sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Näkymätön tyttö

Tuntuu, että olen sosiaalisesti täysin näkymätön. Ystäväni eivät minua paljon tunnu muistelevan, sillä jokaisella ovat omat ympyränsä, joihin kuuluvat puoliso, perhe, työkuviot ja läheisemmät ystävät. Minä olen vain yksi velvollisuus historian hämärästä, jonka kanssa viitsitään aika harvoin olla yhteydessä. On vaikeaa päättää kannattaako näihin ihmisiin pitää yhteyttä, kun en kerran ole heille tärkeä. Mutta jos en edes yritä pitää heihin yhteyttä, sosiaaliset kuvioni kuivuvat entisestään. Niinpä yhä edelleen yritän roikkua näiden vanhojen ystävien puhelinluetteloissa, mutta koska pelkään olevani taakka, pidän kontaktin minimissään. (Minkä jotkut sitten ehkä tulkitsevat siten, että minä en halua olla sen enempää tekemisissä...) 

Teini-ikäisestä asti olen yrittänyt määritellä miksi en onnistu ystävyyssuhteissa. Vuosien analyysin lopputulos on matalampaakin matalampi itsetunto ja yksinäisyys. Eipä ole tutkimus ollut kovin onnistunut...
Siispä; en ole nopea, nokkela tai edes kovin älykäs. Pelkään niin kovasti loukkaavani toisia, että small talkkini on hyvin kuivaa. Koska jännitän uusia sosiaalisia tilanteita, olen niissä hyvin hiljainen. Aivoni menevät vieraiden (ja puolituttujenkin) ihmisten läheisyydessä niin lukkoon, etten keksi mitään sanottavaa, nokkeluuksista ja vitseistä nyt puhumattakaan. En myöskään uskalla puolustaa omia mielipiteitäni ainakaan kovin äänekkäästi, koska en koe että niiden esiin tuomisella olisi mitään merkitystä. Tällaisen säkenöivän keskustelun päätteeksi minut sitten todennäköisesti leimataan tylsimykseksi.

En halua udella toisilta heidän elämistään, koska pelkään heidän loukkaantuvan. Toiset tulkitsevat kyselemättömyyteni siten, etten ole heistä kiinnostunut. Haluaisin niin kovasti kysyä, mutten yleensä millään muista heidän viimeisiä kuulumisiaan. Olen huomannut näinä yksinäisinä vuosina, että muistini huononee pelottavaa vauhtia. Mikäs ihme se oikeastaan on, kun en viikoittain tai edes kuukausittain keskustele ystävieni kanssa. En millään muista heidän sukulaisten harrastuksia, ammatteja tai aina edes puolisoiden nimiä. Miksi muistaisin, kun kuulen heistä kerran, kaksi vuodessa, enkä ole koskaan näitä toisia ihmisiä edes tavannut? Joku voisi luulla että kun on vähemmän ystäviä, niin on vähemmän muistettavaa ja siksi muistaisi kaiken, mutta eipä se niin mene. Apatia ahmaisee viimeisetkin muistiin tallennetut tiedonmuruset ajan mittaan. Sellaisilla ystävilläni, joilla on aktiivinen sosiaalinen elämä, tuntuu olevan mahdottomasti tietoa toisten elämistä. Heille on kai ihan luontaista muistaa jokainen yksityiskohta, kun he kuitenkin tulevat niistä keskustelemaan, mutta minulla kun ei näitä tilaisuuksia yleensä tule, niin en vain pysty muistamaan niitä asioita. Ja niin toiset leimaavat minut epäkohteliaaksi, kun olen unohtanut puolet heidän suorittamistaan yliopistokursseista ja rakkaan lemmikkihamsterin nimen.

Vuosien yksinäisyys ja apatia ovat myös johtaneet siihen, ettei minulla oikeastaan ole mitään juteltavaa. Ei ole lapsia, joiden hauskoista tempuista voisi kertoa, ei parisuhdetta, jonka edesottamuksia puida, ei ystäviä, joiden kanssa sattuisisi ja tapahtuisi, ei oikeastaan edes harrastuksia, joihin olisin niin syventynyt, että keksisin niistä jotain sanottavaa. Seuraan uutisia ja luen lehtiä, mutta kun yleensä en pääse niistä keskustelemaan kenenkään kanssa, en muista yksityiskohtia, mikä tekee ajankohtaisista asioista keskustelun aika yleisluontoiseksi. Keskusteluista esim. sukulaisten kanssa on myös tullut todella kiusallisia, sillä he haluaisivat tietää mitä minulle kuuluu, mutta minulla ei koskaan ole mitään kerrottavaa. Haluaisin pitää heihinkin yhteyttä, mutta en jaksa aina selitellä jotain ympäripyöreää oman elämäni mitättömyydestä.

Minulla taitaa myös olla ongelmia luottamuksen kanssa. En millään uskalla kertoa henkilökohtaisimmista ajatuksistani kenellekään, joten en myöskään pysty puolustamaan tai selittämään omaa käytöstäni. En tiedä miten ystävät tulkitsevat käytöstäni, mutta tuskinpa kovin moni on sitä täysin ymmärtänyt kun olen niin yksin jäänyt.
Joskus kouluvuosina olin vielä suth älykäs, mutta kun vuosiksi laittaa omat aivonsa narikkaan, niin tuntuu, ettei niitä saa enää täyteen toimintakuntoon. Olisi mukavaa olla sellainen hajamielinen professori -tyyppi, jonka älykkyys ja menestyminen kompensoisivat puuttuvia sosiaalisia taitoja, mutta kun älykkyys ei ihan siihen riitä. Niinpä olen tällainen keskinkertainen tylsimys, jonka sanottavat eivät ihmisiä kiinnosta. Ja jonka itseluottamus on niin matalalla, että uusiin ihmiseen tutustuminen on todella vaikeaa, kun en jaksa uskoa että minulla olisi heille mitään tarjottavaa.

Tällainen pirteä pohdinta taas tällä kertaa. Ja kuten tekstin sävystä voi ehkä päätellä en ole vielä löytänyt keväistä laihdutus inspiraatiotakaan. Olen kyllä ollut töissä, jossa tulee liikuttua jonkin verran, joten en ainakaan ole lihonut, mutta grammaakaan tuskin olen pudottanut. En tiedä jaksanko kiinnostua laihdutuksesta tällaisella tuulella ollessani, mutta jokainen gramma joka ei löydä tietään vyötärölleni on jo pieni voitto.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Sumua

Olen viettänyt taas joululomasta lähtien kaiken aikani murehtien omaa elämääni. Katson tuntikausia telkkaa, surffaan netissä ja mietin kaikkea sitä, mikä elämässäni mättää. Päivät muistuttavat kaikki toisiaan, eikä mikään tunnu miltään. Pyöritän asioita yksin yhä uudelleen omassa päässäni, koska ei ole ketään, jolle puhua tärkeistä asioista. Turhauttaa, että olen erakoitunut ja syrjäytynyt oikeasta elämästä. Kun puhutaan syrjäytyneistä ei yleensä ajatella tällaisia kuin minä, jotka eivät käytä päihteitä, eivät kärsi kovin vakavista mielenterveyden ongelmista (en ainakaan omasta mielestäni..?) tai käyvät aina silloin tällöin töissä. Tienaan omat rahani, sillä elän niin pienesti että yhden kuukauden isompi palkka elättää vielä pari tulevaakin kuukautta. Lasken siitä huolimatta itseni syrjäytyneeksi siitä syystä että sosiaaliset kuvioni ovat täysin mitättömät. Olen niitä ihmisiä, jotka ilmestyvät uudelle työpaikalle väliaikaiseksi avuksi, teen työni hiljaa ahkeroiden ja katoan taas kun työt loppuvat. Muutaman vuoden jälkeen kukaan työpaikalla ei edes muista nimeäni. Jotkut ovat tyytyväisiä tällaiseen kuvioon, mutta minulle se ei sovi. Selviän ilman toisia ihmisiä, mutta elämisestä tai elämästä nauttimisesta ei voi puhuakaan.

Ystävät voi mielestäni jakaa karkeasti kahteen ryhmään. Niihin, joiden kanssa eletään arkea ja niihin, joiden kanssa jaetaan kuulumiset pintapuolisesti ja vietetään muutama hauska ilta vuodessa. Minun ongelma on se, ettei niitä ensimmäiseksi mainittuja ole ollenkaan. Tätäkin vatvon yhä uudestaan, enkä oikeastaan saa siihen mitään uutta näkökulmaa. Uusin oivallukseni on se, että minulla on ongelmia luottamuksen kanssa. (Anonyymin blogin pito tietysti viittaa tähän suuntaan..) En kerro kenelle tahansa (=kenellekään...) henkilökohtaisimpia asioitani, kun en usko että he haluavat niitä kuulla, pelkään että he kertovat niistä muille tai kiusaantuvat paljastuksistani, kokevat minut taakaksi jne. Luottamus taitaa olla yksi ystävyyssuhteiden peruspilareista, ja koska en ole koskaan onnistunut siinä, en ole luonut yhtäkään läheistä ystävyyssuhdetta. Pysyvien ihmissuhteiden muodostaminen tulee vuosien mittaan sitä vaikeammaksi, mitä enemmän vietän aikaa yksinäni. 

Tässä -kuten kaikessa muussakin - on ongelmana se, miten siirrän tämän teoreettisen oivalluksen käytäntöön. Tarvitsen kipeästi ystäviä lähelle, tueksi, mutten tiedä miten siinä onnistuisin. Yritänkö kertoa jollekin vanhalle, joskin nykyään etäiselle kaverille, jotain esimerkiksi tämänhetkisestä tilanteestani?
Toisaalta olen myös ajatellut että tarvitsen niin paljon apua, että ehkä olisi parempi purkaa tätä vyyhtiä ensimmäiseksi jollekin ammattiauttajalle. Sekään ei kuitenkaan tunnu mitenkään helpolta ratkaisulta, ja koska en kärsi akuutista kriisistä, yhteiskunta ei tunnu olevan kovin innokas auttamaan. Olen vuosien varrella kaivanut itseni tähän syvään, harmaaseen kuoppaan (ja lihottanut sinne itseni jumiin) enkä tiedä miten sieltä pääsisin pois.  

Tällaista pirteää pohdintaa näin tiistai-illan iloksi. (Vai onko nyt tiistai? Työttämänä päivätkin menevät sekaisin)

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Herkkuöverit

Mitä vanhemmaksi tulen, niin sitä vaikeampaa tapojen muuttamisesta näköjään tulee. Olen nyt leikitellyt laihdutus-ajatuksella jo jonkin aikaa, mutta mitään konkreettisia suunnitelmia (teoista puhumattakaan) en saa aikaiseksi. Käyn vain löntystelemässä niin kutsutuilla "lenkeillä" ja haaveilen kolmekymmentä kiloa keveämmästä olosta.

Tänään huomasin tekeväni kauppalistaa, jossa seisoivat mm. sipsit, karkit, juusto ja limsa kätevästi piilotettuina salaattien ja vähäsokeristen mehukeittojen väliin. Suunnittelin lähteväni lähikauppaa kauemmas, jonnekin supermarkettiin, jossa kukaan ei tuntisi minua eikä siksi voisi tuomita ostoskärryjeni sisältöä. Voisin tyytyväisenä teeskennellä järjestäväni illanistujaisia ja välttää tutun kassan ihmettelevät katseet. Onneksi jokin herätti minut tuosta harhasta ja pysähdyin ajattelemaan. Mitä hittoa olen oikein tekemässä?! 

Minulla on ollut kauhea tapa vetää muutaman päivän välein herkkuöverit. Yhden illan aikana vedän suolaista ja makeaa ja lopetan sitten kun herkut loppuu. Mässytän läpi huonon olon kunnes mitään ei ole jäljellä. Pussi sipsejä, limsapullo ja suklaalevy ovat yleisin combo. Onneksi jo joulun aikoihin aloin tehdä pieniä muutoksia ja vähentää sitä määrää minkä kaupasta ostin ihan siitä syystä, että tiesin etten osaa yksin kotona pysyä kohtuudessa. Ja yleensä olen kotona tyytyväinen pieneenkin sipsipussiin, mutta isosta en osaa syödä vain puolikasta. Näistä pienistä muutoksista huolimatta herkuttelu on edelleen iso ongelma.

Olen vakavissani todennut, että minun pitää tehdä muutos tapoihini ja siirtyä järkevään ruokavalioon oman terveyteni vuoksi, mutta silti huomaan suunnittelevani herkkuvaraston ylitäyttämistä. Aivojeni rationaalinen puoli ei selvästikään ole tehnyt asioita selväksi toiselle (sille herkuttelevalle ja laiskottelevalle) aivopuoliskolle. Tämän pitää loppua nyt. En voi ostaa sipsipussin sipsipussia, sillä syön sen kuitenkin yhdessä illassa. Samasta syystä en voi ostaa suklaata, karkkeja tai mitään muutakaan energiapommia kaappiin istumaan. Se ei kerta kaikkiaan onnistu. 

Tiedän, että herkkujen kielto on vain pieni osa laihdutusta, mutta tällä hetkellä koen, että ne ovat suuri ongelma. Ja vaikka lihominen (ja lihavana pysyminen) onnistuu myös "normaalilla" ruoalla, niin paljon vaikeampaa se silti on. Jos karsin ruokavaliostani suurimman osan herkuista, niin kalorimäärät tippuvat heti. En kuitenkaan yritäkään olla "täysraitis" sillä tunnen itseni ja tiedän, että tulen herkuttelemaan aika ajoin, mutta enää en lähde toiseen kauppaan vain ostaakseni kärryllistä rasvaa ja sokeria. Kaiken sen mitä en kehtaa ostaa omasta kaupasta on parempikin jäädä sinne.

Joten yllättävää kyllä en käynyt ostamassa mitään ja tämän illan popsin hedelmiä ja leipää. Ehkäpä aloitan tämän paluu arkeen -projektini herkutteluövereitten vähittäisellä lopettamisella. There's a challenge enough.

tiistai 7. tammikuuta 2014

One life, please!

Olisipa kiva aloittaa uusi vuosi mukavan positiivisissa merkeissä, mutta ikävä kyllä se ei onnistu. Olen taantunut.. Sekä painon että henkisen tilan suhteen. Tällä hetkellä painan siis ennemmän kuin olen koskaan ennen painanut ja sen huomaa. Vain suurimmat vaatteet mahtuvat päälle ja vararengas on turvonnut ihan järkyttävän paljon. Ikävä kyllä tämä ei ole pelkästään jouluherkuttelusta johtuvaa turvotusta, vaan olen oikeasti lihonut useamman kuukauden ajan. Täytän elämääni ruoalla ja sen huomaa.. Odotan kauhulla sitä ensimmäistä kommenttia jonka joku supattaa selän takana. Se on kummallista että tällaisen tonnikeijun laihtuessa muutaman kilon kukaan ei sitä huomaa, mutta heti kun pyöristyy lisää niin jo saa kuulla ihmettelyjä kaupan kassajonossa. Joten sellainen juonenkäänne tässä pitkässä saagassa...
Kuten arvata saattaa kunto on myös romahtanut huolestuttavan alas. Tälläkin hetkellä sydän tykyttää vielä niiden portaiden jäljiltä, jotka kiipesin vartti sitten. Pienikin ylämäki saa läähättämään oikein kunnolla. Hieman alan jo pelkäämään sitä, että syön itseni sairaaksi, jos en muuta nyt tapojani. TV:n amerikkalaiset kaksisataakiloiset laihduttajat antavat ihan vääränlaisen kuvan lihavuudesta tällaiselle "normaalille ylipainoiselle", joka tuudittautuu siihen harhaan, että jos niidenkin kroppa kestää useita satoja kiloja, niin onhan tässä varaa lihoa vaikka kuinka paljon ennen kuin on terveys kyseessä.

Tammikuun lehtijutut ovat pullollaan taas sitä yhtä ainoaa aihetta eli laihdutusta. "Näin pudotin 130 kiloa!" (Katso kuvasta kuinka häpeällisen isot housuni olivat silloin!) Käydään läpi kymmeniä erilaisia onnistumistarinoita ja etsitään jokaisesta humpuuki-dieetistä edes yksi epätoivoinen esimerkki henkilöstä, joka on laihtunut sillä kilon tai kaksi. Ja näiden tarinoiden pitäisi inspiroida meitä kaikkia enemmän ja vähemmän ylipainoisia muuttamaan tapojamme ja elämään vehnänorasjuomalla seuraavat kolme viikkoa. Enpä tiedä.. En jaksa enää innostua mistään niistä dieeteistä, kun ymmärrän mitä pysyvään muutokseen oikeasti tarvitaan.

Nyt kun painoni on noussut uuteen ennätykseen, niin on aika selvää että tunnesyöjänä olen henkisesti  kurjassa jamassa. En ole varsinaisesti masentunut, ahdistunut, stressaantunut tai mitään muutakaan sellaista vaan elän harmaassa sumussa, jossa ei ole pahoja fiiliksiä, muttei ole niitä hyviäkään. Ehkäpä kärsin jo kolmenkympin kriisistä, kun yritän epätoivoisesti löytää paikkaani tässä elämässä. En ole sitä vielä löytänyt ja tuntuu siltä etten tule koskaan löytämäänkään... En siis jaksa innostua ja kiinnostua pitkäjänteisesti oikeastaan mistään. En tiedä onko tuo yksi masennuksen oireista, mutta tiedän sen, että pelkkä pilleri ei tästä kuopasta minua ylös saa. Tarvitsen kipeästi sisältöä elämään, mutten tiedä mistä sitä saisin. Tätä ongelmaa murehtiessa on mennyt monta kuukautta ja pitäisi taas etsiä uutta työpaikkaa, että saisi leivän päälle muutakin kuin ylähuulta. (Kummaa, että vaikka rahaa ei ole liikaa, niin herkkuihin sitä aina jostain löytyy)

Yritän nyt päivitellä tänne kuulumisia ainakin jonkin aikaa, sillä kuntoa on pakko saada paremmaksi, vaikka painolleni saan tuskin mitään radikaalia tehtyä. En kestä sitä, että sydän tykyttää rinnasta ulos jo muutamasta portaasta. Mieluummin olen reilusti ylipainoinen ja hyvässä kunnossa, kuin muutaman kilon kevyempi läskikasa ilman yhtäkään lihasta. Myös töiden kannalta on pakko ottaa itsestään niskasta kiinni, sillä muuten ensimmäinen työpäivä vie musta kaikki mehut.