Nimestään poiketen sosiaalinen media ei aina ole kovinkaan sosiaalista toimintaa. Ainakaan vierestä seuraajan näkökulmasta. Taas kerran kävin masentamassa itseäni lukemalla tuttujen päivityksiä ja kadehtimalla heidän elämiään. Hitsi miten monta tapahtumaa voi yhden ihmisen viikkoon mahtua..
Tänään oli pitkästä aikaa kilahtanut sähköpostiin viesti että juuri minua odottaisi uusi kaveripyyntö. Tunnin maltoin miettiä että kukahan se on ja ehdin jo haaveillakin vaikka mistä. Kelasin mielessäni kaikenlaisia ihmisiä joita olen lähiaikoina ohimennen tavannut. Eniten toivoin tietysti jotain mielenkiintoista seuraelämälle vauhtia antavaa viestiä. No, pitkään en malttanut odottaa vaan menin suurien toiveitteni kanssa kirjautumaan sisään.. Sitten siellä odottikin hämäräperäisen mainostajan viesti. Taas tipahdin haavemaailmasta persiilleni kylmälle asfaltille. Olisi pitänyt malttaa edes pari päivää elää siinä haaveessa jännittäen ennen kuin menin pettymään todellisuuteen. Ja olisipa joku päivä siellä oikeasti joku uusi ihminen joka haluaisi tutustua juuri minuun. Mutta kukapa tietäisi olemassaolostani kun en itsestäni meteliä pidä. Vaikea on hiljaisten, arkojen ja ujojen löytää puoliskoitaan tässä maailmassa.
Taas on siis tullut kieriskeltyä itsesäälissä. Voi minua parkaa kun kukaan ei huomaa eikä halua elämäänsä minun kanssa jakaa. Kun elämässä ei ole muita tunteita saatavilla, niin nämä itsesäälin tuikahdukset sydämessä tuovat ikävä kyllä jotain vaihtelua harmaaseen arkeen.Tällä tavalla en kyllä elä kahdeksankymppiseksi vaan raastan sydämeni rikki jo varmaan kuusikymppisenä.
sunnuntai 29. maaliskuuta 2015
keskiviikko 25. maaliskuuta 2015
Unelmia
Unelmat auttavat selviämään päivästä toiseen. Ne auttavat unohtamaan harmaan arjen ja siirtymään toiseen maailmaan. Tätä harrastan ehkä liikaakin, sillä se estää järkevien päätösten teon todellisessa elämässä.
Suurin haaveeni on punainen tupa ja perunamaa. :) Suunnittelen viikosta toiseen erilaisia taloja, sisustan niitä ja asun kuvitelmissani niissä. Joskus kiertelen katsomassa netin valikoimaa ja haaveilen omasta talosta.
Tiedän, että jos oikeasti haluan toteuttaa unelmani, minun on alettava tekemään jotain sen suhteen. En voi vain luottaa lottovoittoon. Tätä suurta unelmaa täytyisi siis paloitella pienempiin palasiin. Ensimmäinen osa on kai raha. Jos sivuutetaan suunnitelma A eli lottovoitto, on pakko tehdä jotain tylsempää, kuten palkkatöitä tämän haaveen eteen. Pitäisi siis löytää pitkäaikainen, suht hyväpalkkainen työpaikka, jotta pankki antaisi lainaa. En vain tiedä miten osaisin sitoutua niin isoihin, pitkäaikaisiin asioihin kuten taloon, työpaikkaan ja pankkilainaan? Pelottaa jo ajatuskin työpaikasta, jossa täytyisi olla useita vuosia. Ja entäs ajatus työttömyydestä, hometalosta tai velkavankeudesta.
Ja entäs sitten kun olen ostanut sen talon. Kaikki remontointi yms. asiat ovat täysin vieraita. Tekisin niitä mieluusti itse, mutta kuka ne minulle opettaa? Tuskin kirjoista lukemalla oppii tapetoinnit, paneloinnit ynnä muut. Ikävä kyllä niihin tarvitaan miestä (tai miksei naista), mikä tulisi kalliiksi, kun ei kerran ole sellaista omasta takaa. Yksinäinen nainen voisi tietysti luottaa suvun ja ystävien apuun, mutta entäs kun suvun miehet alkavat olla vanhainkoti iässä ja remonttitaitoisia ystäviä (joilla olisi myös haluja auttaa..) on tasan 0.
Takaraivossa jäytää myös pelko, että entä sitten kun olen vuoden verran rempannut, sisustanut ja myllännyt yksin puutarhaa. Loppuuko innostus siihen, kun tajuan että olen edelleen yksin siellä seinien sisällä, vai osaanko olla tyytyväinen siihen mitä minulla on? Entä jos ahdistun kaikesta siitä ja haluan pois, mutta en saakaan taloa myydyksi? Tai entä jos se osoittautuukin homepesäksi, johon uppoavat kaikki rahat eikä siitä sittenkään ole kodiksi?
Toinen salainen haaveeni on olla yrittäjä tai ehkä kotiäiti. Ja miten nämä kaksi suunnitelmaa liittyvät toisiinsa? No, kummatkin edellyttävät totaalista omistautumista yhteen asiaan. Kummallakaan ei ole pomoa, ja menestys on kiinni täysin omasta itsestäni. En haluaisi tehdä työtä, joka on riippuvainen kellonajoista, vaan minulle sopii paremmin projekti työ, jossa työtä tehdään silloin kuin sitä on ja levätään silloin kun työt antaa. Tiedän että on paljon helpompaa ja taloudellisestikin turvallisempaa olla toisen työntekijä kuin yrittäjä, mutta uskon että jos löytäisin alan, jossa menestyisin edes keskinkertaisesti, voisin olla todella onnellinen. Ja entäs kotiäitiys? Siinäkin on kieltämättä huonot tunnit, valtava työmäärä ja erittäin huono eläke, mutta sekin työnkuva tekisi minut luultavasti onnelliseksi (riippuen tietysti perhetilanteesta). Osittain tietysti siksi, että silloin ympärilläni olisi luontaisesti ihmisiä.
Miten näitä haaveita voisin siis saavuttaa? En tiedä. Yrittäjäksi en yksinäni uskalla tällä itseluottamuksella ja kotiäitiys on tällä hetkellä eräästä itsestäänselvästä syystä poissa kuvioista. Yrittäjyyteen tarittaisiin taloudellisia resursseja ja vahvaa luottamusta omiin taitoihin, ja niitä kumpiakaan minulla ei ole, eikä kotiäidinkään paikkoja mollin sivuilla mainosteta. Siihen pestiin tarvittaisiin taitoja ja kaikenlaisia ominaisuuksia, jotka kiinnostaisivat miehiä ja nekin minulta tuntuvat uupuvan.
Niinpä teen päivästä toiseen työt, jotka minulle on annettu ja vietän illat unelmissani seikkaillen ja toivon että jotain jonain päivänä tapahtuu jotain uutta. Toivottavasti jotain positiivista.
Suurin haaveeni on punainen tupa ja perunamaa. :) Suunnittelen viikosta toiseen erilaisia taloja, sisustan niitä ja asun kuvitelmissani niissä. Joskus kiertelen katsomassa netin valikoimaa ja haaveilen omasta talosta.
Tiedän, että jos oikeasti haluan toteuttaa unelmani, minun on alettava tekemään jotain sen suhteen. En voi vain luottaa lottovoittoon. Tätä suurta unelmaa täytyisi siis paloitella pienempiin palasiin. Ensimmäinen osa on kai raha. Jos sivuutetaan suunnitelma A eli lottovoitto, on pakko tehdä jotain tylsempää, kuten palkkatöitä tämän haaveen eteen. Pitäisi siis löytää pitkäaikainen, suht hyväpalkkainen työpaikka, jotta pankki antaisi lainaa. En vain tiedä miten osaisin sitoutua niin isoihin, pitkäaikaisiin asioihin kuten taloon, työpaikkaan ja pankkilainaan? Pelottaa jo ajatuskin työpaikasta, jossa täytyisi olla useita vuosia. Ja entäs ajatus työttömyydestä, hometalosta tai velkavankeudesta.
Ja entäs sitten kun olen ostanut sen talon. Kaikki remontointi yms. asiat ovat täysin vieraita. Tekisin niitä mieluusti itse, mutta kuka ne minulle opettaa? Tuskin kirjoista lukemalla oppii tapetoinnit, paneloinnit ynnä muut. Ikävä kyllä niihin tarvitaan miestä (tai miksei naista), mikä tulisi kalliiksi, kun ei kerran ole sellaista omasta takaa. Yksinäinen nainen voisi tietysti luottaa suvun ja ystävien apuun, mutta entäs kun suvun miehet alkavat olla vanhainkoti iässä ja remonttitaitoisia ystäviä (joilla olisi myös haluja auttaa..) on tasan 0.
Takaraivossa jäytää myös pelko, että entä sitten kun olen vuoden verran rempannut, sisustanut ja myllännyt yksin puutarhaa. Loppuuko innostus siihen, kun tajuan että olen edelleen yksin siellä seinien sisällä, vai osaanko olla tyytyväinen siihen mitä minulla on? Entä jos ahdistun kaikesta siitä ja haluan pois, mutta en saakaan taloa myydyksi? Tai entä jos se osoittautuukin homepesäksi, johon uppoavat kaikki rahat eikä siitä sittenkään ole kodiksi?
Toinen salainen haaveeni on olla yrittäjä tai ehkä kotiäiti. Ja miten nämä kaksi suunnitelmaa liittyvät toisiinsa? No, kummatkin edellyttävät totaalista omistautumista yhteen asiaan. Kummallakaan ei ole pomoa, ja menestys on kiinni täysin omasta itsestäni. En haluaisi tehdä työtä, joka on riippuvainen kellonajoista, vaan minulle sopii paremmin projekti työ, jossa työtä tehdään silloin kuin sitä on ja levätään silloin kun työt antaa. Tiedän että on paljon helpompaa ja taloudellisestikin turvallisempaa olla toisen työntekijä kuin yrittäjä, mutta uskon että jos löytäisin alan, jossa menestyisin edes keskinkertaisesti, voisin olla todella onnellinen. Ja entäs kotiäitiys? Siinäkin on kieltämättä huonot tunnit, valtava työmäärä ja erittäin huono eläke, mutta sekin työnkuva tekisi minut luultavasti onnelliseksi (riippuen tietysti perhetilanteesta). Osittain tietysti siksi, että silloin ympärilläni olisi luontaisesti ihmisiä.
Miten näitä haaveita voisin siis saavuttaa? En tiedä. Yrittäjäksi en yksinäni uskalla tällä itseluottamuksella ja kotiäitiys on tällä hetkellä eräästä itsestäänselvästä syystä poissa kuvioista. Yrittäjyyteen tarittaisiin taloudellisia resursseja ja vahvaa luottamusta omiin taitoihin, ja niitä kumpiakaan minulla ei ole, eikä kotiäidinkään paikkoja mollin sivuilla mainosteta. Siihen pestiin tarvittaisiin taitoja ja kaikenlaisia ominaisuuksia, jotka kiinnostaisivat miehiä ja nekin minulta tuntuvat uupuvan.
Niinpä teen päivästä toiseen työt, jotka minulle on annettu ja vietän illat unelmissani seikkaillen ja toivon että jotain jonain päivänä tapahtuu jotain uutta. Toivottavasti jotain positiivista.
Kevätaurinkoa risukasaan
Vuodet vierivät ja ihminen oppii ja kehittyy.
Paitsi minä. Vanhoja päivityksiä lueskellessa tulee todella masentunut fiilis sen suhteen, että ongelmat ovat vuodesta toiseen ihan samat eikä näkökulmakaan ole vuosien vieriessä muuttunut.
Onkohan se nyt kolmenkympin kriisi kun tuntuu että elämä valuu sormien välistä hukkaan eikä mitään jää käteen. Viimeisen viidentoista vuoden aikana olen saanut aikaiseksi vain muutaman tutkinnon, liudan lyhytaikaisia työsuhteita ja muutaman etäisen kaverisuhteen. Ei puolisoa, ei parisuhdetta, ei läheisiä ihmissuhteita. Pelkkää häpeää, ahdistusta ja todellisuuden pakoilua.Ugh. Joskus tulee pohdittua sitä mitä aineellista omaisuutta olen saanut elämän aikana kasaan. Vastaus on masentava; en mitään.. Kaikki raha on mennyt elämiseen, sillä kun ei ole vakaata uskoa parempaan huomiseen ei jaksa raataa niska limassa sen eteen. Niinpä kaikki se mitä tulee, myös menee...
Tämä blogi on taas kerran ollut pitkän aikaa sivussa, mutta elämä ei ole muuttunut suurestikaan siinä välissä. On siis helppoa jatkaa juuri siitä mihin edellinen valitusvirsi jäi.
Laihdutusta en ole miettinytkään pitkiin aikoihin, sillä tiedän ettei se onnistu. Olen antanut itselleni luvan herkutella sillä (teko)syyllä, että herkullinen ruoka on aikalailla ainoa asia josta nykyisin saan hyvän olon (sanoisin että tyydytystä, mutta sanalla on vääränlainen kaiku..). Tiedän, tiedän; kuulostaa todella huolestuttavalta sekä fyysisen että päänsisäisen terveyden kannalta, mutta kuopan reunalta on helppoa huutaa ohjeita tänne pohjalle.
Tässä taas elämän aallonpohjat, mutta hyviäkin puolia löytyy ja näistä yritän arjessa kiittää:
- on ollut töitä
- olen nauttinut töistä
- töitä on tiedossa ainakin syksyyn asti
- rahat ovat riittäneet elämiseen juuri sopivasti
- asunto on mukava
- terveys on ollut hyvä, sekä minulla että läheisillä
- aurinko paistaa ja kevät lähestyy
Paitsi minä. Vanhoja päivityksiä lueskellessa tulee todella masentunut fiilis sen suhteen, että ongelmat ovat vuodesta toiseen ihan samat eikä näkökulmakaan ole vuosien vieriessä muuttunut.
Onkohan se nyt kolmenkympin kriisi kun tuntuu että elämä valuu sormien välistä hukkaan eikä mitään jää käteen. Viimeisen viidentoista vuoden aikana olen saanut aikaiseksi vain muutaman tutkinnon, liudan lyhytaikaisia työsuhteita ja muutaman etäisen kaverisuhteen. Ei puolisoa, ei parisuhdetta, ei läheisiä ihmissuhteita. Pelkkää häpeää, ahdistusta ja todellisuuden pakoilua.Ugh. Joskus tulee pohdittua sitä mitä aineellista omaisuutta olen saanut elämän aikana kasaan. Vastaus on masentava; en mitään.. Kaikki raha on mennyt elämiseen, sillä kun ei ole vakaata uskoa parempaan huomiseen ei jaksa raataa niska limassa sen eteen. Niinpä kaikki se mitä tulee, myös menee...
Tämä blogi on taas kerran ollut pitkän aikaa sivussa, mutta elämä ei ole muuttunut suurestikaan siinä välissä. On siis helppoa jatkaa juuri siitä mihin edellinen valitusvirsi jäi.
Laihdutusta en ole miettinytkään pitkiin aikoihin, sillä tiedän ettei se onnistu. Olen antanut itselleni luvan herkutella sillä (teko)syyllä, että herkullinen ruoka on aikalailla ainoa asia josta nykyisin saan hyvän olon (sanoisin että tyydytystä, mutta sanalla on vääränlainen kaiku..). Tiedän, tiedän; kuulostaa todella huolestuttavalta sekä fyysisen että päänsisäisen terveyden kannalta, mutta kuopan reunalta on helppoa huutaa ohjeita tänne pohjalle.
Tässä taas elämän aallonpohjat, mutta hyviäkin puolia löytyy ja näistä yritän arjessa kiittää:
- on ollut töitä
- olen nauttinut töistä
- töitä on tiedossa ainakin syksyyn asti
- rahat ovat riittäneet elämiseen juuri sopivasti
- asunto on mukava
- terveys on ollut hyvä, sekä minulla että läheisillä
- aurinko paistaa ja kevät lähestyy
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)