tiistai 21. tammikuuta 2014

Sumua

Olen viettänyt taas joululomasta lähtien kaiken aikani murehtien omaa elämääni. Katson tuntikausia telkkaa, surffaan netissä ja mietin kaikkea sitä, mikä elämässäni mättää. Päivät muistuttavat kaikki toisiaan, eikä mikään tunnu miltään. Pyöritän asioita yksin yhä uudelleen omassa päässäni, koska ei ole ketään, jolle puhua tärkeistä asioista. Turhauttaa, että olen erakoitunut ja syrjäytynyt oikeasta elämästä. Kun puhutaan syrjäytyneistä ei yleensä ajatella tällaisia kuin minä, jotka eivät käytä päihteitä, eivät kärsi kovin vakavista mielenterveyden ongelmista (en ainakaan omasta mielestäni..?) tai käyvät aina silloin tällöin töissä. Tienaan omat rahani, sillä elän niin pienesti että yhden kuukauden isompi palkka elättää vielä pari tulevaakin kuukautta. Lasken siitä huolimatta itseni syrjäytyneeksi siitä syystä että sosiaaliset kuvioni ovat täysin mitättömät. Olen niitä ihmisiä, jotka ilmestyvät uudelle työpaikalle väliaikaiseksi avuksi, teen työni hiljaa ahkeroiden ja katoan taas kun työt loppuvat. Muutaman vuoden jälkeen kukaan työpaikalla ei edes muista nimeäni. Jotkut ovat tyytyväisiä tällaiseen kuvioon, mutta minulle se ei sovi. Selviän ilman toisia ihmisiä, mutta elämisestä tai elämästä nauttimisesta ei voi puhuakaan.

Ystävät voi mielestäni jakaa karkeasti kahteen ryhmään. Niihin, joiden kanssa eletään arkea ja niihin, joiden kanssa jaetaan kuulumiset pintapuolisesti ja vietetään muutama hauska ilta vuodessa. Minun ongelma on se, ettei niitä ensimmäiseksi mainittuja ole ollenkaan. Tätäkin vatvon yhä uudestaan, enkä oikeastaan saa siihen mitään uutta näkökulmaa. Uusin oivallukseni on se, että minulla on ongelmia luottamuksen kanssa. (Anonyymin blogin pito tietysti viittaa tähän suuntaan..) En kerro kenelle tahansa (=kenellekään...) henkilökohtaisimpia asioitani, kun en usko että he haluavat niitä kuulla, pelkään että he kertovat niistä muille tai kiusaantuvat paljastuksistani, kokevat minut taakaksi jne. Luottamus taitaa olla yksi ystävyyssuhteiden peruspilareista, ja koska en ole koskaan onnistunut siinä, en ole luonut yhtäkään läheistä ystävyyssuhdetta. Pysyvien ihmissuhteiden muodostaminen tulee vuosien mittaan sitä vaikeammaksi, mitä enemmän vietän aikaa yksinäni. 

Tässä -kuten kaikessa muussakin - on ongelmana se, miten siirrän tämän teoreettisen oivalluksen käytäntöön. Tarvitsen kipeästi ystäviä lähelle, tueksi, mutten tiedä miten siinä onnistuisin. Yritänkö kertoa jollekin vanhalle, joskin nykyään etäiselle kaverille, jotain esimerkiksi tämänhetkisestä tilanteestani?
Toisaalta olen myös ajatellut että tarvitsen niin paljon apua, että ehkä olisi parempi purkaa tätä vyyhtiä ensimmäiseksi jollekin ammattiauttajalle. Sekään ei kuitenkaan tunnu mitenkään helpolta ratkaisulta, ja koska en kärsi akuutista kriisistä, yhteiskunta ei tunnu olevan kovin innokas auttamaan. Olen vuosien varrella kaivanut itseni tähän syvään, harmaaseen kuoppaan (ja lihottanut sinne itseni jumiin) enkä tiedä miten sieltä pääsisin pois.  

Tällaista pirteää pohdintaa näin tiistai-illan iloksi. (Vai onko nyt tiistai? Työttämänä päivätkin menevät sekaisin)

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Herkkuöverit

Mitä vanhemmaksi tulen, niin sitä vaikeampaa tapojen muuttamisesta näköjään tulee. Olen nyt leikitellyt laihdutus-ajatuksella jo jonkin aikaa, mutta mitään konkreettisia suunnitelmia (teoista puhumattakaan) en saa aikaiseksi. Käyn vain löntystelemässä niin kutsutuilla "lenkeillä" ja haaveilen kolmekymmentä kiloa keveämmästä olosta.

Tänään huomasin tekeväni kauppalistaa, jossa seisoivat mm. sipsit, karkit, juusto ja limsa kätevästi piilotettuina salaattien ja vähäsokeristen mehukeittojen väliin. Suunnittelin lähteväni lähikauppaa kauemmas, jonnekin supermarkettiin, jossa kukaan ei tuntisi minua eikä siksi voisi tuomita ostoskärryjeni sisältöä. Voisin tyytyväisenä teeskennellä järjestäväni illanistujaisia ja välttää tutun kassan ihmettelevät katseet. Onneksi jokin herätti minut tuosta harhasta ja pysähdyin ajattelemaan. Mitä hittoa olen oikein tekemässä?! 

Minulla on ollut kauhea tapa vetää muutaman päivän välein herkkuöverit. Yhden illan aikana vedän suolaista ja makeaa ja lopetan sitten kun herkut loppuu. Mässytän läpi huonon olon kunnes mitään ei ole jäljellä. Pussi sipsejä, limsapullo ja suklaalevy ovat yleisin combo. Onneksi jo joulun aikoihin aloin tehdä pieniä muutoksia ja vähentää sitä määrää minkä kaupasta ostin ihan siitä syystä, että tiesin etten osaa yksin kotona pysyä kohtuudessa. Ja yleensä olen kotona tyytyväinen pieneenkin sipsipussiin, mutta isosta en osaa syödä vain puolikasta. Näistä pienistä muutoksista huolimatta herkuttelu on edelleen iso ongelma.

Olen vakavissani todennut, että minun pitää tehdä muutos tapoihini ja siirtyä järkevään ruokavalioon oman terveyteni vuoksi, mutta silti huomaan suunnittelevani herkkuvaraston ylitäyttämistä. Aivojeni rationaalinen puoli ei selvästikään ole tehnyt asioita selväksi toiselle (sille herkuttelevalle ja laiskottelevalle) aivopuoliskolle. Tämän pitää loppua nyt. En voi ostaa sipsipussin sipsipussia, sillä syön sen kuitenkin yhdessä illassa. Samasta syystä en voi ostaa suklaata, karkkeja tai mitään muutakaan energiapommia kaappiin istumaan. Se ei kerta kaikkiaan onnistu. 

Tiedän, että herkkujen kielto on vain pieni osa laihdutusta, mutta tällä hetkellä koen, että ne ovat suuri ongelma. Ja vaikka lihominen (ja lihavana pysyminen) onnistuu myös "normaalilla" ruoalla, niin paljon vaikeampaa se silti on. Jos karsin ruokavaliostani suurimman osan herkuista, niin kalorimäärät tippuvat heti. En kuitenkaan yritäkään olla "täysraitis" sillä tunnen itseni ja tiedän, että tulen herkuttelemaan aika ajoin, mutta enää en lähde toiseen kauppaan vain ostaakseni kärryllistä rasvaa ja sokeria. Kaiken sen mitä en kehtaa ostaa omasta kaupasta on parempikin jäädä sinne.

Joten yllättävää kyllä en käynyt ostamassa mitään ja tämän illan popsin hedelmiä ja leipää. Ehkäpä aloitan tämän paluu arkeen -projektini herkutteluövereitten vähittäisellä lopettamisella. There's a challenge enough.

tiistai 7. tammikuuta 2014

One life, please!

Olisipa kiva aloittaa uusi vuosi mukavan positiivisissa merkeissä, mutta ikävä kyllä se ei onnistu. Olen taantunut.. Sekä painon että henkisen tilan suhteen. Tällä hetkellä painan siis ennemmän kuin olen koskaan ennen painanut ja sen huomaa. Vain suurimmat vaatteet mahtuvat päälle ja vararengas on turvonnut ihan järkyttävän paljon. Ikävä kyllä tämä ei ole pelkästään jouluherkuttelusta johtuvaa turvotusta, vaan olen oikeasti lihonut useamman kuukauden ajan. Täytän elämääni ruoalla ja sen huomaa.. Odotan kauhulla sitä ensimmäistä kommenttia jonka joku supattaa selän takana. Se on kummallista että tällaisen tonnikeijun laihtuessa muutaman kilon kukaan ei sitä huomaa, mutta heti kun pyöristyy lisää niin jo saa kuulla ihmettelyjä kaupan kassajonossa. Joten sellainen juonenkäänne tässä pitkässä saagassa...
Kuten arvata saattaa kunto on myös romahtanut huolestuttavan alas. Tälläkin hetkellä sydän tykyttää vielä niiden portaiden jäljiltä, jotka kiipesin vartti sitten. Pienikin ylämäki saa läähättämään oikein kunnolla. Hieman alan jo pelkäämään sitä, että syön itseni sairaaksi, jos en muuta nyt tapojani. TV:n amerikkalaiset kaksisataakiloiset laihduttajat antavat ihan vääränlaisen kuvan lihavuudesta tällaiselle "normaalille ylipainoiselle", joka tuudittautuu siihen harhaan, että jos niidenkin kroppa kestää useita satoja kiloja, niin onhan tässä varaa lihoa vaikka kuinka paljon ennen kuin on terveys kyseessä.

Tammikuun lehtijutut ovat pullollaan taas sitä yhtä ainoaa aihetta eli laihdutusta. "Näin pudotin 130 kiloa!" (Katso kuvasta kuinka häpeällisen isot housuni olivat silloin!) Käydään läpi kymmeniä erilaisia onnistumistarinoita ja etsitään jokaisesta humpuuki-dieetistä edes yksi epätoivoinen esimerkki henkilöstä, joka on laihtunut sillä kilon tai kaksi. Ja näiden tarinoiden pitäisi inspiroida meitä kaikkia enemmän ja vähemmän ylipainoisia muuttamaan tapojamme ja elämään vehnänorasjuomalla seuraavat kolme viikkoa. Enpä tiedä.. En jaksa enää innostua mistään niistä dieeteistä, kun ymmärrän mitä pysyvään muutokseen oikeasti tarvitaan.

Nyt kun painoni on noussut uuteen ennätykseen, niin on aika selvää että tunnesyöjänä olen henkisesti  kurjassa jamassa. En ole varsinaisesti masentunut, ahdistunut, stressaantunut tai mitään muutakaan sellaista vaan elän harmaassa sumussa, jossa ei ole pahoja fiiliksiä, muttei ole niitä hyviäkään. Ehkäpä kärsin jo kolmenkympin kriisistä, kun yritän epätoivoisesti löytää paikkaani tässä elämässä. En ole sitä vielä löytänyt ja tuntuu siltä etten tule koskaan löytämäänkään... En siis jaksa innostua ja kiinnostua pitkäjänteisesti oikeastaan mistään. En tiedä onko tuo yksi masennuksen oireista, mutta tiedän sen, että pelkkä pilleri ei tästä kuopasta minua ylös saa. Tarvitsen kipeästi sisältöä elämään, mutten tiedä mistä sitä saisin. Tätä ongelmaa murehtiessa on mennyt monta kuukautta ja pitäisi taas etsiä uutta työpaikkaa, että saisi leivän päälle muutakin kuin ylähuulta. (Kummaa, että vaikka rahaa ei ole liikaa, niin herkkuihin sitä aina jostain löytyy)

Yritän nyt päivitellä tänne kuulumisia ainakin jonkin aikaa, sillä kuntoa on pakko saada paremmaksi, vaikka painolleni saan tuskin mitään radikaalia tehtyä. En kestä sitä, että sydän tykyttää rinnasta ulos jo muutamasta portaasta. Mieluummin olen reilusti ylipainoinen ja hyvässä kunnossa, kuin muutaman kilon kevyempi läskikasa ilman yhtäkään lihasta. Myös töiden kannalta on pakko ottaa itsestään niskasta kiinni, sillä muuten ensimmäinen työpäivä vie musta kaikki mehut.