaista. Oikeastaan olen terve, sillä yhtäkään pilleriä en tarvitse selvitäkseni päivästä tai pysyäkseni samassa kunnossa kuin juuri nyt olen. Toisaalta monet kohdat kropastani ovat kaikkea muuta kuin kunnossa. PCO on yksi kroppani kirouksista. Se vaikuttaa elämääni monella eri tavalla, joita en kaikkia viitsi tässä luetella, mutta yksi uusi oire on aiheuttanut harmaita hiuksia. Melkeinpä kirjaimellisesti.. Eli pco:n oireisiin kuuluvat niin sanotusti "hair problems" mutta olin aina ajatellut niitä vain karvaongelmina enkä koskaan ollut edes tajunnut, että edessä olisi myös hiusongelmia... Olen ainakin vuoden hiuksia harjatessani miettinyt kuinka takaraivolla on mielestäni paljon vähemmän hiuksia kuin aiemmin. Olen torjunut tämän kauhean skeanaarion ja vakuutellut itselleni, että hiukset vain rasvoittuvat enemmän ja näyttävät littanoilta. Mutta tänään tuli eteen hetki kun oli pakko myöntää että tässä on nyt jotain enemmän.. Niinpä vietin tuskalliset pari tuntia googletellen asiaa ja pakko se on myöntää. Sen lisäksi, että pco:sta kärsivä nainen joutuu elämään inhottavan "miesmäisen" karvankasvun kanssa, täytyy hänen vielä katsella kun aiemmin niin tuuheista hiuksista tulee ohuet ja lättänät. Päälaki paistaa varmaan muutaman vuoden päästä jos hiustenlähtö jatkuu tällä lailla.

Hiukset ovat naisen kruunu ja varmasti jokaiselle naiselle niiden lähtö on suuri kriisi, mutta itselleni hiukset ovat olleet aina oikeastaan ainoa asia, josta olen ollut ulkonäössäni ylpeä. Ja nyt sekin viedään... Tähän asti olen ajatellut että tämän hurjan karvankasvun sivuoireena saan ainakin nauttia ihanan tuuheista hiuksista. Oi miten väärässä olinkaan... :(
Nyt olisi taas uskaltauduttava lääkärin pakeille, josko tilanteen voisi ainakin pysäyttää, jollei ihan palauttaa entiseen. Kauheaa.. Lääkärissä käynti on minulle jotain hirveää. En tiedä miten pystyn taas selittämään kymmenessä minuutissa kaiken oleellisen terveydestäni ja kestämään kaikki ne pikaiset laihdutusohjeet. Jos lääkäri kehtaa antaa ratkaisuksi pelkästään laihdutuksen, eikä auta mitenkään tämän uuden kriisin kohtaamisessa, alan varmasti itkemään saman tien. Pco on monimutkainen syndrooma, jossa paino on sekä syy että seuraus, ja varmasti painon pudottamisesta on suuri apu, mutta vuosien jälkeen pystyn toteamaan, että se ei todellakaan tapahdu noin vain. Ja en usko laihdutusleikkauksen olevan ratkaisu, vaan tarvitsen henkistä apua ja paljon. Jos ratkaisu olisi niin helppo, että laihduttamalla hiukset kasvaisivat takaisin, laihdutus olisi varmasti helppoa kovan motivaation ansiosta, mutta sellaista ei kukaan takaa. Vaikka kuinka laihtuisin, pco:n oireiden katoaminen on tuurista kiinni ja oikeastaan aika epätodennäköistä. Niinpä en tiedä pystynkö motivoimaan itseäni pysymään kaukana jääkaapista sen hyvin pienen todennäköisyyden vuoksi. Kuinka surullista.

Mutta siis. Viimeinen puoli itsessäni, josta olen osannut nauttia on nyt siis katoamassa. Ja olen vasta tämän ikäinen. Osaan nyt jonkin verran asettua niiden miesten asemaan, jotka huomaavat kaljun paistavan hiusten keskeltä. Miehille se on tietysti kova paikka, mutta yhteiskunta hyväksyy heidät, vaikka jonkin verran vitsailua esiintyykin. Ja miehellä on aina se mahdollisuus eli ottaa partakone esille ja leikata hiukset pois. Naisella ei ole muita keinoja kuin keksiä luovia kampauksia. Tai ostaa peruukki. Tai huivi. Ehkäpä alan suunnitella huivin pitoa. Se olisi ainakin keskustelun avaus. Joskin sellaiseen keskusteluun, jota en ehkä halua käydä...

Elämän valitusosoite

Mikä on se numero, johon voi soittaa kun saatu tuote (oma elämä) ei vastaa odotuksia, tai se osoite, johon voi palauttaa viallisen tuotteen uutta ehompana varten? Kenelle voi valittaa, kun elämä ei menekään niin kuin oli toivonut, eivätkä muut ihmiset käyttäydykään siten kuin olit odottanut..? Tuntuu siltä, että jonkun tulisi olla vastuussa kaikista niistä elämän polulle sattuneista töyssyistä joihin ei ole itse (ainakaan tietoisesti) vaikuttanut.

On taas niin paljon asioita joista haluaisin valittaa ja mankua.
Elämä ei siis ole muuttunut mihinkään vaan elämä menee ihan samaa vanhaa tahtia eteenpäin. Tajusin tässä, että elämä ei tunnu enää miltään. Ahdistukset ja stressi, häpeän tunteet ja paha olo ovat yhä edelleen mukana, mutta positiiviset tunteet ovat hyvin laimeita. Innostumisen tunne ja ilo ovat nykyisin hyvin laimeita ja harvinaisia tunteita elämässäni. Muistan kuinka vuosia sitten olin esimerkiksi ulkomailla matkatessani todella innoissani ja vatsan pohjassa asti tuntui perhosia. Nykyisin vieraassa maassa reissaaminen tuntuu lähes samalta kuin olisi naapuripitäjän kirjastoa tuijottelemassa. Mikään ei tunnu enää oikein miltään, mikä pelottavasti vaikuttaa siltä, että olen masentunut ja niinpä todennäköisesti olenkin. Perinteinen suomalainen hoitokeino eli tabut, ei kuitenkaan kiinnosta enkä oikeastaan osaa kuvitella miten niistä olisi apua. Olisihan se ihana pystyä tuntemaan voimakkaita positiivisia tunteita, mutta entä sitten..? Mistä niitä oikein tulisi...? Tuskin ne pillerit toisivat uusia ilonaiheita elämään.

Sisareni haluaisi lähteä matkustelemaan kanssani ja toisaalta niin haluaisin minäkin, jos taloudellinen tilanteeni olisi parempi. Voisin kyllä uhrata matkaan rahaa, jos niin haluan, mutten tiedä haluanko. Inhottava totuus on, että edellinenkään matka ei tuntunut erityisesti miltään erikoiselta ja jälkikäteen vain ahdisti kaikki se kulutettu raha.. Ristiriitaiset tunteet, koska toisaalta tiedostan sen, että matkustus voi olla mukavaa ja yleensä siellä on hauskoja hetkiä, mutta en vain osaa päättää onko jälkikäteen tuleva ahdistus oikeasti sen arvoista. Ulkomailta voi tietysti löytää uusia suuntia ja elämyksiä, ja sen vuoksi varmaan lähden taas matkustamaan vaikka käteen todennäköisimmin jää vain kasa laskuja ja ahdistusta.

Olen ollut taas todella epävarma ulkonäöstäni. Kesä tuo taas kesähepenet esille, mutta omasta kaapistani ei sellaisia löydy. Koko kroppani täytyy peittää erilaisista syistä, mutta aina silti kuvittelen löytäväni nättejä vaatteita, joita vähän aikaa pidän ihan hyvillä mielin kunnes näen itseni jostain sellaisesta vinkkelistä tai kuvasta, että katson itseäni hetkisen ulkopuolisen silmin ja mietin, että mitä ihmettä olen vaatekaupassa ajatellut. Kun ei ole sellaisia ystäviä, jotka kiertelisivät kanssani kaupoilla ja antaisivat suoraa, mutta ystävällistä palautetta siinä vaiheessa, kun en ole vielä vaatteita ostanut. Toisaalta läheisimmät ystäväni ovat lähes kaikki laihoja/normaali painoisia, joiden on ehkä mahdotonta ymmärtää miten vaikeaa on tällä vartalolla ostaa vaatteita. Valikoima oikeankokoisista vaatteista on noin promillen luokkaa normaalivartaloiselle tarjolla olevasta valikoimasta. Ja näistä vaatteista pitää sitten karsia ne, jotka eivät mitenkään sovi omalle vartalolle (lantio on liian kapea housuihin, rinnat liian pienet kaula aukkoon yms. yms.). Tästä jäljelle jäävästä, häviävän pienestä valikoimasta "saa" sitten valita ne omannäköiset vaatteet. Lopputulos tässä tilanteessa on se, että vaikutusvalta omaan pukeutumiseen on todella pientä ja kun joskus harvoin löytää vaatteet joka on oikean kokoinen, mallineen ja edes vähän oikean tyylinen eikä vie koko loppukuun ruokarahoja, on se vaan pakko ostaa.

Ulkonäköni on muutenkin harmia aiheuttava asia. Suuren ylipainon lisäksi minulla on monia piirteitä, jotka eivät ole mitenkään kauniita ja naisellisia. Joten vaikka kuinka laihduttaisin, minusta ei joutsenta kuoriutuisi. Tämän takia nettitreffailu on todella vaikeaa.. En jaksa uskoa, että mies, joka tuntisi minut vain muutamien viestien kautta, näkisi tavatessamme ulkokuoreni ohitse. Sen takia haluaisin tavata miehen oikeassa maailmassa, jolloin hän tietäisi alusta asti todellisuuden eikä joutuisi kokemaan tulleensa huijatuksi. Tämä taas on lähes mahdotonta, koska en kierrä missään missä voisin tavata miehiä...  Pinnallisesta maailmassa on niin vaikea ulkonäkörajoitteisen naisen edetä 🙄. Olen
ollut erään kaverin kanssa muutamissa paikoissa, joissa miehet voisivat normaalissa tilanteessa naisia lähestyä, ja hänen puheistaan päätellen niin on hänellekin useammin käynyt. Yhdessä ollessamme niin ei ole kuitenkaan käynyt kertaakaan. Yksi synkkien hetkien teoriani on, että olen toiminut variksenpelättimenä, joka on karkottanut miehet myös viehättävän ystäväni ympäriltä eikä vain itseni ympäriltä kuten normaalisti. Toivon niin ettei ystäväni ole tätä tajunnut, koska tilanne on muutenkin niin nolo, etten enää halua hänen kanssaan analysoida miesten katoamista. Salaa kuitenkin toivon, että hän huomaisi miten kipeästi tarvitsen apua tässä asiassa ja että hänellä olisi taikasauva jota heilauttaa...


Mutta tällaisia kesäkuista ahdistuksen murusia tällä kertaa.

B ja oikeastaan myös C

Syömiseni kaipaa huomiota. Se on taas karannut aivan käsistä. Olen jo muutaman viikon katsellut jostain silmieni takaa (kuin katselisin toisen tekemisiä) miten käteni lappavat lautaselle hurjia annoksia ja kaiken sen tietysti olen syönytkin. Nämä eivät ikävä kyllä ole edes se pahin asia, sillä syön lisäksi paljon herkkuja. Nyt jos lasken mitä olen ylimääräistä syönyt viikon aikana (siis sellaisen suht. normaalien aterioiden lisäksi)
- puolikas kuivakakkua
- puolikas suklaakakku
- hedelmäkarkki pussi
- puolikas keksipaketti
- 2 suklaakarkki pussia
- 3 suklaalevyä
- sipsipussi

Huh.. onhan tuossakin, mutta todennäköisesti siitä puuttuu paljon kaikenlaista minkä olen tahallaan tai tahattomasti unohtunut, sekä kaikenlaisia välipala- ja iltapalaleipiä, joita ilmankin olisin selvinnyt. Pahimpia ovat päivät, jolloin ei ole mitään erityistä tekemistä. Silloin tulee käytyä jääkaapilla vähän väliä ja jos sieltä ei löydy mitään erityistä niin sitten vain lähimpään kauppaan herkkuostoksille.

Olen jo dietti/elämäntapamuutos/laihari -veteraani ja kaikenlaista olen kokeillut.
Viime vuosina nämä ovat kaatuneet hyvin nopeasti motivaation puutteeseen ja juuri nyt en oikein tiedä mikä tekisi tästä kerrasta erilaista.

En siis julista herkkulakkoa tai kieltäydy kermaperunoista. Mutta ehkä voisin pienentää aterioiden kokoa ja harventaa herkkujen ostoa. Joskus vuosia sitten laihduin paljon kaloreita laskemalla ja kirjoitin koko ajan jääkaapin oveen suurinpiirtein paljonko olen päivän aikana syönyt ja jos kaloreita oli vielä paljon jäljellä saatoin käyttää luvalliset kalorimäärät herkkuihin. En siis kieltänyt herkkuja itseltäni, mutta rajoitin syömisteni määrää. Ei todellakaan se kaikista terveellisin ruokavalio, mutta toisaalta monen asiantuntijan mukaan lihavan on tärkeämpää saada painoa pudotettua kuin noudattaa koko ajan täydellistä ruokavaliota. Enkä nyt kuvittelekaan suunnittelevani lopun elämäni ruokavaliota. Joten jos se toimi aiemmin, niin todennäköisesti se toimii omalla kohdallani toistekin. Siispä yritän vähentää ruokamäärääni ja mietin tarkemmin sen koostumusta myöhemmin. 

Suunnitelma A (tai Ö47..)

Aika kuluu kuin siivillä. Taas kerran minua yli kymmenen vuotta nuoremmat kertovat raskausuutisia ja mietin vain sitä, että tapahtuuko sitä minulle koskaan. Onko minulla enää mitään mahdollisuuksia omaan perheeseen? Saanko ikinä kertoa vanhemmilleni vauvauutisia? En pysty edes läheisimpieni kanssa keskustelemaan tästä suoraan ja avoimesti, koska aihe on aivan liian arka. En ole pystynyt myöntämään vuosien epäonnistumisia täysin edes itselleni, joten en pysty keskustelemaan siitä toistenkaan kanssa.

Näin tässä eräänä yönä unta, että olin taas nuori opiskelija ja päätin yhtäkkiä että nyt aloitan sosiaalisen elämän ja tein sen. Pelkän päätöksen voimalla. Ja sitten heräsin. Kaikki estot ja todelliset elämän realiteetit palasivat takaisin ja tutustuminen toisiin ihmisiin muuttui taas vaikeaksi. Jäin kuitenkin miettimään, että mitä jos joku päivä jotain tapahtuukin pääni sisällä ja huomaan, että eihän ystävien hankinnassa olekaan mitään vaikeaa. Mitä jos silmäni siis aukeavatkin ja minulle kirkastuukin jotain mikä on ollut koko aiemman elämäni minulle täysin sumun peitossa. Mitä jos sitten tuntuukin siltä, että olen hukannut puolet elämästäni?
Au. Kauheita ajatuksia. Masentavia.

Mutta... taas kerran kesä lähestyy. Minussa kesän lähestyminen herättää aina halun kääntää uuden sivun elämässäni. Niinpä olen alkanut haaveilemaan. Pitäisiköhän tehdä kesäksi taas uusi suunnitelma..? Jos ei siitä mitään muuta synny, niin ehkä sen laatiminen edes piristää näin talvipäivinä ja antaa pontta jonkinlaiseen ryhdistäytymiseen, olkoonkin se sitten miten pientä tahansa...

Aloitan tämän siten, että ensin kirjaan niitä asioita, joihin en ole elämässäni tyytyväinen. Alan sitten miettiä niitä askeleita, joita ottamalla elämään voisi saada uutta suuntaa. 

A) Olen täysin rapakunnossa. Toiseenkin kerrokseen kiiipeäminen salpaa hengen kuin olisin seitsemänkymppinen astmaatikko

B) Olen aivan liian lihava. Painoa on tällä hetkellä 109 ja tunnen itseni aivan järkyttävän lihavaksi. Housut joita viime kesänä käytin tuskin mahtuvat seuraavana kesänä, sillä tuntuu että olen siirrellyt läskejä/turvotusta vyötärölleni (en tiedä mistä, koska mikään kohta ei tunnu pienemmältä)

C) Olen huolissani terveydestäni. On kaikenlaisia pieniä ja suurempia asioita, joita olen jättänyt hoitamatta, kun tuota... no suoraan sanottuna en arvosta itseäni tarpeeksi pitääkseni huolta itsestäni tulevaisuutta varten, ja toiseksi inhoan henkilökohtaisten ja nolojen vaivojen selittämistä aina uusille mieslääkäreille. Siispä laiskuutta, totuuden kieltämistä ja nolostelua...

D) Ammatillisella puolella tarvitsen uusia haasteita. Sitä ennen minun pitäsi saada mm. suoritettua muutama kurssi ja rohkaista itseäni työnhaussa

E) Harrastus. Olen alkanut vihaamaan tuota sanaa. "Mitä harrastat? - Tuota.. Lukemista jaa.. lenkkeilyä..?". Olisi oikeasti tärkeää löytää jotain kiinnostuksen kohteita töiden ulkopuolelta. Muuten kaikki aika kuluu television edessä katse tyhjänä ja aivot tauolla. Itseään voisi alkaa kehittää jollain lailla. Vaikka alkaa perehtyä johonkin uuteen aiheeseen. Ehkä kirjat remontoinnista voisivat olla alku kun kerran haluan jonain päivänä sen oman punaisen tuvan

F) Asuminen. En ole tyytyväinen kerros- tai rivitalo elämään. Kaipaan maaseutua tai edes pienen kylän tilaa ympärilleni. Toisille lumitöiden ja puiden hakkaaminen ovat painajaisia, mutta minulle ne edustavat ihanaa yksinkertaista arkea. Ja oikeasti, jos en tee näitä pieni arkiaskareita niin istun tv:n äärellä ja onko se sitten niin hyvä? Eli oikeastaan kohdan nimeksi sopisi Elämäntapa. Se kuvaisi kokonaisvaltaisesti sitä mitä asumiseltakin haen

G) Perhe. Tai no oikeastaan ystäväpiirin luominen ja mahdollisen seurustelukumppanin etsiminen. Oikeastaan nämä ovat minulle tärkeämpiä kuin mikään muu listalla, mutta omasta tilanteeestani ja tämän hetkisestä mielenlaadustani johtuen näihin pystyn kaikista huonoiten vaikuttamaan suoraan. Niinpä luulen, että on järkevämpää keskittyä ensiksi muihin asioihin ja lähteä sitten miettimään sosiaalisen elämäni solmuja

H) Ulkonäkö. Olen jo vuosia sitten antanut periksi. Lannistuin jo aika nuorena kun yritin harrastaa kaikenlaisia naisellisia temppuja, kuten meikkata yms. mutta koskaan en niitä oppinut enkä saanut minkäänlaista positiivista palautetta. Niinpä lopetin kaikenlaiset yritykset, koska ne tuntuivat niin turhilta. "olen ruma, ei sille voi mitään..." Koskaan minulla ei myöskään ole ollut minkäänlaista kunnollista vaatemakua, ja koska rahaakaan ei ole koskaan ollut suuresti, olen summassa osteskellut sitä mitä kulloinkin olen luullut tarvitsevani, mutta koskaan en ole saanut koottua kunnollista toimivaa vaatekomeroa. Jos kuitekin voisin henkisesti ja fyysisesti paremmin, voisin alkaa taas panostaa ulkonäköön edes sen verran, että en häpeäsi aina tuttuja tavatessa kaupungilla

Pää haudattuna hiekkaan

Putosin oikeasta elämän kehityskulusta jo aikoja sitten. Teininä olisi pitänyt hankkia ystäviä, viettää aikaa heidän kanssaan, opetella kaikenlaisten tunteiden kanssa elämistä ja olemista. Ihastumisia tietysti oli useitakin, mutta vastakaikua ei tullut. Oikeastaan vain erittäin kylmää ja joskus julmaakin suhtautumista nuoren haparoiviin tunnusteluihin. Ja näitä tunteita en päässyt läheisten kaverisuhteiden puuttuessa purkamaan minnekään. Itsetunto otti siis selkäänsä ja kovasti. Kaksikymppisenä olisi pitänyt jatkaa elämää eteenpäin, mutta minulla se otti vain joiltain osa-alueiltaan pieni askelia eteenpäin. Monet tärkeät ja itselleni erittäin merkitykselliset elämän juonikuviot jäivät lähes kokonaan kokematta. Tämä on johtanut nykyiseen tilanteeseen, jossa tunne-elämä on yhtä suurta solmua. En pysty edes katsomaan romanttisia elokuvia tai lukemaan naisille suunnattua rakkaus hömppää, koska koko se tunnemaailma on jäänyt minulle hyvin kaukaiseksi. Yksi kylmiä väreitä selkäpiihin lähettävä sana on häät. En menisi jos kutsuttaisiin. Siellä oikein korostetaan kaikkea sitä, mitä minulla ei ole ja se vain tuntuu hyvin kipeältä. Pariskunnat kyhnäävät toistensa kainaloissa ja iloitaan kaikkea sitä rakkauden määrää mikä maailmaa tuntuu pyörittävän. Istu siinä sitten liimattu hymy naamallasi ja suuri kylmä möykky sisälläsi.

Epäilen, että empatia varastoni ovat juuri nyt matalalla. Empatia on kuulemma tarttuvaa ja mitä enemmän sitä kokee muiden suunnalta, sitä empaattisemmin pystyy toimimaan. Ehkäpä hyväksynnän ja rakkauden tunteet ovat samanlaisia. Mitä vähemmän niitä esiintyy omassa elämässä sitä vaikeampaa niitä on osoittaa toisille. Nykyisin en pysty olemaan iloinen kuullessani esimerkiksi hää- tai vauvauutisia ellei kyse ole todella läheisistä ystävistä. Ainoat rehelliset tunteet ovat syvä pettymys ja tyhjyys. Siis omaan elämään. En toivo etteikö toisille saisi tapahtua ihania asioita, mutta ne vaan tuovat ensimmäiseksi mieleen omat epäonnistumiseni. Olen jo tämän ikäisenä joutunut kokemaan sen kun nuoret, joiden vaippoja (!) olen joskus vaihtanut ovat pitkissä parisuhteissa ja muutaman vuoden jälkeen tulee varmaan vastaan se hetki, kun joku heistä menee naimisiin. Itsestään ei huomaa vanhenemista, mutta ympärillään olevista sen huomaa ja silloin tajuaa ajan kulumisen. Pelkään niin että olen heittänyt koko elämäni hukkaan. Vuosikymmeniä on jo mennyt kokonaan minulta ohitse. Olen haudannut pääni hiekkaan ja yritän olla ajttelematta sitä, etten kokonaan lamaantuisi. Haaveilen siitä, että eräänä aamuna herään ja olen noin yhdeksäntöista vuotias ja koko elämä on edessäni ja tällä kertaa osaisin tehdä erilaisia päätöksiä ja valita toisenlaisia polkuja.

Kamala katkeruus

Kuten aiemminkin olen todennut, sosiaalinen media osaa olla julma ja paljastava. Sieltä näkee kaikki ne toisten yhteiset selfiet ja hassuttelukuvat ja miten kivaa on toisilla ollut yhdessä. Kun kukaan ei halua kuvaan minun kanssa tai halua edes tehdä mitään erikoista kanssani tai irrotella seurassani, niin sivullisuuden tunnetta on vaikea edes kuvailla. Pakostakin alan miettiä, että olenko oikeasti niin tylsää ja huonoa seuraa, että sitä ei jälkikäteen haluta muistella tai sitten jotenkin niin noloa, ettei kukaan ainakaan sosiaalisessa todellisuudessa halua seuraani mainostaa... Tai sitten olen täysin ylitulkinnut pieniä sattumuksia, mutta epäilys jää elämään.

Katkeruus on inhottava tunne. En haluaisi muuttua katkeraksi vanhaksi naiseksi. En pidä sellaisista ihmisistä, jotka muistelevat kaikkia pienimpiäkin vastoinkäymisiä. Sellaisten vanhojen ihmisten kanssa on raskasta olla tekemisissä, jotka keskittyvät vain niihin negatiivisiin asioihin mitä heille on elämänsä varrella sattunut. Pelkään, että olen kuitenkin vaivihkaa menossa samaan suuntaan. On vaikea aina keskittyä elämän hyviin puoliin ja pieniin iloihin, kun on niin paljon "mukavampaa" vatvoa niitä huonoja puolia. Olenhan oikeasti jäänyt elämässä sivuun varsinkin sosiaalisen elämän osalta, enkä osaa asiaa oikeastaan korjata, koska en tiedä mitä teen väärin. Vastoinkäymisiä on kuitenkin jostain syystä mukava joskus vatvoa oikein kunnolla ja velloa siinä itsesäälissä. Eihän siitä ole mitään apua, mutta saanpahan kokea edes jonkinlaisia tunteita, kun normaalissa elämssä en muihin tunteisiin yleensä törmää kuin laimeisiin pettymyksiin.

No millaista vatvomista olen siis viime päivät harrastanut? "Miksi en kelpaa kellekään?", "Miksi en saa vastakaikua toisilta ihmisiltä?", "Kun teen heidän puolestaan jotain, miksen saa heiltä apua takaisin?"
Katselen sosiaalisen median päivityksiä enkä ymmärrä miten toisten elämissä voi tapahtua niin paljon. Olen kyllä osittain vastuussa joidenkin kaverisuhteiden hiljentymisestä, koska en tiedä miten olla vanhjen tuttujen kanssa yhteydessä. Heidän elämissään tapahtuu niin paljon eikä minulla yhtään mitään. Haluaisin puhua omasta elämästäni, mutta kun ei ole mitään erityistä kerrottavaa, enkä pysty puhumaan yksityisistä ajatuksistani sellaisten puolituttujen kanssa, joiden elämät ovat niin täynnä kaikkea muuta.

Olen todennäköisesti ahne ja vaadin mahdolliselta ystävyyssuhteelta jotain täysin mahdotonta, kun haluaisin toiselta niin paljon aikaa ja keskittymistä. Ehkä se johtuu siitä, ettei minulla ole koskaan ollut läheistä ystävyyssuhdetta tai kunnollista syvällistä parisuhdetta. Siksi haluaisin kerrankin ihmissuhteen, jossa olisin toiselle ihmiselle oikeasti yksi hänen elämänsä tärkeimmistä ihmisistä. En usko, että olen vanhempieni lisäksi ollut koskaan kenekään top kolmosessa kun puhutään tärkeistä ihmisistä. Haluaisin niin palavasti saada todella läheisen ihmissuhteen on se sitten pari- tai ystävyyssuhde. Miten uskomattoman hienoa olisi tuntea itsensä oikeasti tärkeäksi toiselle ihmiselle. Että olisi oikeasti jollekin toiselle ihmiselle merkityksellinen ja että olisi joku, joka haluaisi olla kanssani lähes päivittäin tekemisissä. Joku, jolle minun hyvinvointini olisi tärkeää ja joka oikeasti haluaisi kuulla mitä minulla on sanottavaa tai kuunnella minun mielipiteitäni. Miten hienoa sellainen olisikaan...  

Monesti sosiaalisessa kanssakäymisessä minusta tuntuu jossain vaiheessa, että ärsytän toista. Toinen ei sano mitään suoraan, mutta jotenkin aistin sellaisen kyllästymisen ja ärsyyntymisen, jonka sen jälkeen otan etäisyyttä, koska yksi niistä asioista joita en tosissaan halua olla, on taakka. Jos koen, että toinen ei juuri nyt halua olla seurassani tai että jokin sanomani tai tekemäni ei miellytä, niin peräännyn hyvin herkästi. Näistäkään tilanteista en suoraan sanottuna tiedä olenko tulkinnut ne oikein, koska kukaan ei sano suoraan, edes sisarukseni, mutta pelko on niin kova, että siirryn suosiolla sivuun. Ja voisihan se olla, että jos en perääntyisin ja ottaisi taukoa, niin ystävyyssuhde voisi kuoppien jälkeen syventyä, mutta kun en ole koskaan sellaista kokenut niin en halua riskeerata edes sitä vähäistä tuttavuussuhdetta. Joskus jaksoin toivoa, että edes joku läheisistä sukulaisistani muuttuisi läheiseksi ystäväksi, mutta heillä tuntuu olevan omat ihmissuhdekuviot, eivätkä he tunnu kaipaavan minua siihen mukaan. Kaipaisin sellaista ihmissuhdetta missä voisi turvallisesti kasvaa ja kehittyä ihmisenä. Sellaista, jossa ei tarvitsisi koko ajan pelätä että toinen kyllästyy ja katkaisee yhteydet. Sukulainen olisi siitä syystä ollut jotenkin turvallinen valinta, sillä silloin ystävyyssuhteen katkaisu olisi ehkä epätodennäköisempää ja toinen jo valmiiksi tietäisi sinusta jotain. Sen kuitenkin olen joutunut toteamaan, että sukulaisuus ei tosissaankaan takaa sitä että oltaisiin lähelläkään samaa aaltopituutta, jolloin ystävyyssuhde ei ole sen helpompi kuin vieraankaan kanssa.

Syynä tähän tekstiin on se, että olen ollut muutaman päivän sairaana, joten mieliala on ollut erityisen matalana. Sairastaminen huonoine oloineen ja kipuineen vie minulta aina kaiken hyvän tuulen. En jaksa piristyä ennen kuin olen paranemaan päin. Vasta sitten elämä alkaa taas näyttämään valoisammalta. Sitä odotellessa pitää vain käpertyä peiton alle ja odotella parempaa huomista.