keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Vielä tulee kauniita päiviä...

Ehkäpä niitä kauniita päiviä on vielä tulossa vaikkei kesää enää olekaan paljon jäljellä.
Melkein kolme kuukautta on edellisestä päivityksestä vierähtänyt ja blogi on täysin pölyttynyt sen aikana. Uuden alun merkiksi muutin hiukan väritystä ja viilasin blogin kuvailua, sillä laihdutus on edelleenkin elämässäni taka-alalla.
En tiedä lukeeko tätä masentavaa jorinaa kukaan, mutta eipä sillä ole minulle edes suurta merkitystä vaan tärkeämpää onkin kirjoittaa ajatuksia paperille (tai pikseleihin...?) etteivät ne kiertäisi pelkästään ympyrää päässä. Olisi todella mukavaa, jos samanlaisia kokemuksia omaavat voivat tänne löytäessään kertoa omista kokemuksistaan/ajatuksistaan/tuntemuksistaan yms. En halua masentaa ketään, mutta koska en todellisessa elämässäni puhu omista ongelmistani oikeastaan kenellekään, täällä tuskin jaksan pysyä positiivisella "elämä on ihanaa" linjalla edes puolen päivityksen verran... ;)

Kesästäni voisin kertoa sen verran että nopeasti se meni ja yllättävän mukavasti. Ehdin hiukan lomailla vaikka suurimman osan ajasta teinkin töitä niska limassa. Nautin työstäni, joten sinänsä kesä meni mukavasti, mutta nyt olisi taas uuden työpaikan etsiminen edessä. Ystäviä ehdin tavata jonkin verran, mutta pääasiassa kesä meni yksin ollessa. Kun ei ole ketään tuttuja sadan kilometrin säteellä, eikä tutustu uusiin ihmisiin helposti, arki on aika yksinäistä.
Tällä hetkellä mieltäni siis painaa uuden työn löytäminen, yksinäisyys (suomeksi sanottuna siis kavereiden ja puolison puute) sekä epämääräinen ahdistus, joka johtuu edellä mainituista asioista sekä kymmenistä muista pienemmistä asioista. Tässäpä siis tiivistetty tilannepäivitys ja katsaus tulevaan syksyyn. Luvassa näiden asioiden pyörittelyä ja ehkä - jos oikein hurjaksi äidyn- jopa muutama painoon liittyvä päivitys.

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Juhannusahdistusta



Juhannus. Itsesäälissä vellomista kuten niin monena aiempanakin vuonna. Koko päivä meni television ääressä löhötessä kunnes yllättäen kasasin itseni ja lähdin katsomaan kokkoa. Valitsin nätit vaatteet, kampasin hiukset, pesin hampaat ja valitsin jalkaan naisellisimmat omistamani ballerinat ja pakkasin omaisuuteni käsilaukkuun. Hyvällä tuulella lähdin autolla ajelemaan lähemmäs kokkoa ja ihailin upeaa maisemaa ja kaunista auringonpaistetta. Olin luullut olevani ovela ja tietäväni paikan johon saisin auton parkkeerattua, mutta huomasin että kadunvarretkin ovat täynnä. Siksi kai ajoin ensimmäisen kerran ohi. Joka puolella näin kaveriporukoita, perheitä ja pariskuntia suuntaamassa kokkoa kohti tai istuskelemassa tyytyväisinä terasseilla tai kaupungin penkeillä. Siksi kai ajoin toisen kerran ohi. Kolmatta kertaa en enää halunnut ajaa, sillä olin kadottanut kaiken päättäväisyyteni ja hyvän mielen. Mitä minä siellä tekisin yksin seisoskelemassa ihmisjoukossa? Teeskentelisin epätoivoisesti odottavani tai etsiväni ystäviäni ja yrittäisin samalla ihailla kokkoa? Ei… En pystynyt. On niin helppoa oman asunnon yksityisyydessä kerätä päättäväisyyttä ja olla tyytyväinen oman peilin kuvaan, mutta kun astuu todellisuuteen, se iskee julmasti ilmat pihalle.

Laittaudun harvoin, koska ei ole tilaisuuksia mitä varten voisin niin tehdä. Olisi niin kiva laittaa itseään hiukan nätimmäksi ja ehkä joku kerta saada edes yksi kohteliaisuus. Mutta ei… Nytkin kaikki meni hukkaan. Kaikki se vaiva vain puolen tunnin ajelun takia. Miten turhaa.

Töissä kyselivät suunnitelmiani ja käyttivät aina muotoa ”te”. ”Mitäs teette illalla?” Mitäs siihen vastaat? Että eipä ole mitään suunnitelmia kun olen ihan yksin. Menen kotiin ja syön jääkaapin tyhjäksi, katson pari tuntia telkkaa, vellon itsesäälissä ja ehkä itken itseni uneen. Hmm… Kuulostaapa hyvältä. Sen sijaan runoilin kaikenlaista ympäripyöreää erilaisista tapahtumista. Nyt pitää sitten harjoitella tarina ja pysyä siinä. Miten kivaa oli, miten hieno kokko oli, miten paljon oli ihmisiä jne. Voi että kun voisi olla edes hitunen totta siinäkin tarinassa.

Nyt istun tyhjässä kerrostalossa ja kuuntelen etäistä meteliä kaupungilta. Siinä meni taas yksi juhannus.

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Mixed feelings

Enpä ole taas aikaan käynyt lisäämässä uusia jorinoita. Ehkä siitä syystä että laihdutus ei kiinnosta tippaakaan (leivoin eilen pellillisen pullaa ja hupsan, se on jo syöty... ;). Eikä minulla ole ollut mitään järkevää sanottavaa.

Olen nauttinut kesän lämmöstä ja kauniin vehreästä luonnosta, mutta silti aina välillä ajatukset siirtyvät negatiivisempiin asioihin. Kevät ja kesä tuntuvat olevan hormoonien hyrräyksen aikaa, joka johtaa otolliseen puolison etsintä tilaisuuteen. Suomalaiset kaivautuvat talvipesistään ja raahautuvat esille erilaisiin kesätapahtumiin ja paikkoihin. Flirttailukin tuntuu lisääntyvän auringonvalon myötä (jotain mitä tapahtuu toisille, ei minulle). Ikävä kyllä oma ujouteni ja epävarmuuteni vievät omat mahdollisuuteni tutustua uusiin ihmisiin. Masentaa todella kovasti, kun joka paikassa törmää toistensa kauloissa roikkuviin onnellisiin pariskuntiin ja itse on yhä edelleen toivottoman totaalisesti sinkku. En jaksa edes pyöriä facebookissa, koska tulen niin kateelliseksi kaikesta siitä mitä toisilla on. Oma  sosiaalinen elämä tuntuu sitäkin tyhjemmältä kun lukee toisten hehkutuksia ravintolailloista, ulkomaan reissuista, porukan yhteisistä talkoista, grilli-illoista yms.. Osa päivityksistä kertoo vastoinkäymisistä, mutta nekin ovat yleensä hassuja sattumuksia, jotka kertovat vain tapahtumarikkaasta elämästä eivätkä mistään vakavista ongelmista. Olen siis ratkaissut ongelman välttämällä koko facebookkia. Ehkä taas toisessa mielentilassa pystyn unohtamaan omat tunteeni ja iloitsemaan toisten elämästä.

Asiasta kukkaruukkuun...
Vaatekoko 48 ja kesä ovat hikinen yhdistelmä. Kun kroppaa ei kehtaa esitellä käsivarsia enemmän on pakko etsiä kaikenlaista peittävää kesävaatetta, joka silti olisi mahdollisimman viileä. Katselin kateellisena vaatekaupan suurta shortsivalikoimaa ja kuvittelin miten ihanan viileää olisi pitää niitä jalassa kuumana kesäpäivänä. Mutta kun ei kehtaa. Kun pohkeen ympärys on isompi kuin hoikan (tai edes normaalin!) naisen reiden ympärys, on mahdotonta edes haaveilla lyhyistä housuista tai hameista.
Nyt kaduttaa myös se, että viimeiset pari kuukautta olen antanut itseni löhötä telkan ääressä... En kuvittelekaan, että olisin voinut pudottaa puolta elopainostani  ja olla bikinikunnossa, mutta olisin voinut edes pitää itseäni jonkinlaisessa kunnossa, ettei jo yhdet portaat vie helteellä kuoleman partaalle. Olen huomannut että kuntoa on aika nopea kohottaa, jos vain muutamankin kuukauden lenkkeilee suht ahkerasti. Ei edes tarvitse näännyttää itseään joka kerta, niin silti kunto nousee kohisten. Ikävä kyllä kunto on myös helppo kadottaa, eli istuskelemalla sohvalla saa hyvin nopeasti kaikki kovan työn tulokset muutettua takaisin läskiksi. :(
Ei siis auta kuin ostaa tummia, löysiä vaatteita, jotka peittävät hikilitrat alleen ja yrittää taapertaa eteenpäin suomen kesässä.

Ehkä kesä ja uusi työpaikka ovat tuoneet parempaa fiilistä ja siksi en ole ollut yhtään ahdistunut viimeisten viikkojen aikana. Ainoastaan hyvin väsyneenä tai kipeänä nostaa ahdistuskin päätään, mutta siihen on onneksi helppo ratkaisu eli burana ja peti. Työ on ollut raskasta, mutta olen nauttinut siitä ja se on tuonut mukanaan uusia haasteita, joita olen kipeästi kaivannutkin. Työasiat ovat siis kunnossa mutta henk. koht. elämässä ei ole ollut mitään muutoksia ja sitä sitten väsyneenä märehdin. (tämä itsesäälissä vellominen ei siis ole varsinaista ahdistusta, koska voin lopettaa sen heti kuin haluan ja lähteä vaikka ihastelemaan kukkivia omenapuita. Ahdistus taas tulee pyytämättä ja vie ajatukset kamalille poluille)

Nyt kun märehdin omaa elämääni, päässä pyörii vain se iso kolo elämässäni, enkä pysty näkemään kaikkea sitä mikä on hyvin. Ihminen on kummallinen eläin, kun ei voi olla tyytyväinen siihen mitä on, vaan aina täytyy murehtia, kadehtia ja yrittää saada vielä enemmän. Perustelen omaa märehtimistäni sillä, että parisuhde on ihmisen perusoikeus. Ihan kuin maailma/luonto olisi minulle velkaa miehen. Kuulostaapa älyttömältä ääneen sanottuna, mutta niin vain ajattelen. Kun kaikilla muillakin on, niin miksei minulla? Kuin pikkulapsi, joka ei kestä sitä, että toinen lapsi sai kaksi karkkia vaikka itse sai vain yhden. Mutta niin se elämää vaan taitaa mennä. Toiset saa miljoonia ja toiset kituuttaa minimipalkalla. Joku etsii koko elämänsä vierelleen toista ihmistä sitä löytämättä ja toinen elää koko elämänsä ihmisen kanssa, jonka kanssa ei haluaisi oikeasti olla päivääkään. Elämä on epäoikeudenmukaista, ja harva saa kaiken haluamansa. Kunpa sen vielä pystyisi sisäistämään niin pääsisi eroon kaikista inhottavista kateuden tunteista ja voisi vihdoin olla onnellinen.

God grant me the serenity to accept the things I cannot change,
courage to change the things I can,
and wisdom to know the difference


maanantai 13. toukokuuta 2013

Ruuturiippuvainen

Koivut puhkeavat silmuun, nurmikot vihertää ja katupöly leijailee kaikkialla. Taitaa siis olla kevät.

Odotan sekä innolla että kauhulla kesää. Muutin työn perässä paikkaan, jossa en tunne ketään. Pelkään, että istun koko kesän telkan ääressä, jos en löydä työpaikalta yhtään ihmistä, jonka kanssa voisi viettää aikaa.  Olen taas havahtunut siihen, miten suuri osa vapaa-ajastani kuluu passiivisesti telkan tai läppärin äärellä. En kehtaa edes myöntää kuinka monta tuntia edellisenä vapaapäivänä istuin eri ruutujen edessä. Joku on joskus ihmetellyt kun tunnen kertoa melkein kaikki telkkusarjat, mutta eihän se ole mikään ihme, jos harrastuksenaan istuu telkan ääressä. Olen miettinyt tv-lakkoa yhtenä vaihtoehtona, toiveena että se pakottaisi keksimään jotain järkevämpää tekemistä. TV:n ääressä vilahtaa moni tunti kuin huomaamatta, ja jos sen ajan tekisi jotain muuta ehtisi tehdä vaikka mitä. Jos vain keksisi mitä tekisi.. Pelkään kuitenkin, että jos en voi katsoa telkkaa, niin tunnen oloni yhä yksinäisemmäksi. Telkasta irrottautuminen tuskin johtaa automaattisesti ystäväpiirin laajenemiseen vaan sen tilalle jäisi aika iso reikä.

Käyn silloin tällöin katsomassa naamakirjaa ja ihmettelen miten täynnä tapahtumia toisten ihmisten elämät ovat. Minulle viikon jännittävin asia oli kun ostin uudet kengät. Ehkä se jää koko kuukauden jännittävimmäksi asiaksi... Haluaisin päivittää sivuani useammin, mutten osaa keksiä mitään henkevää sanottavaa, enkä kestä päivityksiä joissa kerrataan tylsääkin tylsempiä asioita kuten "kävin kaupassa, omenat halpoja, teenpä piirakan äitin reseptillä!" Ja sitten kaikki tykkää tästä nokkelasta ja paljastavasta päivityksestä. Sama ongelma twitterin kanssa. En kerta kaikkiaan osaa tiivistää mitään sanottavaa niin pieneen tilaan. Vaikka eihän minulla useimmiten ole edes mitään sanottavaa..

Tylsistä asioista puhuttaessa, palataanpa niihin kenkiin. Tuli ostettua liian hienot kengät. Kaupassa ihailen kaikkia kauniita naisellisia kenkiä ja lopulta ostan ne haaveillen siitä, miten hienolta näytän ne jalassani. Kotieteisen hämärässä valossa mietin, että missäköhän ajattelin niitä kenkiä pitää. Ei ole yhtään sopivaa paikkaa tai tilaisuutta tulossa. Kaappi on jo täynnä kenkiä, joita pidän sitten kun on juhlia/kutsuja/ravintolaillallisia, vaikkei niitä koskaan tule. Typerää ostaa kalliita kenkiä vain kauppareisulle käytettäväksi...
No places to go and no one to see.
Täytän tyhjää elämääni tv-sarjojen ihmisillä ja lääkitsen huonoa oloa ruoalla. Ruokavalio on siis ollut todella huono. Joinain päivinä olen syönyt aamupalan lisäksi pussin sipsejä ja karkkipussin. Yllättävää kyllä en ole saanut ahdistuskohtauksia vähään aikaan, joten voisi kuvitella että voin paremmin, kunnes vilkaisee ruokavaliotani. Aiemmin keväällä kun yritin (huonolla menestyksellä) käsitellä ahdistustani ja huonoa oloani, pystyin vielä kontrolloimaan syömistäni, mutta nyt kun pahat tunteet on taas tungettu jonnekin syvälle, oirehdin syömällä liikaa. 

Tulipa tästä päivityksestä taas sekava ajatustenvirta.
Muutin muuten blogin ulkonäköä, koska pinkki alkoi kyllästyttämään. En tiedä miten päädyin siihen väriin blogia luodessani, sillä en todellakaan rakasta mitään pinkkejä rinsessa juttuja. Tämän hetkistä mielialaa kuvaisi paremmin hiukan tummempikin sävy, mutta pysytään tällaisessa raikkaan vihreässä maailmassa lähestyvän kesän kunniaksi.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Green-eyed monster

Törmäsin viikonloppuna erääseen tuttavaan, jota en ole nähnytkään useaan vuoteen. Aiemmin olen suhtautunut häneen kuin kohtalotoveriin (kropan mallin perusteella), mutta tällä kertaa tunteet olivat  erilaiset.
Hän nimittäin seisoi kaupan vihannestiskillä ja ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota oli hänen kasvanut vatsansa. Hävettää myöntää, mutta ainoa mitä ajattelin, oli että onpa hän lihonut ja vielä huono-onnisesti onnistunut keräämään kaiken hyvin epäviehättävästi vatsalleen. Juttelimme siinä niitä näitä ja hän kommentoi jotain juomahyllyn ohittamisesta kun ei masu-asukki pitäisi niistä tuotteista. Ympärillä olleet ihmiset varmaan kuulivat kolahduksen kun leukani putosi maahan. Mulle ei ollut tullut mieleenkään että tämä voisi olla raskaudesta johtuvaa pyöreyttä! Ihan vain sen vuoksi että mun mielestä tämä nainen (sanotaan se nyt suoraan) oli yhtä lihava ja ruma kuin minäkin, ja siten edelleen vanhapiika/sinkku.
Tilanne ei siis ollut vielä tässä vaan seuraamme kurvasi hänen miehensä. Tämä oli komea, pitkä, ystävällinen, lihaksikas....
Pariskunta jutteli keskenään ja ymmärsin rivien välistä että heillä on meneillään talonrakennusprojekti maalla. Tuttava myös ystävällisesti mainitsi, että kesähäät ovat tulossa ja koiranpentu on juuri hankittu (en tiedä kehuskeliko tahallaan vai halusiko vain vilpittömästi jakaa onneaan).
Kateuden vihreä hirviö nosti minussa erittäin rumasti päätään. Musta tuntui että tämä nainen oli varastanut mun elämän. Tiedän miten epälooginen ajatus, mutta tuntui vaan niin epäreilulta että hänellä oli kaikki se mistä mä haaveilen. Muutama vuosi sitten olimme ihan samanlaisessa lähtötilanteessa ja hän oli onnistunut hankkimaan kaiken ja mä olen yhä edelleen ihan samassa tilanteessa. Olis tehnyt mieli kysyä häneltä, että mikä on se salaisuus. Miten hän on oikein onnistunut hyppäämään normaaliin elämänkulkuun kun mä taas seison yhä edelleen siellä asemalla...
Onneksi pystyin siinä tilanteessa pitämään tunteeni kurissa ja hymyilin typerästi onnitellen kaikesta.
Kateus kuitenkin jäi itämään... Inhottava tunne.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Minkä taakseen jättää...

 Tällä hetkellä laihdutus on elämässäni taka-alalla, kuten viimeisistä päivityksistäkin on voinut päätellä. Laihdutus, paino tai mikään elämänmuutos ei vaan ole jaksanut yhtään kiinnostaa. Yritän pitää herkut järkevissä rajoissa, mutta muuten ruokavalio on mitä on. Stressi on tainnut vaikuttaa tähän henkiseen jumitukseen, enkä ole sen ansiosta edes laihtunut (yleensä ainoa stressin hyvä puoli).
Kilot ovat tällä hetkellä yksi elämässäni pielessä oleva asia muiden ohella, ja juuri nyt olen keskittynyt niihin muihin asioihin. Yritän huolehtia siitä, etten liho, vaan pysyttelen samoissa turvallisissa lukemissa. Edessä on kuitenkin joskus laihdutus, joten on ihan hyvä, ettei urakka enää tästä ainakaan kasva. (Epäreilua, että jotkut ihmiset pysyvät normaalissa painolukemissa ilman yritystä ja mä pysyn "luontaisesti" täällä kolminumeroisissa luvuissa!!) Monet viime vuodet olen pysynyt aika lailla samoissa lukemissa, joten onneksi en tiedostamattani ainakaan lisää ruokamääriä. Pitäis vaan opetella pienentämään niitä. Mutta se on siis tulevaisuuden haaste.

Niinpä tiedoksi kaikille kannustusta, myönteisiä päivityksi ja kadonneiden kilojen hehkutusta etsiville, tästä blogista niitä ei juuri nyt, eikä luultavasti tulevina viikkoinakaan, tule löytymään.
Palaan laihdutukseen täysillä taas kun se kärpänen puree ja sillä välin murehdin ja märehdin kaikkea maan ja taivaan välillä. :)

Asiasta kukkaruukkuun, vappu lähestyy... Uhkaavasti...
Tänä vuonna haluaisin tehdä jotain kivaa! Mitä tehdä kun rahaa ei ole ihan kauheasti (hyvään ehdotukseen voi vähän tuhlata, mutta viikon palkkaa en voi ulkomaan matkaan käyttää..) ja monet kaverit viettävät hyvin kosteaa vappua, johon minä en halua osallistua. Hyviä ehdotuksia otetaan siis vastaan! :)

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Perjantaifiiliksiä


Viikonloppuuuu!!!
Olen ihan viikonloppu fiiliksissä vaikka se ei mulle nykyisin mitään erityistä merkitsekään. Ei ole ihmisiä joita nähdä tai paikkoja minne mennä, mutta ehkä se on osa viikonlopun viehätystä, että saa löhötä kotona. Lapsena viikonlopulla oli jonkinlainen maaginen merkitys kun ei tarvinnut mennä kouluun, sai karkkia ja sai touhuta äidin kanssa kotona. Nykyisin lomat eivät aina osu viikonloppuun, joten viikonlopun merkitys on haalistunut. Kun ei myöskään ole tiedossa erityistä tekemistä, viikonloppu tuntuu joskus turhankin pitkältä. Tänään kuuntelin taas kateellisena toisten viikonloppusuunnitelmia, sillä tiesin että itselläni on edessä noin 60 tuntia kotona möllöttämistä. En tiedä pitäisikö nauttia tauosta hektisestä työelämästä vai surkutella oman sosiaalisen elämän tyhjyyttä.

Tämmöisinä viikonloppuina olis kiva jos olisi joku jolle soittaa että "lähdetäänkö" ja toinen vastais että "mennään!". Kavereilla on kuitenkin omat menonsa ja jos haluan tehdä jotain niin suunnitelmat pitää tehdä monta päivää, jopa viikkoja etukäteen. Lenkkiseurakin pitää nykyisin "varata" päiviä etukäteen... Monesti tuntuu, että olen niin alhaalla kavereiden tärkeysjärjestyksessä, että mun katoaminen heidän elämästään ei merkitsisi heille oikeastaan mitään. On vaikeaa tietää mitä tehdä, kun haluaisin pitää ystävyyssuhdetta yllä, mutta kaikki yhteydenotot ovat mun vastuulla. Jos mä en soita niin ei mullekaan tunnu moni soittavan... Jo vuosia olen miettinyt että mitä mun kannattaa tehdä, kun en missään nimessä halua olla vaivaksi tai tuppautua seuraan, mutta jos mä en päättäväisesti pitäis yhteyttä, niin saisin olla lähes yksin.

Mutta vielä viikonlopusta... Kaipaan sellaista ex temporee meininkiä, että voisin tehdä kaverin kanssa juuri sitä mitä minun tekisi mieli, juuri silloin kuin se pälkähtää päähän. Mä olen sosiaalisissa tilanteissa arka pitämään puoliani. Jos mä todella kovasti haluaisin lähteä jonnekin, mutta toinen sanoo ettei häntä oikein huvita, niin arvaat kai mitä tehdään.. Olis kiva löytää samanmielinen ihminen, jonka kanssa voitais toteuttaa hulluja suunnitelmia. On mulla ollut sellaisia kavereita, joilla hulluja ajatuksia on ollut ihan tarpeeksi, mutta kun ne suunnitelmat ovat aina alkaneet sillä että "ensin otetaan muutama siideri"... Miksei suomalaiset osaa pitää hauskaa ilman viinaa? Miksi aina pitää saada kunnon humina päähän ennen kuin osaa rentoutua ja nähdä hauskaa yksinkertaisissa asioissa? Peli-iltaa ehdottaessasi sua katsotaan kuin hullua, tylsää vanhapiikaa, koska onhan niin paljon hauskempaa tyhjentää paikallisen lähikaupan oluthylly, nauraa kännissä kavereiden örvellykselle ja herätä oman oksennuksensa vieressä. Ja viikon päästä uudestaan.
Mun kanta alkoholiin on siis aika selvä. :) Mua huolestuttaa ja turhauttaa se, kuinka niin monet ihmiset eivät osaa viettää yhdessä hauskaa ilman viinaa. Mutta, saarna sikseen ja eteenpäin.

Mun musiikkimaku on laaja ja tällä hetkellä on menossa josh groban -vaihe. Suosittelen että laitat nupit kaakkoon ja kuvittelet kuinka mies laulaa suuressa konserttisalissa vain ja ainoastaan sinulle. :)











torstai 11. huhtikuuta 2013

A niin kuin ahdistus

Pääsiäinen oli ja meni. Suklaamunat olivat hyviä ja mämmi kerman kanssa suli suuhun.
Ai mikä laihdutus? Oonko mä muka suunnitellut laihtuvani ennen kesää?
Pari edellistä viikkoa on ollut niin stressin täyteisiä työn vuoksi etten ole ehtinyt edes ruokaa laittamaan. Ruokahalukin on ollut kateissa joten olen napostellut vähän mitä sattuu. Jos se vähä mitä olen syönyt, olis ollut jotain muuta kuin kaloripitoista roskaa, niin olisin varmasti jo muutaman kilon kevyempi. Kun ruokahalu on kateissa on vaan niin helppoa napostella keksipaketti kuin tehdä tylsä voileipä. Tämänkertainen työpätkä loppuu onneksi kohta, joten katsotaan sitten miten se vaikutti painoon.

Viime päivinä on ahdistanut ihan hurjasti. Vaikka mä pidän keväästä ja on ihana nähdä kun lumi sulaa ja aurinko paistaa, niin kaikki se syksyllä kokemani ahdistus on taas nostanut päätään. Eilen illalla meni itsesäälin valloissa ja nenäliinoja kului... (aloitin yhden uuden lääkkeen ja vielä en tiedä johtuuko kurja olo siitä vai pelkästään työstressistä...) Yleensä nukun vaikka missä ja voin nukkua helposti lähemmäs kymmenen tuntia mutta näin ahdistuneena se seitsemänkin ottaa koville. Tänäkin aamuna olisi ollut aikaa nukkua pitkään, mutta heräsin kello kuusi. Toivottavasti tämä ahdistus loppuu viikonloppuna tai viimeistään töiden loputtua, sillä kohta on tosi huono olo, kun ei pysty edes rentoutumaan. Oudointa tässä on se, että pidän työstäni, mutta juuri nyt tuntuu etten jaksa tehdä sitä. Työ on niin vastuullista että kannan murheita kotiin ja teen pitkää päivää kun haluan tehdä parhaani. Tällaista hommaa ei jaksa kun muu elämä on sirpaleina. Ehkä seuraavan työpätkän etsin jostain yksinkertaisesta hommasta, jossa työt voi jättää työpaikalle, niin voin keskittyä henkilökohtaisen elämän paikkaamiseen.

Alitajunta on muuten ihmeellinen asia. Olo oli eilen niin kurja, että alitajuntani tajusi että nyt tarvitaan piristystä. Näin sitten unta siitä kuinka kävelin jossain lenkillä (enkä ollut edes laihempi, mutta muuten vain tyytyväinen itseeni) ja porukka komeita miehiä seisoskeli talon pihassa. Nämä miehet sitten vislasivat minulle kuin olisin ollut lenkkivarusteissani joku kauniimpikin ilmestys ja yksi heistä katsoi suoraan silmiin. Kuulin kuinka ne toiset kannusti sitä yhtä lähtemään mun perään ja niin tuo komistus juoksi mut kiinni. Siitä sitten alettiin juttelemaan ja olin ihan seitsemännessä taivaassa. Ja sitten heräsin. Olis ollut ihana nähdä unta pidemmäs, mutta kai parhaat unet loppuu aina kesken. Jännää kyllä se hyvä fiilis jatkui vaikka heräsin. Ei voi muuta kuin ihastella alitajunnan voimaa.

torstai 28. maaliskuuta 2013

And round we go again...

Olen taas samassa tilanteessa kuin tammikuun alussa. Kyllästynyt mässäilyyn ja haaveilen uudesta elämäntaparemontista..
Vaikuttaa siltä että mun laihduttaminen menee sykleissä:
- innostuminen uudesta dieetistä
- ahkera ja tiukkapiponen laihduttaminen
- asteittainen kyllästyminen
- paluu arkeen, joka yleensä vesittää loputkin dieetti-innostukset
- turhautuminen omaan saamattomuuteen ja huono fiilis, josta käynnistyy herkuttelu/mässäily
- kyllästyminen rasvaisiin ruokiin (luojan kiitos tää vaihe tulee aina jossain vaiheessa, sillä muuten söisin itseni varmaan hengiltä!)
- uuden projektin suunnittelu/etsintä
...ja taas pyörähtää kierros ympäri.

Tajusin tän, kun löysin itseni netistä etsimässä tietoa paastosta edellisenä päivänä nähdyn paasto-dokkarin inspiroimana. Olen valmis hyppäämään epätoivoissaini mihin tahansa kelkkaan, joka ehkä ratkaisisi mun ongelmat. Onneksi järkiinnyin enkä hurahtanut paasto dieettiin, joka luultavasti sekoittaisi vielä lisää mun nyt jo ihan tarpeeksi sekaisin olevaa ruokasuhdetta.
Uudet projektit on kuitenkin niin paljon kiinnostavampia kuin hidas asteittainen elämäntapojen muuttaminen.. On paljon kivempaa hurahtaa johonkin uuteen ja ihmeelliseen (kuten tammikuussa Jutan dieettiin..) kuin pysyä sillä tylsällä vanhalla tiellä. :)
Taidan olla näiden laihdutus-elämäntaparemontti -projektien kanssa ikuinen optimisti sillä aina jaksan toivoa että ehkä tämä on Se Oikea, ratkaisu, joka vihdoin muuttaa mun loppuelämäni ja fiksaa kaikki ongelmat kertaheitolla. :) Wishfull thinking, I know.


Vetäydyn nyt pääsiäislomalle suklaamunien pariin, joten oikein hyvää pääsiästä teille kaikille laihduttajille ja tsemppaajille! Nauttikaa kevätsäästä ja herkutelkaa (niin paljon kuin omatunto sallii)!




tiistai 12. maaliskuuta 2013

Lääkärikokemuksia



Ylipainoisena lääkärikäynnit ovat aina jonkin verran inhottava kokemus. Eiväthän ne muutenkaan mitään herkkua ole, mutta ylipainoisena pitää jännittää sitä, miten tämänkertainen lääkäri suhtautuu kropan kokoon. Yrittääkö kenties kautta rantain kysellä aiheesta, "mäkättää" kolesteroliarvoista, syyllistää ja pelotella tulevilla sairauksilla vai sivuuttaako asian diplomaattisesti kokonaan. Ymmärrän sen, että jos vaiva on selkeästi ylipainoon liittyvä, paras hoitokeino on silloin keskittyä siihen. Jotkut lekurit kuitenkin tuntuvat ajattelevan että jokaista aiheeseen liittymätöntä vaivaa hoitaessaan voi myös antaa hyödyllisiä terveysneuvoja (= yleensä riskeillä pelottelua tai tyhjänpäiväistä/pinnallista neuvontaa). Varmasti monella ylipainoisella ihmisellä on kokemuksia lääkäreistä, jotka mainitsevat painon syyksi joka ikiseen vaivaan korvasärystä lähtien. Tällaisten lekureiden vastaanotolle on rasittavaa mennä yhä uudestaan eri vaivojen kanssa, jos tietää, että joka kerralla joutuu kuuntelemaan saarnan laihduttamisesta. Silloin tuntuu että kaikki sairaudet ovat läskien syytä ja samalla sairastumisesi on suoraan sinun saamattomuutesi/laiskuutesi syytä.

Yllättävää kyllä itse en ole joutunut kohtaamaan näitä lekureita hakiessani allergiseen ihottumaan helpotusta (tai muihin täysin lihavuuteen liittymättömiin vaivoihin), mutta yksi erikoinen lääkärikäynti jäi mieleen viime syksyltä.
Eräs lääkäri siis minua hoitaessaan totesi, että laihduttamalla vaiva katoaisi melkein kokonaan ja antoi sitten peräti muutaman minuutin luennon ateriarytmin tärkeydestä. Olin ihan ällikällä lyöty hänen luennostaan enkä osannut muuta kuin hymyillen nyökytellä päätä ja kuunnella. Ihan oikeastiko hän kuvitteli parantavansa muutaman minuutin pika-neuvoilla vuosikausia kilojen kanssa kamppailleen ihmisen ruokasuhteen!?! Kuvitteliko hän oikeasti, että pelottelemalla mahdollisilla (mutta yllättävän epätodennäköisillä) seuraamuksilla hän motivoisi minut laihduttamaan ja muuttamaan tapani terveellisiksi?! Ei hän ollut kiinnostunut kyselemään minulta lihavuudestani, laihdutuksestani tai edes tietämyksestäni aiheesta! Tuntui että hän vain alentuvasti antoi luennon yksinkertaiselle/ tietämättömälle läskille.
Mitään uutta hän ei kertonut minulle, yhtään kysymystä hän ei tehnyt ja silti hän vaikutti olevan erittäin tyytyväinen tuohon muutaman minuutin konsultaatioon.

Minä lähdin vastaanotolta enemmänkin ällistyneenä siitä miten vähän hän minusta ja ongelmastani oli kiinnostunut. En myöskään tiennyt olisiko minun oikeasti pitänyt "näyttää" hänelle, että kyllähän minä osaan ja laihtua ihan kiusallani vai olisiko se antanut hänelle tunteen hänen onnistumisestaan (mitä en missään nimessä hänelle halunnut antaa).

Onko oikeasti olemassa vielä niitä lääkäreitä, jotka ajattelevat, että pelottelemalla muutamalla kauhealla sairaudella ja heittämällä muutama neuvo ruokailurytmiin liittyen, voidaan jokaisen läskin ruokasuhde korjata? Kuvittelevatko he että kyse on tiedon puutteesta? Siitä että läskit eivät tiedä miten epäterveellisiä heidän tapansa ovat ja mitä hallaa läskeistä on heidän terveydelleen? Tiedoksi heille, että minä (ja luultavasti hyvin moni muukin ylipainoinen) tiedän miten epäterveellisiä tapani ovat ja että muuttamalla niitä saisin lisää terveempiä elinvuosia. Yllätyn ehkä silloin tällöin yksityiskohdista, enkä tiedä kaikkea, mutta jos kyse olisi omassa tilanteessani vain tiedonpuutteesta, ongelma olisi ratkaistu jo monia vuosia sitten. Minua on siis ihan turha pelotella sydänsairauksilla, sillä ne ovat niin kaukainen ongelma, jonka pelko ei motivoi minua istuessani yksin iltaa kotona (ja mitä intoa on saada itselleen kaksi lisää elinvuotta, kun tälläkin hetkellä edessä on niin pitkä rivi yksinäisiä vuosia...)

Jos laihdutus on siis lääkärin mielestä paras keino parantua tai estää sairauden pahentuminen, eikö hän voisi oikeasti silloin keskittyä ongelmaan ja pyrkiä keksimään ratkaisua potilaan kanssa? Tuntuu että käytännön tasolla osa lääkäreistä yhä ajattelee, että kyse on vaan "toimeen tarttumisesta". Lihava joka ei onnistu on laiska ja tyhmä, kun ei ymmärrä laihduttaa ja parantaa siten terveyttään. Esimerkiksi lähete terveydenhoitajalle keskustelemaan aiheesta syvemmin (jos lääkärin aika oli niin tiukilla) olisi ollut mielestäni hyvä vaihtoehto, mutta ei sitä tälle kohtaamalleni lääkärille tullut mieleen. Aiheen sivuaminen muutamalla sivulauseella ja pinnallisten neuvojen antaminen tuskin auttaa yhtään ketään. 

Mielestäni osa ongelmaa on nykyaikainen terveydenhoitojärjestelmä, jossa kellään ei ole omaa perhelääkäriä joka tuntisi yhden ihmisen koko terveyshistorian, vaan joka vaiva käydään hoitamassa eri luukulla. Kukaan ei näe kokonaisuutta, eikä kukaan huolehdi muuta kuin juuri silloin rikki olevasta osasta. Kun kukaan ei tunne ihmistä, eikä kukaan ole vastuussa kokonaisuudesta, jokainen lääkäri (joka viitsii) yrittää laittaa oman lusikkansa soppaan, ottamatta kuitenkaan mitään suurempaa vastuuta asiasta.

Miksei ylipainoa voida tarkastella yksilön näkökulmasta, ja pyrkiä tarjoamaan yksilöllistä (=tehokasta) ratkaisua? Jollekin voi ehkä riittää terveydenhoitajan pelottelu rasva-arvoilla, mutta ei se kaikkia motivoi. Minä luultavasti hyötyisin eniten siitä, että pääsisin psykologin tai jonkun muun kanssa juttelemaan asioistani. Laittamalla muuta elämää kuntoon ruokasuhteenikin voisi muuttua selkeästi paremmaksi. Ravitsemusterapeutin kanssa juttelukin voisi olla ihan kiva, mutta en tiedä onko se oikeasti minulle riittävää, sillä jos minulla ei ole henkisiä työkaluja selvitä elämän vaikeuksista, ruokavalio-suunnitelma on yhtä arvokas kuin pala vessapaperia.

Minulla on edessä todennäköisesti toinen käynti tuolla lääkärillä. Pelottaa miten hän suhtautuu seuraavalla kerralla minuun kun en olekaan yhtäkkiä pudottanut kaikkia ylimääräisiä kilojani. Toteaako hän vain tyyliin "olisi parempi pudottaa painoa" ja jättää sen siihen vai onko edessä toinen puolentoista minuutin luento ja läskin syyllistäminen. Kummatkin yhtä käytännöllisiä ratkaisuja, jotka varmasti auttavat eteenpäin.... 
Toivon että tällä kertaa hän oikeasti kuuntelisi ja pyrkisi auttamaan, mutta jos hän paasaa omaa asiaansa, en ujona osaa sanoa suoraan mikä mieltäni painaa. Oman epäonnistumisen myöntäminen on tarpeeksi häpeällistä näin anonyyminä, mutta miten sen osaa tehdä istuessaan puolialastomana lääkärin edessä, joka edellisellä kerralla suhtautui alentuvasti, syyllisti eikä pysähtynyt kuuntelemaan.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Elämän sivustakatsoja



Tätä blogia perustaessani ajattelin että kirjoitan tätä hyvin yleisellä tasolla (ja pääasiassa laihdutuksesta) ja jätän henkilökohtaisimmat pohdinnat tunteista ja elämästäni muualle. Nyt kun laihdutus (taas kerran) törmäsi seinään, ajattelin kuitenkin, että voisin pohtia myös muita asioita. Blogi voi toimia halpana terapiana. :)
Nyt siis taas kerran masentavaa oman surkeudun pohdintaa. Suosittelen edelleen, että jos haluat pysyä hyvällä tuulella, laitat lenkkarit jalkaan ja lähdet nauttimaan sunnuntain kevätauringosta!
 
***

Jos on tottunut olemaan elämässä sivustakatsoja, on todella vaikea hypätä yhtäkkiä elämään mukaan. Kaipaan toisia ihmisiä ja sisältöä elämääni. Olen tottunut elämään yksin, mutta se ei ole sitä mitä haluan elämältäni.

Haluaisin löytää vierelleni kumppanin. Ennen sen etsimistä pitäisi kuitenkin (parisuhdegurujen mukaan) laittaa oma elämänsä kuntoon. Harva mies kiinnostuu ”rikkinäisestä” naisesta, jonka asiat ovat sekaisin. Tietysti tässä on se ongelma, että yksin on hyvin vaikea kehittyä vakavasti otettavaksi puolisoehdokkaaksi. Kehittyminen edellyttää mielestäni kokemuksia, joita on vaikea saada sivusta seuraamalla. Tämä on sama kuin yrittäisi oppia uimaan lukemalla kirjoista ja katsomalla tv:tä; perusteita voi yrittää oppia mutta oikea oppiminen tapahtuu vasta siellä vedessä. Joten mistä sitten aloittaa…? Yrittääkö keksiä itselleen harrastuksia (jotka eivät oikeasti innosta), jotta tulisi kiinnostavammaksi ihmiseksi ja tapaisi uusia ihmisiä..?

Jokainen sinkku tietää, että ystävät ovat paras tapa pitää päänsä kasassa. Mitä jos kaikilla ystävillä on parisuhteet ja erilaiset elämäntilanteet? Yritätkö mukaan kolmanneksi pyöräksi vai vaaditko ystävääsi viettämään ainoat vapaa iltansa sinun kanssasi? Vai yritätkö etsiä uusia ystäviä? Lähempänä kolmekymppisen naisen on hyvin vaikea muodostaa läheisiä ihmissuhteita. Ensinnäkin tulee ongelmaksi se, mistä löydät potentiaalisia ystäviä, jos töistä ei löydy ja harrastuksesi ovat hyvin vähäisiä?

Täytyy myöntää, että olen kateellinen kaikille niille ylipainosta (tai yksinäisyydestä…?) valittaville ihmisille, joilla on parisuhde, ystäviä ja lapsiakin. Omaan elämääni ylipaino (ja tietysti moni muukin asia) ovat vaikuttaneet niin suuresti, että itsetunto on nollissa varsinkin miesten edessä. En osaa edes kuvitella millaista olisi elää miehen kanssa saman katon alla, kun tutustuminenkin on niin vaikeaa. Tämän vuoksi oma ymmärrykseni ei kerta kaikkiaan riitä niille ylipainoisille naisille, jotka poseeraavat miestensä ja lastensa kanssa kuvissa ja samalla valittavat siitä kuinka paino on niin suuresti vaikuttanut heidän sosiaaliseen elämään ja itsetuntoonsa. Saisivat kokeilla miltä tuntuu olla oikeasti niin huonossa jamassa, ettei uskalla edes tervehtiä vastakkaista sukupuolta ja puhutaan sitten huonosta itsetunnosta!
Huoh… Tulipahan purkauduttua..
Tästä sen jo näkee…  Kateellinen olen jo joillekin ihmisille, joten ei kai auta muuta kuin hommata kissa, jolle puhua päivät pääksytysten niin alan ulkoisestikin muistuttaa perinteistä vanhapiikaa...
Ymmärrän, että kokemukset ovat subjektiivisia ja ettei parisuhde takaa/tarkoita hyvää itsetuntoa. Sitä on vaan vaikea olla kaikkia kohtaan aina niin ymmärtäväinen, ei-kateellinen ja positiivinen, kun oma elämä ei ole kunnossa.

En oikeasti halua päätyä katkeraksi vanhaksipiiaksi, joka arvostelee toisten elämänvalintoja, ja samalla toivoo kateellisena saavansa sen mitä muilla on. Haluan elää. Haluan kokea asioita ja kerätä kokemuksia. En halua olla elämän sivustakatsoja.

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Lihomista, ahdistusta ja muuta talvista meininkiä



Aikaa on kulunut vaikka kuinka paljon sitten edellisen päivityksen ja kuten arvata saattaa, projekti otti oikein kunnolla takapakkia.
En oikein tiedä missä kohdassa alamäki alkoi, mutta hiljakseltaan ruokavalioon hiipi muutamia karkkeja, suklaata, piirakkaa ja yhtäkkiä olinkin unohtanut aterioilta terveelliset kasvikset superdieetistä nyt puhumattakaan…
Loppupäätelmä tuosta superdieetistä oli siis, että toimis varmaan jos motivaatio riittäis. Mulla ei riittänyt. Pohdin tuota dieettiä ehkä enemmän myöhemmin, mutta nyt tulin myöntämään synnit ja pohtimaan tätä epäonnistumista.

Nyt siis seuraa masentavaa epäonnistumisen analysointia, joten jos haluat pysyä positiivisella keväisellä tuulella, jätä lukematta… :S

Ruokaa on siis kulunut viime viikoilla ihan hullusti. Sipsit, joista sain syksyllä itseni vieroitettua, ovat yrittäneet palata viikoittaiseen ruokavalioon, mutta vielä olen laittanut lujasti vastaan. Olen reilun kuukauden sisällä syönyt ainakin kahden ison sipsipussin verran niitä. Lukija voi päättää itse onko se saavutus vai epäonnistuminen.
Ja karkit… Niitä on tullut syötyä jonkin verran, vaikka ne eivät edes ole suuri intohimo. Kun antaa itselleen luvan syödä jotain makeaa joka päivä, niin siinä sitten käykin. Joka päivä tarvitsee hakea kaupasta jotain hyvää tai kehitellä ruokakomeron aineista jotain herkkua.
Kaloreita kertyy ja paino huitelee taas monta kiloa suuremmissa numeroissa.

Miksi sitten kävi näin?
Dieetti toimi siksi, että alussa into ja uutuudenviehätys tuovat mielihyvää, kun miettii tuloksia ja sitä miten ”puolen vuoden päästä näytän kauniilta, saan ostaa uusia vaatteita, jaksan lenkkeillä…”. Jossain vaiheessa haaveilu vaan ei enää tuo tarpeeksi mielihyvää ja siinä vaiheessa dieetti on vaikeuksissa. Mulle kävi näin ja upposin siihen ensimmäiseen suohon. Herkut vaan tuo enemmän mielihyvää kuin porkkana ja kaukainen haave pienemmästä kropasta.

Syön koska olen yksinäinen, ahdistunut tai tylsistynyt. Sen jälkeen ahdistaa vielä enemmän, koska olen taas mättänyt ruokaa reilusti yli rajojen. Ja koska ahdistus ei katoa, yritän unohtaa sen istumalla telkan ääressä ja syömällä… Tappava oravanpyörä, josta on hyvin vaikea päästä eroon. Vaikka tunnistan syömiseni takana olevat syyt, tilanne ei muutu miksikään, koska en osaa ratkaista sitä muulla tavoin. En siis osaa purkaa tunteitani muuten. Tai eipä ruokakaan ole mikään tunteiden purkutapa vaan enemmänkin syömällä saan pullotettua pahat tunteet jonnekin sinne suklaalevyn ja puolikkaan sipsipussin alle.

Olen riippuvainen ruoasta saamastani mielihyvästä. Perustelen ruokaa sillä syyllä, että onhan minullakin oikeus saada mielihyvää edes jostain ja jos ruoka on se tapa niin kenellä on oikeus kieltää se minulta… Ikävä kyllä tämä ”viaton” mielihyvä johtaa lopulta vakaviin terveysongelmiin, eikä se pitkällä juoksulla tuo ollenkaan niin suurta mielihyvää, kuin mitä ehkä tuntuu suklaapalan sulaessa suussa. Iltaseitsemältä on kuitenkin vaikeaa istua tv:n ääressä purkkaa jauhaen, ja miettiä, että nyt, jos pysyn lujana seuraavan vuoden, niin sitten olen laihempi ja terveempi! Edessä näkyy pitkä jono iltoja ilman mitään mielihyvää. Ja sekös vasta ahdistaakin…

Tässä näkyy siis se ongelma. Elämästäni puuttuu jotain. Elämäntarkoitus, tekemistä, toiset ihmiset. Minulla ei ole erikoisempia harrastuksia, mistä nauttisin suuresti. Minulla ei ole läheisiä ihmissuhteita (ystäviä yms.) joiden kanssa voisin oikeasti rentoutua ja nauttia esim. illanvietosta tai joille voisin purkaa asioitani.
En siis oikeastaan saa mielihyvää mistään asiasta enkä osaa käsitellä tunteitani muuta kuin pyörittelemällä niitä yhä uudestaan päässäni. Tämä on se yhtälö joka on johtanut liikakiloihin. Tämä on myös se yhtälö, jonka ratkaisemalla tulen oikeasti onnellisemmaksi ja laihemmaksi. Tämä on samalla se yhtälö, jota en osaa itse ratkaista.

Mites sitten eteenpäin? En oikeasti tiedä. Haluan löytää pitkän tähtäimen ratkaisun, mutta se tuntuu lähes mahdottomalta. Elämää pitää saada kasaan jos haluan laihtua oikeasti.
Tällä hetkellä ahdistaa oma saamattomuus ja epäonnistuminen, jotka ironisesti vievät viimeisetkin mielenlujuuden rippeet. Joten tänään taidan taas istua iltaa sipsipussin (ehkä pienen) kanssa. Muuhun en taida pystyä. En ainakaan tänään.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Uskonpuutetta...



Mua vaivaa uskon puute… Tiedän että tällaisella tahdilla tulen varmasti laihtumaan sillä kaloreita tulee vähemmän kuin kulutan. Tiedän että onnistumisen ja terveyden kannalta tämä hidas tahti on järkevä.

Siitä huolimatta sorrun välillä ajattelemaan että pitäisi olla tiukempi. Pitäisi syödä vähemmän. Pitäisi kieltää itseltään kaikki rasvainen ja kaloripitoinen ruoka. Pitäisi olla ankarampi ja ehdoton. Pitäisi viilata pilkkua ja laskea tomaatinpuolikkaan kalorit.  
Arghh…

Vuosikausien kamppailu kilojen kanssa on selvästi johtanut väärien laihdutustapojen iskostumiseen. Vaikka asiantuntijat kehottavat maltilliseen painonpudotukseen ja itsekin ymmärrän kaikki sen hyvät puolet, kärsimätön läski sisälläni ei malta odottaa. Kaikki tai ei mitään. Nyt eikä huomenna. Yksi moka ja koko homma on menetetty.

Muistutukseksi siis itselleni heikkojen hetkien varalle:
-         Nälkä ei ole laihtumisen edellytys!
-         Kun vatsa on täynnä kasviksia, mielitekoja ei tule niin herkästi
-         Yksittäinen herkutteluhetki ei tarkoita sitä että kaikki terveelliset tavat saa unohtaa!
-         Tämä ruokavalio on terveellinen ja hyvä (varsinkin entiseen verrattuna!). Se ei siis ole hukkaan heitettyä aikaa tai epäonnistunut, vaikkei muutamassa viikossa lähtisikään kymmentä kiloa
-         Kilojen hankkiminen on vienyt muutaman vuoden, joten niistä eroon pääseminenkään ei onnistu muutamassa kuukaudessa!
-         Vanhat tavat eivät katoa hetkessä. Mielitekoja tulee ja menee, niille ei tarvitse antautua
-         Uusien tapojen opettelu vaatii aikaa ja paljon harjoittelua!

perjantai 18. tammikuuta 2013

11 kysymyksen haaste



Sainpa ensimmäisen haasteen, josta kiitos Amandalle!

Säännöt ovat tällaiset:
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa jolla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.


Tässä siis 11 asiaa minusta:
-         Opiskelen jo vaikka kuinka monetta vuotta. Ehkä joskus valmistunkin
-         Haluaisin päästä jo töihin vaikka salaa pelkään että ala ei olekaan mulle sopiva
-         Haluaisin muuttaa muutamaksi vuodeksi töihin jonnekin Eurooppaan
-         Minulla ei ole koskaan ollut sellaista ystävää jonka kanssa osaisin keskustella kaikista mahdollisista asioista
-         Pidän lenkkeilystä, mutta hikoilua inhoan
-         Pienenä sukulaiset leikillään sanoivat että musta tulee maatalon emäntä ja minä aina suutuin ja kielsin, mutta nykyisin haluaisin juuri sellaista elämää (enkä kehtaa myöntää sitä heille)
-         Haaveilen vanhoista kartanoista ja linnoista ja ajattelen millaista elämä sellaisessa olisi
-         Suunnittelen usein mitä tekisin lottomiljoonalla
-         Olen erittäin epävarma autolla ajaja. Kukaan tuskin lähtisi kyytiini kaupunkiin jos tietäisi miten pihalla yleensä olen liikennemerkeistä, muusta liikenteestä yms.
-         En kehtaa ostaa liikuntavaatteita urheilukaupoista kun ajattelen että myyjät (usein hyväkuntoisia ja laihoja..) naureskelevat  liikuntasuunnitelmilleni
-         Haluaisin tutustua naapureihini ja asua paikassa jossa oltaisiin monta kertaa viikossa tekemisissä naapureiden kanssa. Olisi kiva jos ystävä vain yhtäkkiä soittaisi ovikelloa ja vierailu toisen luona ei olisi niin muodollista ja vaatisi tarkkaa suunnittelua

Amandan esittämät kysymykset:
  1. Oletko erityisen lahjakas tai taitava jossain asiassa? Olen hyvä ruoanlaittaja ja leipoja, mutta pelkästään harrastuspohjalta eli en osaisi/pystyisi/haluaisi tehdä sitä työkseni. 
  2. Oletko erityisen huono jossain asiassa? Varmasti monessakin! Yksi missä haluaisin olla parempi on musiikki. Haluaisin osata soittaa pianoa ja laulaakin tarpeeksi hyvin että edes perheen kesken kehtaisi musisoida 
  3. Millainen on mielestäsi täydellinen naisvartalo? Voit laittaa kuvankin, jos sellainen netin syövereistä löytyy. Jaa-a. En pidä liian lihaksikkaista, enkä luisevista. Ehkä ihanteellinen on sellainen muodokas (muttei mitkään muoviset jättirinnat), suhteellisen sopusuhtainen kroppa. 
  4.  Jos sinun pitäisi elää viikon ajan miehen ruumiissa, niin mitä kaikkea tekisit? Hmm… Oletetaan että olisin hyväkuntoinen mies, jolloin viettäisin varmaan koko viikon shortseissa rannalla nauttien auringon lämmöstä (ja siitä ettei tarvitse huolehtia karvoista, selluliitista tms.). Ehkä kävisin myös tekniikkakaupoissa ostamassa kaiken mahdollisen tarvitsemani tekniikan ilman että joudun tuntemaan itseni tyhmäksi naiseksi myyjien edessä ja kestämään alentuvia kommentteja
  5.  Miten kuvailisit itseäsi lyhyesti (ulkonäköä ja luonnettasi)? Tasaisen tylsä luonne, joka ei halua astua kenenkään varpaille eikä siksi kerro omia mielipiteitään ääneen. Toisaalta myös luotettava kaveri, joka yrittää ymmärtää ja auttaa
  6.  Miten muut ihmiset (esim. työkaverit tai ystävät) kuvailisivat sinua? Kts. edellinen…
  7.  Oletko yllättynyt itseesi laihdutus/elämänmuutosprojektin myötä? Mikä asia on ollut yllätys? Liian aikaista sanoa. Samanlaista taistelua kuten aina, enkä vielä voi olla erityisen ylpeä, mutten myöskään pettynyt itseeni. Se mistä voin ehkä olla ylpeä, on että (muutamaa jouluherkuttelua lukuunottamatta) en ole syönyt sipsejä pitkään aikaan
  8.  Voisitko osallistua johonkin tosi-tv-ohjelmaan? En
  9.  Oletko enemmän suunnittelija vai spontaani? Ehdottomasti suunnittelija. Niin sanotut spontaanit matkatkin tarkoittavat ainakin muutaman päivän ankaraa suunnittelua
  10.  Luetko jotain blogia, jonka kirjoittajaa ihailet? Jos, niin mistä syystä? Vaikea sanoa. Jokaisessa blogissa on upeita onnistumisia ja rehellisiä tunnustuksia epäonnistumisista. Jokaisessa on jotain ihailtavaa, mutta ehkä tällä hetkellä ihailen heitä, jotka laihduttavat ja jakavat matkansa avoimesti tosi elämän ystäviensä kanssa
  11.  Onko sinulla omituisia tapoja? Tunnusta! Tiskaan aina ennen kuin alan laittamaan ruokaa. Tiskialtaani on siis aina täynnä, koska ruoanlaiton jälkeen jätän tiskit likoon odottamaan seuraavaa kokkailuhetkeä

En tiedä onko juuri tämä haaste kiertänyt monessa paikassa, mutta heitän sen muutamalle. Seuraavaksi haaste menee siis Minkkikselle ja Gwenndelille.

Kysyn siis:
  1. Seisot kaupan karkkihyllyn edessä. Mitä ajattelet?
  2. Mitä tv-ohjelmaa et voi sietää?
  3. Oletko koskaan ostanut jotain ostos-tv:stä?
  4. Olitko lapsena ylipainoinen?
  5. Mikä oli viimeisin laihdutusta tai painonhallintaa koskeva oivallus?
  6. Mikä oli edellinen tekosyy jättää jotain terveellistä tekemättä/ tehdä jotain epäterveellistä?
  7. Mikä on oudoin laihdutuskeino tai väite jonka olet kuullut?
  8. Mikä on lannistavin kommentti, jonka olet kuullut liittyen painoosi/ulkonäköön?
  9. Jos saisit yhtäkkiä unelmiesi kropan, mitä tekisit?
  10. Mitä sellaista olet tänä vuonna tehnyt, josta et ole kovin ylpeä?
  11. Minkä uuden taidon haluaisit oppia?

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Aterioita

Ajattelinpa tehdä ensimmäisen kuvapäivityksen omista aterioistani. Noudatan edelleen pääasiassa Superdieetin ohjeita, mutta kuten kuvista näkyy, sovellan edelleen itsepäisesti (käytän päivän öljyt paistamiseen, mukana vähän juustoa jne.). Kuvista puuttuu noin litra vettä, jonka päivän aikana join. Useammman litran juominen aiheuttaa niin paljon vessareissuja, että normaali elämä alkaa kärsiä. Jos ei voi illalla lähteä edes tunnin lenkille ilman vessataukoja, niin jossain on vikaa! Siispä juon vain sen määrän mikä mun kropalle tuntuu sopivan.

Aamupalaksi kaurapuuroa ja itse tehtyä mustikkakeittoa

Lounaaksi jauheliha-tomaattitäytteinen paprika (päällä juustoa), raejuustoa, 
lohkoperunoita ja kurkkua
  
Välipalaksi ja iltapalaksi rahka-mansikka-appelsiinimehu pirtelö
  
Päivälliseksi wokkikasviksia, broileria ja maitoa

Ensimmäistä kertaa kuvasin koko päivän ruoat. On kiva nähdä koko päivän ruoat kuvissa. Tulee hyvä fiilis kun huomaa että päivä on mennyt ruokien suhteen hyvin! Kuvia katsomalla ei välttämättä edes arvaa että olisin jollain erityisellä dieetillä, vaan ne voisivat kuulua ihan normaaliin terveelliseen ruokavalioon (mikä mulle onkin erittäin tärkeää sillä haluan jatkaa tällä ruokavaliolla kauemmin kuin ne dieetin kuusi viikkoa).
Entiseen menoon verrattuna erilaista on mm. kasvisten suuri määrä, lihamäärän pienuus ja rasvaisten kermojen, juustojen ja kastikkeiden puute. Jos olisin viime kesällä tehnyt samanlaisen kuvakollaasin päivän ruoista, niin ruokamäärä olisi varmaan ollut paljon isompi ja "pieniä" välipaloja vähän joka välissä.
Mulle tuntuu sopivan tämä viisiateriaa päivässä -rytmi. Ei pääse nälkä kasvamaan liian isoksi, jaksaa tasaisesti koko päivän eikä ole vielä ainakaan tullut herkkuhimoja!

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Kärsivällisyyttä


Superdieetin foorumissa ihmiset päivittelevät jo muutaman päivän jälkeen että paino on pudonnot/ ei ole pudonnut X määrän kiloja. Se, että vaa'an lukema on tiistaina erilainen kuin maanantaina ei vielä tarkoita että minkäänlaista pysyvää muutosta olisi tapahtunut. Ihmiskroppa ei ole huipputarkka kone josta kaikki mikä sisään laitetaan tulee joko ulos tai kulututaan tietyllä kellonlyömällä. Kroppa voi reagoida vaikka minkälaisiin ympäristön muutoksiin ja varastoida nestettä tai tehdä tuhat muuta erilaista painoon vaikuttavaa muutosta. Niiden jotka haluavat välttämättä punnita itsensä joka päivä olisi parasta tehdä taulukko ja kehua muutoksillaan vasta sitten kun käyrän suunta on pysyvästi alaspäin. Kilo tai kaksi ei merkitse mitään, ainakaan suuremmissa bmi-luokissa. Niillä retostelu luo vain paineita muille.
Tuntuu että ainoa menestyksen merkki on pudotettujen kilojen määrä. Mitä enemmän on kadottanut sitä parempi, vaikka merkitystä on myös sillä kuka ne menetti ja millä tavalla. Tuskin kukaan dieetin suunnittelijoista haluaa tukea epäterveellisiä tai suorastaan typeriä painonpudotustapoja/-tahtia. Hurjan painonpudotuksen tapaiset muutokset ovat suorastaan mahdottomia ja sellaisiin lukemiin pyrkiminen ihan toivotonta. Siinä asettaa itselleen päämäärän johon ei voi koskaan yltää. Ehkä jotkut saavat yli kymmenen kiloa pudotettua mutta se vaatii jo ahkeraa treenausta ja matalia kalorilukemia (ja silti tuskin kaikki oli rasvaa).

Jotkut ovat kärsineet päänsäryistä ynnä muista kivuista ja jotkut taas tuntevat olonsa uskomattoman energiseksi. Itse en tunne olossani mitään merkittävää eroa. En ole noudattanut ruokavaliota pilkulleen joten syön hiilareita enemmän kuin muut. Olen syönyt marjojen lisäksi hedelmiä, koska marjat loppuvat pakkasesta kesken jos joka päivä syön parisataa grammaa marjoja. Ero joulunaikaiseen ruokavaliooni on tietysti valtava, mutta silti kroppani ei ole suuremmin ilmoittanut olevansa dietin puolesta tai vastaan (mitä nyt kapinoinut jatkuvaa vedenjuontia vastaan).



Patience is not the ability to wait, but the ability to keep a good attitude while waiting.

perjantai 11. tammikuuta 2013

Rahkaan totuttelua

Tilannepäivitystä..
Superdieetti sujuu siis yllättävän hyvin. Treenailut ovat vielä harjoittelu vaiheessa, sillä sohvaperunasta on vaikea päästä ihan tuolle tasolle mitä treenarit odottavat edes meiltä huonokuntoisilta. Ensimmäinen kotitreeni piti jättää kahteen kierrokseen, kun ei vaan jaksanut ja aloin pelkäämään etten seuraavana päivänä liiku mihinkään. Lihakset eivät kuitenkaan kipeytyneet niin paljon kuin pelkäsin, joten seuraavilla kerroilla uskaltaa piiskata itseään hiukan pidemmälle.

Ruokavalio on ollut kanssa ihan siedettävä. Tuntuu että ramppaan koko ajan kaupassa kasviksia ja rahkaa hakemassa, mutta muuten ruokavalion kanssa eläminen on ollut ihan helppoa. Rahaa on kyllä tuntunut menevän, mutta en tiedä tasoittuuko se sitten kun kaapissa on ne perusjutut eikä jokaista asiaa tarvi hakea kaupasta.Toivottavasti en kyllästy tähän ruokavalioon heti kun uutuudeenviehätys loppuu, sillä mun "normaalin" ruokavalion pilarit eli perunat ja leipä on laskettu minimiin. Niistä luopuminen tai ainakin määrän radikaali vähentäminen tulee jossain vaiheessa ottamaan koville... On vaikea koostaa miellyttäviä aterioita kun tuntuu että jotain tärkeää puuttuu lautaselta (kasa pastaa tai perunaa sekä kermaiset kastikkeet). Ruokaa on kuitenkin riittävästi ja suhteellisen monipuolisesti joten ajatus jonkin puuttumisesta on pelkästään korvien välissä.

Parasta ruokavaliossa on ollut se että nälkä ei ole vaivannut! Ruokaa on siis lupa syödä ihan kiitettävä määrä, ja päivän kalorit on jaettu sen verran tasaisesti koko päivälle että ohjetta noudattaen ei joudu mihinkään aikaan kärvistelemään kurnivan vatsalaukun kanssa. Tarkan dieetin hyvä puoli on se että tietää tarkasti mitä syö seuraavaksi eikä joudu houkutusten valtaan jääkaapin edessä.
Kasviksia ruokavaliossa on noin puoli kiloa päivässä ja siihen vielä marjat ja hedelmät lisäksi, niin kyllä luulisi mahan kiittävän! Kasvisten kanssa tuskaillessa huomaa kuitenkin miten vähän niitä olen viime aikoina syönyt. Itsensä huijaaminen on niin helppoa... Syönhän minä enemmän vihanneksia ja hedelmiä kuin television amerikkalaiset/brittiläiset pikaruoka-addiktit, muttei se tarkoita että olisin syönyt niitä tarpeeksi.

Rahkaan totuttelu vie varmaankin jonkin aikaa ja toivottavasti heti tottumisen jälkeen ei tule kyllästyminen vastaan.. :) Rahka ilman kermaa ja sokeria on niin hapanta ja kamalaa että mun on pakko käyttää makeutusainetta saadakseni sen alas. Jos laittaa tarpeeksi marjoja ja vähän banaania ja vetää sen blenderillä pirtelöksi niin on se ihan siedettävää. Tällaisilla pirtelöillä pitää sitten täyttää päivänsä! Onneksi on kuitenkin edes jotain makeaa, etteivät makeanhimot pääse yllättämään.
Kaipa se on uutuudenviehätystä, mutta mitään ruokahimoja ei ole ollut vaan ainakin nämä ekat päivät olen suunnitellut ihan innoissani tulevia aterioita ja unohtanut ajatella muita ruokia.


Ajatuksia herättävä dokumentti

Eilen tuli mielenkiintoinen dokumentti aiheenaan ylipaino, painon pudotus ja painonhallinta. Erittäin mielenkiintoinen, joten suosittelen vilkaisemaan!
Ylipainoinen USA

Herätti tosiaan ajatuksia ja laittoi taas miettimään omaa tilannetta.Dokumentissa esitettiin muutamia yllättäviä faktoja. Mulle suurena yllätyksenä tuli se, että kaksi suurinpiirtein samankokoista ihmistä joutuvat syömään eri määriä pitääkseen painon samana, jos toinen on ollut aina sen painoinen ja toinen laihduttanut esim. 20 kiloa. Se joka on ollut joskus ylipainoinen saa syödä noin 20 % vähemmän pitääkseen painon samana kuin se joka on aina ollut samanpainoinen!
Toisin sanoen en voi laihdutettuani syödä edes sellaisia määriä joita samankokoiset kaverini syövät. Tuntuu uskomattoman epäreilulta...

Toinen juttu mikä jäi mieleen oli että seurantatutkimuksessa, jossa selvitettiin painonsa pudottaneiden painonhallintakeinoja, selvisi että lähes kaikki joutuivat olemaan koko ajan hyvin tarkkoja syömiensä määrien kanssa. Suuri osa niistä painoaan pudottaneista teki työtä koko ajan pitääkseen painonsa samana ja yllättävän suuri määrä laski kaikkien ruokiensa kalorit! Eli sellainen rento ruokasuhde, jossa syömisiään ei tarvi suuremmin miettiä, on aika toivoton tavoite laihduttajalle. Tietysti tarvitaan tervettä ja järkevää suhtautumista syömiseen että pysyy terveenä ja normaalipainossa, mutta siihen ei voi luottaa että paino pysyy poissa jos ei kiinnitä syömisiinsä huomiota. Jos siis saa painoaan pudotettua, niin samalla pitää tottua ajatukseen että koko loppuelämän joutuu tarkkailemaan syömisiään. Niin masentava ajatus, että joutuu "kärsimään" lopun elämänsä, eikä ylipainon vaikutus lopu heti siihen hetkeen kun siitä on päästy eroon.
Ainoa ratkaisu ylipainoon on koko lopun elämän mittainen muutos. Loppuelämän kestävään ruoan tarkkailuun pitää kai suhtautua samoin kuin vakavan sairauden lääkitykseen; jos haluaa elää normaalia elämää (=normaalipainossa) joutuu tekemään sen eteen päivittäin työtä. Koko lopun elämänsä.

Liikunta on selvästi paras painonhallintakeino. Sitä dokumentissakin korostettiin. Pelkällä liikunnalla on vaikea pudottaa kiloja mutta liikunta auttaa pitämään kilot kurissa puhumattakaan niistä useista liikunnan hyvistä puolista. Tästä aloin taas miettimään omaa liikkumistani. Teen mielelläni lenkkejä, mutta ne ovat yleensä hyvin rentoja eikä hiki pääse valumaan. Terveyden kannalta pitäisi siis saada sykettä säännöllisesti nousemaan. Myönnän että suhtaudun liikuntaan yleensä laihdutus-projektin osana, joka kestää sen laihdutuksen ajan ja on vain yksi tapa tehostaa laihtumista. Sen sijaan pitäisi löytää sellainen harrastus jota tekisin mieluusti, ja josta nauttisin todella enkä suhtautuisi siihen vain pakkopullana. Sellainen harrastus kestäisi luultavammin mukana kesät ja talvet eikä loppuisi heti liikuntainnostuksen ja laihdutuksen loputtua.

Olen aina ollut "elämänmuutoksen" kannalla, mutta eipä sitä ole oikeasti tullut ajateltua miten suuri muutos on oikeasti tehtävä ja miten sen on oikeasti kestettävä koko lopun elämän!
Olen ajatellut (kuten varmaan monet muutkin laihduttajat..) että sitten muutaman kilon laihempana painonhallinta ja herkuista kieltäytyminen on jotenkin helpompaa. Ehkä se kokemuksen myötä tuleekin olemaan hieman helpompaa, kun laihempana elämässä on ehkä monia ruoan tuomaa tyydytystä korvaavia asioita, mutta ei se sitä tarkoita, että ruokaa voisi vetää nassuun ilman huolta huomisesta.

Monet dokkarissa esille tulleista asioista tiesin aiemminkin, mutta nyt jäin niitä miettimään hiukan syvemmin. 
Esimerkiksi elämänmuutos on mulle ollut jotain sellaista eroa entiseen mässäilyyn, jokin vaihe entisen läski ja tulevan laihan minän välillä. Helppoahan sitä on sanoa että "ei enää sipsejä minulle" kun oikeasti tarkoittaa että sitten kun olen taas muutaman kilon pudottanut niin voinahan sitten ottaa muutaman juhlissa ja ostaa vähän leffailtaa varten. Tuntuu että tässähän pitää alkaa tehdä surutyötä joidenkin ruokien takia! Jos oikeasti haluaa muuttua ja pysyä sellaisena niin jostakin on luovuttava. Mieluummin siis sipseistä kuin omasta terveydestä.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Käännös vasempaan päin!

Edellistä päivitystä kirjoittaessani mietiskelin tätä totaalista motivaation puutetta ja mietin että miten saan kasattua itseni.. No lueskelin sitten toisten blogeja ja vastaan tuli Fitfarmin superdieetti. Asia johti toiseen ja nyt olen sitten superdieetillä!

Tällainen tiukka dieetti ei tietysti liity mitenkään maltilliseen elämänmuutokseen, jonka kannalla olen aiemmin ollut (ja olen periaatteessa edelleen). Rajoittava ruokavalio ei ole loppuelämän ratkaisu, mutta dieetti koostuu kuitenkin monista hyvistä asioista kuten marjoista, kasviksista ja vähärasvaisista maitotuotteista. Niiden kanssa voin hyvin muutaman viikon elää. Pääsyy siihen miksi liityin diettiin oli siis se, että itseltäni puuttuu motivaatio ja on niin paljon helpompaa, kun joku toinen kantaa vastuun ruokavalion ja treenien suunnittelusta ja itse tarvitsee vain noudattaa valmiita suunnitelmia. Kuusi viikkoa on kuitenkin sen verran lyhyt aika että luulisi tällaisen laiskottelijankin selviävän siitä kunnialla.

Desperate times call for desperate measures... :)

Nytpä siis katsotaan miten flikan käy kun edessä on kuusi viikkoa tiukkaa dieettiä. ;) Heti ensimmäisessä ohjeessa painotettiin sitä, että ohjeiden itsenäinen soveltaminen ei johda mihinkään hyvään. Tästä huolimatta aloitin dietin sillä, että katsoin ruokaohjeita ja suunnittelin omat ohjeeni. Muokkasin ohjeita siihen suuntaan, minkä itse koen järkevämmäksi pitäen kuitenkin kalori ja proteiini määrät mahdollisimman samoissa kuin ohjeissa. Vaikempia kohtia ovat proteiinin suuret määrät ja suositellut "lisäaine tankkaukset". Ohjeiden mukaan minun tulisi syödä päivässä noin 750 grammaa rahkaa, raejuustoa tai munanvalkuaisia. En suostu heittämään puolta kananmunista pois, joten valkuaiset eivät kuulu ruokavaliooni enkä suuresti välitä raejuustosta, joten en pysty syömään sitä puolta kiloa päivässä. Niinpä pitäisi syödä rahkaa ihan hullut määrät... Suostun siihen puoleen kiloon päivässä, mutta siihen saa jäädä. Sekin maksaa (laktoosittomana) sen verran että lompakko valittaa. En myöskään aio ostaa minkäänlaisia proteiinijauheita, patukoita tms. En tähtää mihinkään fitness-kisoihin joten en koe niitä tarpeellisiksi vaan hankin tarvitsemani ravinnon oikeasta ruoasta.

Muita sovelluksiani on vihreitä kasviksia -säännös eli kaikenväriset paprikat, porkkana, tomaatit ja herneet kuuluvat ruokavaliooni ainakin tällä hetkellä. Katsotaan sitten innostunko rajoittamaan niitäkin dieetin edetessä (mille ei ole kuitenkaan mitään järkevää syytä).



maanantai 7. tammikuuta 2013

Tammikuun tuskailut



Taas yksi vuosi takana ja edessä uusi vuosi. Lupauksia en tehnyt, koska en niitä ole koskaan aiemminkaan pystynyt pitämään.
Laihdutus motivaatio on nollissa… Ruoka on vaan niin hyvää! Joululoma alkoi ihan järkevästi ja vaikka herkuttelin, niin mitään suuria ylilyöntejä ei tapahtunut. Kunnes tulivat välipäivät ja istuskelin pääasiassa yksin kotona herkkujen ympäröimänä. Eipä siis mikään ihme että suklaarasiat katosivat ja telkka kiehtoi enemmän kuin ulkoilu. Luisuin siis vanhoihin pahoihin tapoihini ja mässäilin joka päivä jollain leivonnaisilla tai karkeilla. Tiedän että nyt pitäisi palata arkeen ja jättää herkut ostamatta, mutta se on vaan niin vaikeaa! Mieli on jotenkin matalalla ja on vaikea löytää minkäänlaista laihdutusinspiraatiota.

Syksyllä ajattelin että vuoden vaihteessa lähden sitten johonkin jumppaan kun olen eka syksyn kohottanut kuntoa (niinpä niin..). Nyt olisi siis aika siirtyä suunnitelmista tekoihin. Valitsin jo ryhmän johon voisin liittyä, mutta nyt jännittää! En tunne sieltä ketään, en tunne ohjaajaa tai tiedä millaisia tunneista tulee jne. Pelkään etten pysykään mukana menossa kun toiset ovat kuitenkin  alipainoisia himoliikkujia, jotka naureskelevat selkäni takana läskeilleni… Tuollaista ei ole onneksi mulle koskaan sattunut, mutta silti en voi olla ajattelematta sitä. En ole ollut ryhmäliikunnassa vuosikausiin ja tiedän että se olisi paras keino saada luihin liikettä. Olisipa vaan ystävä, joka lähtisi mukaan ja tsemppaisi alun vaikeuksien yli…

Tässä lähiaikoina pitäisi mennä myös verikokeisiin ja se on yksi hyvä syy syödä hiukan järkevämmin. Pelottaa miten huonot rasva-arvot ynnä muut mulla varmasti on. Ja mitä seurauksia niistä tulee.. Toisaalta olisi mielenkiintoista mennä mittauttamaan kaikki arvonsa ja sitten kokeilla muutaman kuukauden parempien elintapojen jälkeen että miten suuri vaikutus elintavoilla oikeasti on omiin arvoihin. Taidan kuitenkin yrittää hiukan huijata eli syödä reilun viikon ajan mahdollisimman hyvin ja vasta sitten mennä mittauksiin. En tiedä onko niin lyhyellä ”huijauksella” mitään merkitystä, mutta oma tilanne hävettää sen verran että jotain tarvii kokeilla. Syksyllä keräsin rohkeuteni ja menin kysymään hoitajalta, että voisikohan mun verensokeri arvoja mitata, koska mulla on sukurasitteita ja haluaisin oman mielenrauhani vuoksi varmistaa että onhan arvot kunnossa. Tämä hoitaja oli kuitenkin sitä mieltä, että koska mulla ei ole mitään erityisiä oireita, niin ei tarvi. Jälkikäteen mietiskelin että olipa erikoinen vastaus sillä eikö olisi parempi tarkastaa ne arvot kun kysyjä on ylipainoinen, jonka suvussa on diabetesta..?

Mulla olisi siis useita hyviä syitä ottaa itseäni niskasta kiinni, mutta apatia valtaa mielen ja roskaruoka vetää puoleensa. Teen taas suuria suunnitelmia koneen ääressä, mutta illalla sohvalla löhötessäni kaikki suunnitelmat katoavat ja mielessä pyörii vain ruoka. Tunnen olevani todellinen laihduttaja-klisee joka popsii itsensä ähkyksi täyttääkseen tyhjyyttä ja haaveilee paremmista ajoista, muttei saa tehtyä mitään oikeasti saavuttaakseen haaveitaan ja muuttuakseen...
Tarvitsisin ystävän tai kohtalotoverin jonka kanssa näitä asioita voisi märehtiä. Ikävä kyllä ystävissäni ei ole ketään joka olisi samanlaisen urakan edessä, joten ei ole ketään jolle purkaa sydäntä näistä ylipainoon liittyvistä asioista. Voi että kun tulisi lottomiljoona niin voisi palkata personal trainereita, terapeuttejea ynnä muita ammattilaisia potkimaan persuksille, joten sitä odotellessa...