Loputon kierre. Sitä yksinäisyys pahimmillaan on. Mitä kauemmin on ollut yksin sitä vaikeampaa on päästä ihmisten seuraan. Ja tuhat kertaa vaikeampaa on osata nauttia toisten ihmisten seurasta. Nyt jos tyhjästä ilmestyisi mies pieneen yksiööni olisin todennäköisesti täysin sekaisin. En ole tottunut jakamaan omaa tilaani toisen ihmisen kanssa muutamaa tuntia pitempää ja rentoutuminen on silloin täysin mahdotonta. Vielä jos olisin miehestä kiinnostunut ja siten yrittäisin epätoivoisesti tekemään mieheen vaikutusta, käyttäytyisin alusta asti oudosti ja sekavasti. Todennäköisesti kehittelisin paniikissani fyysisiä oireita kuten pahoinvointia, jotka eivät tosiaankaan auta vieraiden viihdyttämisessä. Jotkut ihmiset ovat kuulemma tunnistaneet rakkaansa siitä, että tämän seurassa on ollut helppo olla. Sitä on omalla kohdalle erittäin vaikea kuvitella, sillä jokaisen mielenkiintoisen miehen seurassa olen tuntenut itseni enemmänkin kömpelöksi, hikoilevaksi ja sekoilevaksi ääliöksi kuin mitenkään rentoutuneeksi omaksi itsekseni. Toivossa on tietysti hyvä elää, mutta...
Jokin aika sitten luin lehdestä erään terapeutin mielipiteen siitä, kuinka naisten (ja miesten) kriteerit treffikumppanille ovat liian kovia. Niin sanotut seiskan miehet yrittävät siis saada ysin tai kympin naisia. En tiennyt miten suhtautua tähän artikkeliin. Niin moni asia siinä pisti niin kovasti silmään, ei vähiten taustalla oleva kylmä arvomaailma. Ihmisten viehättävyyden arviointi numeroilla kuulostaa julmalta. Mutta toisaalta, sitähän minäkin hiljaa mielessäni teen. En tutuista ihmisistä vaan vieraista, joita on helppo arvioida pelkän ulkonäön pohjalta. Mutta tätä en myönnä ääneen kenellekään enkä koskaan sanoisi toiselle hänen "arvosanaansa". Tähän väliin on tietysti hyvä sanoa että oma arvosanani on todella matala. Aloin lehtijutun jälkeen kuitenkin miettimään tavoittelenko tajuamattani liian "hyviä" miehiä..? Hylkäänkö sen mahdollisen oikean joidenkin pinnallisten kriteerien takia? Todellisuus on tietysti se, että tutustun niin harvoin miehiin, etten usko että olen edes tahtomattani torjunut ketään kiinnostunutta. Muutamia kriteereitä minulla kuintekin on. Kuten että mies ei saa olla änkyräkännissä. Ulkoasun ei todellakaan tarvitse olla muotiliikkeestä eikä työvaatteiden tarvitse olla tahraton mustapuku, mutta miehen on kyettävä esiintymään siistinä jos tilanne sitä vaatii. En myöskään innostu kenestäkään joka ei osoita mitään kiinnostusta tietokoneiden ja televisiosarjojen ulkopuoliseen elämään, eikä ole yhtään motivoitunut rakentamaan yhteistä tulevaisuutta. Ja ehkä minulla on muitakin ulkonäköön liittyviä mieltymyksiä, mutta niitä on vaikea yksilöidä, koska eri ihmisissä eri ominaisuudet kiinnittävät huomion. Mutta suurimman osan ajasta nämä kriteerit ovat täysin hypoteettisiä, sillä yksinäisen elämässä ei näitä kriteereitä pääse soveltamaan. Mutta pitäisikö minun siis luopua näistäkin vähistä tavoitteista ja ottaa kenet tahansa jota sattuu minut niin sanotusti ottamaan..? Koska olen kolmekymppinen yksinäinen vanhapiika, minulla ei saa olla näitäkään kriteereitä..? Joskus tuntuu että niin eräät ihmiset ajattelevat. Mutta enpä usko että olen valmis kenet tahansa ottamaan. Ei onnellisuutta löydä onnettomasta parisuhteesta. Sen, jos jotain, olen naistenlehtiä lukiessa tajunnut.
