Jouluostoksilla

Se aika vuodesta kun lahjat pyörivät jatkuvasti ajatuksissa.

Haluaisin olla hyvä lahjanostaja, sellainen joka osaa ajatella lahjan saajaa ja ostaa juuri sopivan arvoisen lahjan. On helppoa sortua siihen, että ostaa lahjat enemmänkin itselleen kuin toiselle. Hyvien lahjojen ostaminen edellyttää sitä että tuntee toisen ja on sopivasti mielikuvitusta. Itselläni ei ole tarpeeksi mielikuvitusta että keksisin upeita ideoita tyhjästä. Pyrin kuitenkin ostamaan lahjan toista ajatellen, vaikkei se aina helppoa olekaan.

Kysyvä ei tieltä eksy – varsinkaan kalliimpaa lahjaa ostaessa, mutta silloin lahja menettää mielestäni yhden tärkeän piirteen eli yllätyksellisyyden. On tylsää joutua ympyröimään katalogista haluamansa tavaran ja tulee tunne että toinen ei viitsi ajatella yhtään itse. Jos ei osaa tarkasti määritellä mitä haluaa/tarvitsee joululahjaksi, on parempi jättää valinta ostajalle. Yllätys on mielestäni aina parempi, vaikkei lahja olisikaan juuri se minkä olisi itse valinnut.

 Lahjan valintaan kuuluu myös aina kysymys oikeasta arvosta. Mitä antaa ystävälle tai naapurille? Riittääkö suklaalevy vai pitääkö olla jotain enemmän? Arvokkaan teknisen laitteen saajaa nolottaa varmasti aattona, jos itse on antanut sukat ja suklaarasian. Henkilökohtainen taloudellinen tilanne sanelee tietysti lahjaan kulutettavan rahamäärän, mutta lahjan todellinen arvo määräytyy mielestäni muistakin asioista kuin rahasta. Itse leivottu kakku on aina arvokkaampi kuin konvehtirasia.

Lapsena lahjojen avaaminen oli muistaakseni talven kohokohta. Sen odottaminen oli (varsinkin jälkikäteen ajatellen) vielä kivempaa.. Nykyisin tuntuu että aikuisten kesken tapahtuvaan lahjojen jakoon liittyy kaikenlaisia inhottaviakin tunteita. Epävarmuutta siitä pitävätkö toiset oikeasti ostamistasi lahjoista ja huonoa omaatuntoa joistakin ostetuista/ostamatta jääneistä lahjoista. Aina siellä on lahjojen joukossa muutama hätäostos, mitkä on tullut ostettua vain että olisi jotain mitä antaa. Sitten huonoa omaatuntoa kun huomaa että on saanut jotain paljon hienompaa kuin mitä on antanut. Lapset ovat yleensä niin vilpittömiä lahjansaajia ja osaavat selkeästi nauttia lahjoistaan, että heidän kanssaan vietetty joulu on ihan erilainen kuin joulu aikuisten kesken. Lasten läsnäolo antaa myös luvan myös aikuisille olla lapsenmielisiä ja katsella piirrettyjä, laskea mäkeä ja hassutella lasten kanssa. 

Lahjojen hankinta on nyt tältä joululta suoritettu.

Kävin shoppailemassa pääkaupungissa ja täytyy sanoa että talvi vaikeuttaa siellä elämää enemmän kuin pohjoisemmassa! Kadut olivat täynnä ihmeellistä kellertävää, kuivaa lumisohjoa ja katujen varret olivat täynnä lumen saartamia autoja. Joka paikkaan sai kävellä kieli keskellä suuta ettei kaadu ruuhkassa ja jää ratikan alle. En yhtään kadehdi lumenpoistoa ammatikseen tekeviä miehiä. Miten heidän työnsä voi onnistua paikassa, jossa kadut ovat täynnä ihmisiä ja autoja, eikä lumelle ole mitään paikkaa mihin sitä laittaa?

Omat ongelmat rajoittuivat onneksi vaatetukseen, eli mitä laittaa talviselle shoppailukierrokselle päälle.  Tarpeeksi ettei palele pihalla vai kevyesti ettei hikoile sisällä? Itse valitsin ensimmäisen vaihtoehdon, joten kävelin välillä kadulla vilvoittelemassa talvisessa viimassa ja kiittämässä ylempiä tahoja siitä etten ole autolla liikkeellä.

Olin suunnitellut että kiertelen kauppoja rauhassa ja panikoimatta mutta silti viimeiset tunnit kuluivat kuumeisesti etsien viimeisiä lahjoja. Onneksi nettikaupat on keksitty, sillä kaikkea etsimääni en löytänyt. On rasittavaa kiertää kymmenen samantyylistä kauppaa sellaisen asian perässä, jonka voi löytää netistä muutamalla klikkauksella. Kaikesta huolimatta reissu oli kuitenkin ihan mukava ja kauppoja kierrellessä saa aina hyviä ideoita. Koristeet, jouluvalot ja joulutorit tavaroineen luovat myös ihanaa joulutunnelmaa, jota ei nettikaupoista saa.

Sittenpä syömisistä…

Reissun aikana söin mm. ceasar-salaatin ja suklaaleivoksen, pienen sipsipussin, valmisvoileivän, croissantin ja sokeritonta limsaa. Ei siis mitään laihduttajan kamaa, mutta laskin että koko päivän kävely kulutti sen verran että ainakaan plussapäiviä ei tullut noista syömisistä huolimatta. Sipsipussia syödessä huomasin jotain mikä kyllä piristi mieltä. Olen katkaissut sipsihimon kierteen! Ne eivät maistuneet niin hyviltä kuin muistin, ja vaikka olen koko syksyn niitä lähes päivittäin himonnut, niin nyt niitä ei enää tee mieli!

Pieni sipsipussi siis riitti täydellisesti ja senkin valinta oli vaikea sillä vaikka himoitsin epämääräisesti jotain suolaista niin mikään sipsihyllyn antimista ei tuntunut hyvältä. Rasvaisen himo vaivaa siis edelleen, mutta sipseistä eroon pääseminen on todella tärkeä vaihe, sillä ne ovat yleensä niitä täysin ylimääräisiä ”välipaloja”, joita olen vetänyt pusseittain muun ruoan lisäksi. Lohkoperunat ja itse tehty majoneesi ovat tällä hetkellä ne ruokavalioni kaloripitoisimmat herkut, joista yritän seuraavaksi vieroittaa itseni. 

Hyvää joulunodotusta kaikille!

Kevyempi joulu

Edellisestä punnitsemisesta oli kulunut jo näköjään kuukausi ja painoa oli pudonnut huimat 400 grammaa. Hitse vie..
Nyt yritän olla hiukan niukemmalla ruokavaliolla nämä joulua edeltävät viikot, että voisin sitten jouluna syödä hyvillä mielin edes muutaman myöhäisillan kinkkuvoileivän ja pandan konvehdin. :P
Joulu ja perinteet ovat monelle niin tärkeitä, että silloin laihdutus jää sivuun. Itsekään en ole aiemmin kiinnostunut lehtien "kevyempi joulu" vinkeistä. Niissä tuntuu olevan takana ajatus että joulupöydän vanhoja suosikkeja tulisi muuttaa kevyemmiksi tai laittaa pöytään jotain uutta vähäkalorista, eksoottista lajia. Joulupöytään kuuluvat mielestäni tietyt ruokalajit, joita voi muokata vain vähän ilman että ne muuttuvat joksikin ihan muuksi. Kevyempi joulu on kuitenkin mahdollista toteuttaa koskematta niihin joulupöydän vanhoihin suosikeihin, varsinkin jos joulukilot tapaavat tulla muista jouluherkuista kuten niistä avonaisista konvehtirasioista ja monista joulunaikaisista torttukahveista.

Suunnitelmia Taatelin kevyempään jouluun:
- Voisin jättää kaikki ylimääräiset leivonnaiset tekemättä. Ihan turha niitä herkkuja on tehdä "kaiken varalta", koska yleensä ne tulee suurimmaksi osaksi syötyä itse. Muutama torttutaikinalevy pakkasessa riittää yllätysvieraiden varalle ja yksi kuivakakku ja muutama pipari saavat riittää oman piirin herkutteluun
- Kaikki (yhtä lukuunottamatta, eihän tässä kuitenkaan mitään askeetikkoja olla) konvehtirasiat ja suklaat voisi jättää ostamatta ja antaa lahjaksi saadut eteenpäin
- Joulupöydän tarjoilut ovat pääasiassa hyviä ruokia (kinkkua, kalkkunaa, laatikoita, rosollia, salaattia, savulohta), joiden rajoittaminen ei ole mielestäni tarpeen, sillä niitä ainakaan itse syön harvoin yhtä suuria määriä kuin makeita tarjoiluja. Perinteitä haluan kunnioittaa juuri niiden perusruokien kohdalla, joten niitä tarjotaan aterialla tavalliseen tapaan ja jätetään sosekeitot arkeen
- Jälkiruoat voisin jättää tänä jouluna tekemättä ja nauttia pipareita ja glögiä, kun kumpaakin kuitenkin on kaapissa
- Joulu leviää helposti usealle päivälle, jolloin ylensyönti on muka hyväksyttävää monena päivänä. Olisi hyvä tehdä ruokia sen verran että niitä riittää vain niille muutamalle päivälle
- Rääppiäiset voisivat olla hyvä tapa päästä eroon lopuista joulun herkuista. Muutama vieras kylään ja sitten syötäisiin yhdessä jämät (salaattia vaan joukon jatkoksi)
- Tämä ei suoranaisesti liity ruokaan, mutta touhu ja tohina ovat ainakin mulle hyvä tapa unohtaa ruoka. Siispä paljon siivousta, koristelua, askartelua ynnä muuta mieleistä puuhastelua että herkut eivät pyöri mielessä!

Nyt on siis hyvä mahdollisuus rikkoa perinteitä ja jättää joulukilot hankkimatta! :)

Talvikengän vaikeudet

Hyvät ulkoiluvarusteet ovat erittäin tärkeät, jos haluaa että ulkoiluinnostus jatkuu läpi vuodenaikojen. Rakkoja aiheuttavat kengät, vettä läpipäästävä takki ja hiostavat ulkoiluhousut ovat omiaan lannistamaan innokkaimmankin lenkkeilijän. Ongelma on vaan laadukkaiden vaatteiden hinta. Jos haluat ostaa kunnon vettä pitävät gore-tex vaatteet, joudut kyllä pulittamaan useamman setelin. Tällainen ikuinen laihduttaja ei uskalla investoida paria sataa vaatteisiin, jotka saattavat olla vuoden päästä liian isot (tai pienet…). En ole tähän mennessä kertaakaan omistanut laadukkaita ja kivan näköisiä ulkoiluvaatteita. Aina ne on ostettu cittarin alemyynneistä, kriteerillä "eiköhän tämä asiansa aja kun kerran on niin halpa". Jotkut ovat olleet ihan hyviä, mutta Suomen säässä yksi hyvä takki ei riitä mihinkään. Kun tihkusadetta kestää monta päivää tai pakkasmittari huitelee kahdessa kympissä on ”hyvä” syy olla ulkoilematta. 

Uutta takkia en kaikesta huolimatta suostu juuri nyt ostamaan, sillä toivon että keväällä olen hiukan kevyempi ja sitten voin investoida takkiin, joka tulee kestämään käytössä useamman vuoden.Talvitakkini on kuitenkin vielä ihan kestettävässä kunnossa (vaikkei mikään käytännöllinen olekaan), mutta talvikengät ovat hankintalistalla seuraavana.

Kuningaskuluttajassa oli syksyllä juttua siitä, millaiset kengät ovat hyvä ostos liukkaalla. Toimittaja kiersi asiantuntijan kanssa kenkäkaupassa ja tutki kenkien pohjia. Miten on mahdollista että koko kaupassa vain muutamassa naisten mallissa oli tarpeeksi hyvä pohja suomalaiseen talvisäähän..? Pohjakuvioinnin pitäsi olla tarpeeksi syvä, uurteita pitäisi olla moneen suuntaan jne.

Ne kengät, joissa pohja oli tarpeeksi hyvä, eivät taas hivelleet silmää.. Olivat joko kaikkea muuta kuin siroja tai sitten kypsempään makuun tehtyjä turvakenkiä. Miksi hyvännäköistä kenkää on mahdotonta saada hyvällä pohjalla? Suomalaisten naisten odotetaan kai kulkevan vain hyvin lyhyitä matkoja auton ja ulko-oven välillä. Naiset ovat joko hyväksyneet joka talvisen liukastelun tai sitten valitsevat suoraan kunnon ulkoilukengät (=rumat) pihalla liikkumiseen.

Kävelen talven aikana niin paljon että kengän on oltava lämmin, mukava ja pitävä. Miten sitten käy liikunnan ja laihdutuksen, kun jalka on paketissa? Ihmiset haluavat halpoja kenkiä, joten jostakin sitä on pakko säästää. Materiaalit ovat huonoja, malli on suunniteltu suurille markkinoille huomioimatta pohjoisen kelejä. Kenkä menee rikki muutamassa vuodessä mutta ei se mitään, maksoivatkan ne vain 19,90! 

Viime talvena menin lankaan ja ostin (K-kengästä, jonka olen aiemmin mieltänyt myyvän laadukkaita kenkiä, mutta ei näköjään) muistaakseni kolmella kympillä ”talvikengät”. Myyjä kyllä varoitti, ettei niissä ole paksua sisävuorta, joten niillä ei ”kovimmilla pakkasilla” pärjää. Mutta kun ei pärjää -5 asteessakaan! Sisäpohja tuntuu epämukavalta kävellä, pohjallinen rullaantuu myttyyn kävellessä, kantapään takana ollut tuki paljastui muutaman käyttökerran jälkeen ja aiheutti rakkoja. Kenkä on tappavan liukas ja nauhojen alla oleva läppä menee AINA ryttyyn, jolloin sukka paistaa kengästä läpi, lumi menee sisään ja pienikin tuuli tuntuu varpaissa. Että tällaiset laadukkaat talvikengät Suomalaiseen talveen!

 

Kuvan kenkä ei liity tapaukseen, mutta viime vuoden kengät olivat tämän tyyliset. Toisella puolella oli vetskari ja nauhoitus meni kuvan kenkää paljon alemmas, jalkapöydän päälle. Sen vuoksi tuuli ja vesi pääsivät sisään joka suunnasta.(Kuvan kenkä zalandon valikoimasta ja näyttää laadukkaammalta, joskin kuva ei kerro koko totuutta)






En omista autoa vaan kuljen julkisilla ja kävellen. En siis voi laittaa jalkaani korkokenkiä, sillä kävelymatkaa voi tulla useita kilometrejä, puhumattakaan siitä, että joutuu määränpäässä seisomaan useamman tunnin kengissään. Kengän on siis oltava mukava ja turvallinen.
Katselin näitä Icebug kenkiä kaupassa, mutten tiedä miten käytännölliset nastat ovat kengän pohjassa. Näillä tulisi käveltyä ainoastaan lenkillä, kauppoihin ja muihin sisätiloihin ei taida olla menemistä.

Sitten katselin suomalaisia kenkiä Sievin mallistosta (jos maksan kengistäni tuhottomasti niin voisin ainakin maksaa suomalaiselle yritykselle..). Ovat kauniimmat, kuin varsinaiset ulkoilukengät, joten niillä voisi liikkua myös yleisillä paikoilla. Yllättävää kyllä kaikissa näissä ei ollut niin hyvää pohjaa, kuin voisi kuvitella suomalaisessa tuotteessa olevan.

Sellaisia vaellus/ulkoilu kenkiä olen myös katsellut, mutta ne ovat aika raskaat peruslenkkeilyyn (yleensä auratuilla) kaduilla.Nyt joudun siis miettimään mitkä kriteerit ovat ne tärkeimmät. Turvallisuus, jolloin nastakengät voisivat olla hyvä valinta vai monikäyttöisyys, jolloin pitäisi valita paremman näköiset, mutta vähemmän pitävät kengät. Katsotaan mitä pukinkontista löytyy :)

Lihapullat

Blogin kuvailussa lupasin että tämä blogi sisältää myös kokkailua, mutten ole täällä kuitenkaan vielä reseptejä jakanut. En halua tehdä tästä mitään reseptipankkia, joten ehkäpä postittelen joskus muutamia ohjeita, jotka olen itse hyviksi todennut. Netti myös on ääriään myöten täynnä ihania reseptiblogeja, joiden kanssa en  yritäkään kilpailla. :)

Tässäpä siis viime viikonlopun herkkuruoka, jota nautin täysjyväpastan ja höyrytettyjen kasvisten kanssa. Lihapullien ja tomaattikastikkeen teko ei kestä tuntikausia ja itse tehdyt lihapulla ovat ehdottomasti täysin eri ruoka kuin kaupan broilerinnahka lihapullat valmiissa säilyke pasta-kastikkeessa.

Lihapullien reseptejä on varmasti yhtä monta kuin tekijöitäkin ja erilaisilla mausteilla tästäkin reseptistä saa useita eri muunnelmia. Tätä reseptiä inspiroi se, etten halunnut käyttää sipulikeitto-pussia (millä olen aiemmin lihapullat maustanut), kaapissa oli kermaa valmiina ja halusin paistaa lihapullat pannulla (vaikka uuni olisi tietysti ollut vähärasvaisempi vaihtoehto..).

Jos haluat tehdä ruoan luomuna, niin ainakin pääraaka-aineet, eli jauheliha, kananmunat, kasvikset ja kerma löytyvät helposti luomuna.

Makoisat lihapullat tomaattikastikkeessa

(noin 3-4 annosta)

Lihapullat

½ dl korppujauhoja

1 dl kermaa

1 muna

1 pienehkö sipuli

2-4 valkosipulin kynttä

1/2 – 1 tl suolaa

loraus soijakastiketta

1 tl paprikajauhetta

pippuria, chilipippuria, yrttejä (timjamia yms.) maun mukaan

n. 300 g vähärasvaista jauhelihaa

Paistamiseen öljyä ja nokare voita

Tomaattikastike

1 sipuli

2-4 valkosipulin kynttä

1 porkkana

1 rkl öljyä

1 tlk tomaattimurskaa (240 g?)

1 tlk tomaattipyrettä (70 g)

1-2 dl vettä

2 tl yrttejä (timjamia, basilikaa oreganoa yms.)

1 tl valkoviinietikkaa

n. 1 tl sokeria

ripaus suolaa, pippuria

1. Turvota korppujauhot kermassa. Silppua sipuli ja valkosipuli pieneksi ja kuullota paistinpannulla öljyssä pehmeiksi. Lisää sipulit, mausteet ja muna korppujauhoihin. Vaivaa jauheliha mukaan ja muotoile pieniä lihapullia. Voit kypsyttää mikrossa pienen lihapullan, josta tarkistat suolan ja muut mausteet.
2. Valmista kastike toisessa pannussa tai kattilassa. Kuulota sipulit öljyssä ja lisää karkea porkkanaraaste. Kuullota muutama minuutti ja lisää tomaatit, vesi ja yrtit. Anna kiehua miedolla lämmöllä ja lisää vettä, jos kastike on liian paksua. Jos haluat kastikkeesta sileää, soseuta se sauvasekoittimella, kun porkkanat ovat pehmenneet kunnolla. Mausta kastike ja anna kiehua miedolla lämmöllä.
3. Paista lihapullat paistinpannulla (taikinasta noin puolet mahtuu yhdelle pannulle. Itse paistoin ekan satsin lihapullista kypsiksi ilman kastiketta ja vasta toiseen lisäsin kastikkeen). Kun lihapullissa on muutamalla sivulla kaunis paistopinta, lisää kuumaa tomaattikastiketta lihapullien päälle ja anna kuplia n. 10 minuuttia miedolla lämmöllä, että lihapullat kypsyvät keskeltäkin. Haudutusaika riippuu siitä, miten suuria lihapullat ovat, joten tarkista kypsyys ennen tarjoilua. Kuuma kastike kypsyttää lihapullat, lihapullat pysyvät kastikkeessa mehukkaina ja kastike saa lihapullista makua! Ei tarvitse käyttää liemikuutioita!

Maukasta oli, joskin tomaattikastike kupli niin innokkaasti, että hella vaati pesua jälkikäteen. Mutta maku on mielestäni sen arvoista! :P Kuva olisi tietysti kuvaillut ruokaa vielä paremmin, mutta nälkäisenä en muistanut kuvia ottaa ennen kuin lautanen oli jo puoliksi tyhjä.

Salaliitto…

Keitellessäni aamupuuroa tuijottelin alaspäin ja yhtäkkiä huomasin sen. Siinä se tuijotti häpeämättä eteenpäin ja esti näkyvyyden lattiaan. Mistä ihmeestä se on tullut? Eihän se siinä aiemmin ole ollut, eihän? Tummat vaatteet ja sopiva annos totuuden kieltämistä olivat piilotelleet sitä parhaan kykynsä mukaan. Aamun kalpeassa valossa ruma totuus kuitenkin paljastui yöpaidaksi löydetyn kirkkaan t-paidan avustuksella. Vatsani on iso. Se kurkistaa rintojen alta ja peittää näkyvyyden varpaisiin. Siinä se pullistelee johtaakseen kiusallisiin ”onkohan tuo raskaana?” –katseisiin (lastenvaateosastolle ei voi mennä sukulaislapsille vaatteita ostamaan ilman että kaikki olettavat sinun ostavan vaatteita omalle tulevalle lapsellesi).

Siinä kun seisoin hellan ääressä ja tuijotin vatsan peittämää näköalaa, tuntui aika masentavalta. Miten sitä voi päästää itsensä tähän jamaan? Se kymmensenttinen läskikerros ei ole ilmestynyt siihen yhden suklaalevyn jäljiltä vaan kuukausien ja vuosien mässäilyn seurauksena. Totuutta on vaikea myöntää itselleen, vaikka vaatteet kummasti kutistuvat pesussa ja kamera on yhtäkkiä lihottanut parikymmentä kiloa. Peilin läsnäolo saa heti ryhdin suoristumaan ja vatsalihakset supistumaan. Itseään voi siinä katsella ja olla suhteellisen tyytyväinen vartalonmalliinsa. Ja sitten tulee tällainen inhottava hetki, kun joutuu myöntämään itselleen omaavansa sellaisen pyöreän mahan, jota ei koskaan halunnut.

Olen kuitenkin varma, että peilissäni on jotain vikaa. Voin sen ääressä pukeutua ja sommitella vaatteeni parhaalla osaamallani tavalla ja suunnata kaupungille suhteellisen tyytyväisenä. Vaatekaupassa vilkaisen sitten itseäni peilistä ja sieltä tuijottaakin takaisin joku michelin nainen, jonka homssuiset vaatteet eivät sovi yhteen, hiukset harottavat, farkut puristavat lanteilta vararenkaan esille ja lötköttävät takapuolesta, naama kiiltää ja paidanhelma kurkistaa takin alta kaksikymmentä senttiä.. Jonkinlainen peilien salaliitto siinä täytyy olla kyseessä…

Viikonlopun ateriat ja muita tunnustuksia

Söin hampurilaisaterian. Jep. Ja niin kun julistin vältteleväni e-aineita. Pitkä shoppailureissu takana, vatsa kurisi ja lompakko valitti, joten suuntasimme lähimmän rasvakeittimen äärelle… Tuli siis syötyä rasvaista pikaruokaa ja elämä jatkuu.

Muut viikon ateriat ovat olleet ihan siedettäviä (siis maultaan hyviä, ravintoarvoiltaan vähän huonompia..). Parannettavaa on vieläkin annoskoon kanssa ja vihanneksiakin saisi kulua enemmän. Tiedän että salaatti on suhteellisen nopea valmistaa, mutta silti jostain syystä en aina viitsi sitä tehdä. Ilman sitä syön sitten pääruokaa hiukan tuhdimmin. Ja kaloreita kertyy. En tosin ole laskenut kaloreita tällä viikolla. Hampurilaisaterian laskeminen olisi varmasti aiheuttanut vakavia sydämentykytyksiä, joten ignorence is bliss. Yllättävää kyllä hamppari vei nälän melkein koko päiväksi, joten päivän saldo ei ehkä noussutkaan useampaan tuhanteen.

Oikea ateriarytmi on hukassa. En tiedä kannattaisiko pyrkiä syömään aina samalla kellon lyömällä vai silloin kun on oikeasti nälkä. Päivärytmini vaihtelee ja siksi on vaikeaa noudattaa kiveen hakattua aikataulua, vaikka siitä voisi olla apua syömisen hallitsemisen kanssa. Nälkä ei pääsisi yllättämään. Vai pitäisikö syödä vain silloin kuin oikeasti on nälkä, ja opetella kuuntelemaan omaa kroppaansa?

Toinen, minkä olen hukannut, on liikuntaintoni. Tämä jatkuva harmaus ja pimeys vaikuttavat mielialaan ja sitten kun vielä kurkkaa ikkunasta ja huomaa että taivaalta tihuttaa vettä, niin kuka jaksaa lähteä lenkille? En minä…

 Vaikka olen parantanut tapani herkkujen suhteen (päivittäiset herkuttelut ovat taakse jäänyttä elämää), taidan syödä silti liikaa. Välillä lasken kuitenkin niitä kalorimääriä, joita joskus tapasin syödä ja ihmettelen miten en ole tätä isompi! Sen ajattelu lohduttaa jollain oudolla tavalla. Tässä tilanteessa painolukeman paikallaan pysyminenkin on jonkinlainen osavoitto. 

Syksy on mennyt aika nopeasti ja laihdutuksen kannalta hienosti. Ei siis ole ihme, että vastaan tulee vaikeuksia (pessimistihän odottaa koko ajan tulevia vaikeuksia). Pelkään, että paino ei tule enää laskemaan, jos jatkan tätä rataa. Syön aavistuksen liikaa ja jätän liikunnat väliin. Sitten masennun kun muutosta ei tapahdu ja syön hiukan lisää. Lopulta palaan lähtöpisteeseen. Tämä on koettu jo useamman kerran. Nyt pitäisi siis laihduttaa järjellä ja jättää tunteet sivuun. 

Tiedän että haluan olla laihempi. Haluan tulla terveemmäksi, näyttää paremmalta ja olla tyytyväinen omaan kroppaani. Yksikään suklaalevy tai sipsipussi ei ole seurauksiensa arvoista. 

Siispä eteenpäin kuin mummot lumessa!

Laadukasta ruokaa

Luin tässä jostain lehdestä (olikohan hyvä terveys) artikkelin, jossa kirjoittaja totesi, että lihomme koska ruoka on liian hyvää.  Tällä hän tarkoitti siis sitä, että ruoissamme on käytetty paljon niin luonnollisia kuin ”luonnottomiakin” makuja. Aivomme saavat jokaisesta ateriasta niin paljon aistimuksia, että se vaatii niitä tulevaisuudessakin. Erilaiset arominvahventeet voimistavat teollisia ruokia, joista on voimakkaan käsittelyn jäljiltä kadonnut paljon luonnollisia makuja. Nämä erilaiset aromit ja aromivahventeet antavat kyllä voimakkaamman aistikokemuksen, mutta muokkaavat myös mieltymyksiä. Osaavatko kaikki enää nauttia raaka-aineiden luonnollisista, joskus miedoista mauista tässä aromivahventeiden kyllästämässä maailmassa? 

Olen itsekin huomannut ”aromiriippuvuuteni” siinä, että himoitsen yleensä juuri niitä voimakkaasti maustettuja ruokia ja lisäilen perusruokiinkin reilusti aromisuolaa ynnä muuta. Yrtit ovat maukkaita, mutta eivät anna riittäviä makunautintoja aromivahventeisiin ja teollisiin maustesekoituksiin tottuneelle. Onko makuaistini kehittynyt niin, että haluan koko ajan voimakkaamman makuisia ruokia eivätkä perusmaut enää riitä?

Olen halunnut tähän asti ajatella, että hyvältä maistuva ruoka vie nälän parhaiten. Eli että syömällä hyvää ruokaa en himoitse herkkuja. Tämä taitaa olla harhaa. Voimakkaasti maustetut (enkä tarkoita chiliä yms. vaan juuri näitä teollisia aromeja ja aromivahventeita) raaka-aineet ja einekset saavat riippuvaiseksi niiden mausta. Nämä aromit ovat myös hyvin samankaltaisia, minkä vuoksi ihminen tottuu tietynlaiseen, hyvin rajoittuneeseen makumaailmaan, jolloin tuoreiden hedelmien ja vihannesten maut saattavat olla liian erilaisia. Miksi kaiken on siis maistuttava todella hyvältä? Esimerkiksi kaurapuuro vie todella tehokkaasti nälän, vaikken sen mitättömästä mausta suuresti välitäkään. Lapsetkin tottuvat voimakkaasti sokeroituihin ruokiin, eivätkä enää osaa nauttia tuoreista hedelmistä (koska ne ovat kirpeitä) tai vihanneksista (koska maistuvat oudolta eivätkä ole makeita). Etäännymme aidoista raaka-aineista ja tulemme riippuvaisiksi teollisista tuotteista. Sehän on tietysti teollisuuden tarkoituskin, koukuttaa meidät heidän tuotteisiinsa.

Ehkä hyvä ruoka vie parhaiten nälän, jos hyvällä ruoalla tarkoitetaan luonnollista ruokaa. Tämä kuitenkin edellyttäisi erilaisten aromivahventeiden hylkäämistä kokonaan. Jos makuaisti tottuu luonnolliseen ruokaan, ehkä se herkistyisikin ja silloin pystyisi nauttimaan laadukkaista raaka-aineista ja niiden hienovaraisista eroista ihan uudella tavalla. Epäilen, että moni painonsa kanssa taisteleva saa ruoastaan liian paljon mielihyvää. Silloin ruoka, joka ei ole tarpeeksi maukasta, ei tuo tarpeeksi mielihyvää ja jää syömättä. Näin terveelliset ruoat jäävät ehkä pois ja tilalle tulee niitä rasvaisia ja voimakkaasti maustettuja vaihtoehtoja, joiden kanssa on hyvin vaikea noudattaa kohtuutta.

Valitsemalla laadukkaita raaka-aineita voisin olla eettisesti tyytyväisempi kulutukseeni ja luultavasti söisin myös terveellisemmin. Jos käyttäisin roposeni laadukkaisiin, mutta  ehkä kalliimpiin raaka-aineisiin, en voisi ostella mitä sattuu. Eipä tulisi syötyä liikaa, kun jääkaappi ei olisi täytetty useilla vaihtoehdoilla. Sipsit ja muut pitkälle jalostetut einekset saisivat jäädä kauppaan, eikä esim. lihaa tulisi syötyä kovin paljon. Käyttäisin siis saman rahamäärän pienempään ruokamäärään, kuluttaisin kestävämmin ja laihtuisin! Paperilla ainakin aika hyvä suunnitelma. :D

Näiden ajatusten herättämänä ajattelin seurata muutaman viikon ajan omia syömisiäni uudella tavalla. Eli siis: ei aromivahventeita ja mahdollisimman vähän muitakaan lisäaineita.Paljon vihanneksia, hedelmiä ja laadukkaista raaka-aineista valmistettua ruokaa.

Jääkaapilla

Olen rasva-addikti, myönnän sen. Suklaa, sipsit ynnä muu menee alas ilman vaikeuksia. Pidän kuitenkin myös makeasta kuten karkeista ja ihanista leivonnaisista. Eli kaikesta siitä minkä määrää pitäisi vähentää laihtuakseen.

Haluan oppia syömään päivän aikana tasapainoisesti. Eli jos syön lounaalla isommin, voisin ottaa illalla kevyemmän aterian. Tämä kuulostaa ehkä todella yksinkertaiselta, mutta oma vatsani ei muista mitä se on syönyt, eli vaikka olisin syönyt englantilaisen aamupalan, niin yleensä ei tuota mitään ongelmia syödä lounaalla sekä päivällisellä isoja, kaloripitoisia annoksia. Nälkä tulee ehkä myöhemmin, mutta aina se kumminkin tulee. Kadehdin niitä, jotka sanovat etteivät ole nälkäisiä enää illalla kun söivät niin ison lounaan. Itselläni ei tällaisia tuntemuksia yleensä ole.

Johtuukohan se siitä, etten ole oppinut kunnolla kuuntelemaan oman kroppani viestejä, vai ovatko ne viestit jo lähtökohtaisesti sekaisin kun en ole niihin ikinä kiinnittänyt huomiota?

Lasken kaloreita ja yritän pitää päivän saldon järkevissä lukemissa. Lasken niitä, koska haluan hahmottaa syömäni ruoan kalorit, jotta laihtuminen edistyy. Tiedän, että ilman laskemista syön liian suuria annoksia ja ihan liian usein ja sitten joudun pettymään kun kaiken liikkumisen jälkeenkään vaa’an lukema ei ole muuttunut miksikään. Nyt olen muutaman päivän aikana syönyt enemmän kuin olisi tarvinnut, mutta olen silti aika tyytyväinen tekemisiini. En ostanut kaupasta megasipsipussia, suklaalevyä ja ruoka-aineita jotain tuhtia ruokaa varten, vaan tyydyin leipään, leikkeleeseen, suklaapatukkaan ja pieneen (75g) sipsipussiin. Kahden viimeisen olisin voinut jättää kauppaankin, mutta siitäs sain kun menin sinne nälissäni..

Tarkoitukseni ei tosiaan ole olla millään kesäkurpitsa dieetillä. Rasvaiset ruoat ovat kuuluneet niin kauan ruokavaliooni, että 'going cold turkey' olisi todella vaikeaa. Tai ei se muutaman viikon pituinen kieltäymys olisi niin vaikeaa, jos hommaan on motivoitunut, mutta sen jälkeen palaisin taas ylenmääräiseen herkutteluun.  Tarkoitus onkin nyt opetella nauttimaan herkkuja ja ruokaa yleensäkin järkevissä määrissä. Se on kuitenkin aika vaikeaa, sillä kaikesta järkeilystäni huolimatta jokin osa aivoistani väittää että laihdutus ei onnistu jos syö yhtään sipsejä tai vilkaiseekaan suklaaseen. Niinpä jokaisen herkkuhetken jälkeen pitää kerätä itsensä kasaan ja jatkaa matkaa edespäin.

Mietin minkälaisen kuvan liittäisin tähän lopuksi. Niinpä kaunis talvinen maisema kannustamaan lähtemään pihalle.
http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Bohinjsko_jezero_2.jpg

Uudella kymmenellä

Olen palannut sellaiselle kymmenelle, jossa en ole muutamaan vuoteen ollutkaan! Sen tunteekin jo muutamissa vaatteissa, sillä vatsa ei pullistele niin pahasti kuin muutama kuukausi sitten. On vaikea uskoa että olen saanut jotain aikaiseksi. Huono itseluottamus paistaa läpi, sillä kaikesta vaivannäöstä huolimatta en meinannut uskoa että mitään muutosta olisi tapahtunut. Olen kuitenkin saavuttanut lukeman, jossa en ole aikoihin ollut, eikä se tosiaan ole tapahtunut sattumalta! Sitä varten olen joutunut tuskailemaan jääkaapin edessä, ruokapöydässä, kaupassa jne. jo useammin kuin haluaisin. Vuosien ajan olen antanut ruokahimoille periksi ja ravannut tv:n ja jääkaapin väliä niin että mattoon on kulunut urat. Olen ostanut kaupasta yleensä sitä mitä mieli on tehnyt. Herkkuhimo on kuitenkin sellaista, mikä ei syömällä katoa. Vaikka vetäisi pussillisen lempisipsejä, suklaalevyn ja muuta "pientä" niin olo ei todellakaan ole hyvä ja tyytyväinen. Ja seuraavana päivänä tekee mieli taas jotain. Näitä rasvaisia ruokia tulee yleensä syötyä eniten ruudun edessä.Tuskin kukaan istuu keittiönpöydän äärellä sipsipussia tyhjentämässä. TV:n (ja tietokoneen) ääressä syöminen on todella petollista, sillä vatsa vetää ihan uskomattoman määrän ruokaa ihan huomaamatta.
Ruoka tulisi aina nauttia ajatuksella, ilman häiriötekijöitä, mutta "old habbits die hard".

Mieleni tekevi, aivoni ajattelevi, suklaata havittelevi

Ruokahimot ovat omassa elämässäni suurin laihdutuksen vaikeuttaja. Himoitsen rasvaista ruokaa kuten sipsejä ja suklaata, vaikka vatsani olisi täysi ja olo muuten ihan hyvä. Nälkään ruokahimot tuskin siis liittyvät, joskin niiden vastustaminen on tietysti paljon vaikeampaa jos on vähänkään nälkä. 

En tiedä ovatko ruokahimot fyysisiä vai päänsisäisiä, mutta niiden kanssa laihduttaminen on kohtalaisen vaikeaa. Viime keväänä koin erikoisen viikon flunssan jälkeen; ruokahimot katosivat kokonaan. Eli nautin ruoasta, mutta mitään himoja mitään ruokaa kohtaan ei tullut. Söin kun vatsa kurisi ja unohdin ruoan kokonaan kunnes vatsa kurisi uudestaan. Olo oli ihan erilainen kuin yleensä. Ajattelin että tältäköhän ”normaaleista” ihmisistä tuntuu. Nautin erilaisesta olosta ja ajattelin että kilot katoavat kuin itsestään tällä tavalla. Ikävä kyllä tuo laihdutuksen kannalta optimaalinen tilanne ei kauan kestänyt vaan tilanne palautui viikon jälkeen ennalleen. 

Olen aina ihmetellyt miten normaalipainoiset ja laihat ihmiset voivat syödä niin vähän ja jättää esimerkiksi puoliksi syödyn karkkipussin kaappiin, mutta tuosta kokemuksesta tajusin että kaikkien vatsat/aivot eivät kannusta syömään samalla tavalla kuin omani. Ehkä ruokahimojen takana on siis myös fysiologisia tekijöitä, muiden syiden (tavat, tottumukset, tunnesyöminen...) lisäksi. Miksi muuten toisilla on niin paljon vaikeuksia kilojensa kanssa samalla kun toiset pysyvät normaalipainoisena vaikka kaapit olisivat täynnä herkkuja?

Tässä eräänä päivänä olin vähällä hakea lähikaupasta sipsejä ja limsaa. Tämä tapahtui vaikka olen hyvin sitoutunut laihdutukseen ja ruokailutapojen muutokseen ja olin päättänyt että jätän herkut ostamatta. Tiedän myös että sipsipussin ostettuani syön sen kokonaan ja ettei olo sen jälkeen ole fyysisesti tai henkisesti kovin hyvä. Kaikista järkevistä perusteluista huolimatta sipsien himo kesti kauan. Illalla vedin sitten uuniperunoita ja nakkeja (onneksi vähemmän kaloreita kuin sipsipussissa) vaikkei oikeastaan ollut edes nälkä, mutta rasvaisen himo vaan oli kova. 

Nämä ruokahimot huutavat kovempaa kuin mikään looginen järjenääni ja saavat käyttäytymään joskus ihan hullusti. Makeanhimo saattaa iskeä myös kun on juuri vähän aikaa sitten syönyt esim. lounaan ja olo on muuten täysi ja tyytyväinen. Silloin tulee käytyä kaikki ruokakaapin hyllyt läpi jonkin makean toivossa. Näitä hetkiä on vaikea kuvailla kenellekään sellaiselle, joka ei niistä kärsi. Sellaiset neuvot kuin ”älä ajattele herkkuja” tai ”käytä tahdonvoimaasi” ovat aika hyödyttömiä. Kokemus on opettanut että paras keino selvitä ruokahimoista on ennaltaehkäisy. Niitä ruokia, joita eniten tekisi mieli syödä, ei saa löytyä mistään läheltä! Toisaalta pitää myös olla sallivampi, joten se pieni suklaalevy ei tarkoita sitä että kaikki toivo on menetetty ja että on ihan turha enää jatkaa laihdutusta. Toivon kuitenkin että totuttuani terveelliseen ateriarytmiin nämä ruokahimot katoavat tai ainakin vaimenevat, sillä muuten tästä laihdutuksesta (ja loppuelämästä!) tulee todella tuskaista...

Outo uni

Näen unta että istun kaverin kanssa ranskalaisessa kahvilassa aamupalalla. Muutaman riisipiirakan (mitä muuta sitä ranskalaisessa kahvilassa söisikään..) jälkeen tarjoilija tuo ihan järkyttävät suklaapiirakan palat meidän eteen. Eihän niin mehukkaasta kakusta voi kieltäytyä joten syön niitä paloja, mutta tuntuu että ne eivät millään lopu. Lopulta havuhdun hereille ja vatsassa on sellainen täysi tunne kuin olisin oikeasti syönyt ihan kauheasti. Ensimmäinen asia mikä tokkuraisiin aivoihin pälkähtää on että pitää laskea tyynyt, etten mä ole syönyt yhtä (!). Muutaman minuutin kuluttua herään kunnolla ja tajuan ajatuksen koomisuuden.
Unissa kuulemma aivot kertaavat edellisen päivän tapahtumia. Miten tämän sitten tulkitsisi? :D

Living in denial

Olen monet vuodet elänyt laput silmillä painoni suhteen. Tiesin olevani ylipainoinen, mutta en ajatellut olevani kuitenkaan NIIN paha kuin valokuvat väittivät. Vakuutin itselleni että syömiseni perusteet ovat kunnossa ja vaikka välillä vähän herkuttelenkin, niin ei se kokonaisuutta haittaa. Herkuttelu oli kuitenkin lähes jokapäiväistä ja se terveellinen arkiruokailu oli oikeastaan yhtä harvinaista kuin sen herkuttelun tulisi olla. Yksin peilin edessä seisoessa ei näe sitä mitä voi nähdä valokuvassa kun vertaa omaa kroppaansa toisiin. Silloin  todellisuus valkenee ihan uudella tavalla.

Olen aiemmin laihduttanut onnistuneesti kaloreita laskien. Se sopi minulle menetelmänä sillä saatoin kontrolloida syömistäni tarkasti, mutta mikään ruoka-aine ei ollut täysin kielletty. Pystyin esimerkiksi käyttämään ne vähäiset päivän kalorit herkutteluun, joskin sitä tuli aika harvoin tehtyä, sillä otti aika paljon päähän kun puolikkaan sipsipussin ja muutaman karkin jälkeen ei voinutkaan enää syödä mitään muuta. Silloin vuosia sitten tahdonvoima taisi olla aika kova, koska pystyin rajoittamaan ruokavaliotani niin tiukasti ja jaksoin tehdä sitä usean kuukauden ajan. Laskin syömäni ruoat ja kulutetut kalorit ja onnistuin laihtumaan muistaakseni lähes 15 kiloa.

Tämän laihdutustavan ongelmaksi muodostui kuitenkin pudotettujen kilojen poissa pitäminen. Ei kaloreiden laskemista jaksa aina tehdä, eikä sen mielestäni tulisikaan kuulua normaaliin arkeen. Niinpä kilot hiipivät takaisin kun lopetin kaloreiden laskun ja vanhat tavat palasivat. Keskittyessäni kaloreihin, en ollut omaksunut terveellistä arkiruokailua tai oppinut mitään muutakaan.

Tällä kertaa aloitan laihdutuksen kaloreiden tarkkailulla. Se auttaa huomaamaan millaisia kalorimääriä entinen ruokavalio sisälsi ja muuttamaan aterioita sopivamman kokoisiksi. En kuitenkaan laske kaloreita pakonomaisesti ja punnitse kaikkea syömääni. Tällä kertaa pyrin oppimaankin jotain, kuten esimerkiksi syömään runsaasti kasviksia.

En tosiaan väitä että nyt kilot katoavat lopullisesti. En edes julista että laihdun X kiloa seuraavaksi kesäksi. Olisihan se mukavaa ja haaveilenkin kaikesta siitä mitä laihempi minä voisi seuraavana kesänä tehdä, mutta olen niin monesti aloittanut laihdutuksen, että tiedän ettei lähitulevaisuus tule olemaan helppo. Arki voi sekoittaa hyvätkin suunnitelmat.

Suhtaudun laihdutukseen siis realistisen toiveikkaasti ja tiedostan että edessä on paljon tuskaisia hetkiä ja oman toiminnan kriittistä arviointia. Luultavasti eräänlainen ruoan kanssa taistelu jatkuu lähes koko elämäni, sillä jos ei jotain mullistavaa tapahdu niin tulen aina pitämään hyvästä (rasvaisesta ja kaloripitoisesta..) ruoasta. Toivon että saan kuitenkin laihdutuksen (ja blogin pidon!) aikana oivalluksia omasta itsestäni ja toiminnastani ja opin pitämään paremmin huolta omasta terveydestäni.

Vaa'an vanki esittäytyy

Tervetuloa seuraamaan taas yhtä laihdutus-blogia! Kirjoittajan häärää nuori nainen, joka taistelee kilojensa kanssa ja aloitti syksyllä 2012 viimeisimmän laihdutusprojektinsa. Aiempien kokemusten perusteella tiedän suurin piirtein mitkä laihdutuskeinot toimivat, joskin uusiakin keinoja olen valmis kokeilemaan. Tämä on ensimmäinen blogini, muttei tosiaan ensimmäinen laihdutuskerta. Toivotaan että kummatkin onnistuvat! Tavoitteena on siis pudottaa kiloja, omaksua terveellisia elintapoja, kasvattaa lihaskuntoa ja löytää uusia liikuntaharrastuksia. Siinä samalla tulee blogissa varmasti sivuttua muitakin aiheita. 

Olen siis ollut vaa’an vanki jo useampia vuosia. Oikeastaan en ole kertaakaan aikuisikäni aikana ollut normaalipainoinen vaan aina sen vaa’an päälle kipuaminen on aiheuttanut enemmän tai vähemmän tuskaa. Vaa'an lukeman pieneneminen tuntuu aina hyvältä, mutta joka kerta kun se numero ei olekaan pienentynyt tarpeeksi, kaikki masentavat ajatukset nousevat taas pintaan. Häpeää, katumusta ja huonoa omatuntoa kaikista syödyistä ruoista ja sohvalla löhötyistä illoista. Niin epäreilua, että yksi suhteellisen pienikokoinen laite herättää niin vahvoja tunteita! Pyrin kuitenkin välttämään liiallista punnitsemista, vaikka vaa’an vankina tulenkin olemaan niin kauan kunnes terveelliset ruokailutavat on iskostettu paksuun kallooni. 

Onko tästä blogista laihdutuksellista hyötyä? Ainakin vapaa-aika kuluu sujuvasti blogitodellisuuden parissa ja jääkaapin kahva kuluu siinä ohessa hiukan vähemmän. Alkuun tulen luultavasti kirjoittamaan laihdutuksesta ja siihen liittyvistä ajatuksistani, mutta ehkä aihepiirit laajenevat kun aihe alkaa olla puhki kaluttu.