tiistai 23. huhtikuuta 2013

Green-eyed monster

Törmäsin viikonloppuna erääseen tuttavaan, jota en ole nähnytkään useaan vuoteen. Aiemmin olen suhtautunut häneen kuin kohtalotoveriin (kropan mallin perusteella), mutta tällä kertaa tunteet olivat  erilaiset.
Hän nimittäin seisoi kaupan vihannestiskillä ja ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota oli hänen kasvanut vatsansa. Hävettää myöntää, mutta ainoa mitä ajattelin, oli että onpa hän lihonut ja vielä huono-onnisesti onnistunut keräämään kaiken hyvin epäviehättävästi vatsalleen. Juttelimme siinä niitä näitä ja hän kommentoi jotain juomahyllyn ohittamisesta kun ei masu-asukki pitäisi niistä tuotteista. Ympärillä olleet ihmiset varmaan kuulivat kolahduksen kun leukani putosi maahan. Mulle ei ollut tullut mieleenkään että tämä voisi olla raskaudesta johtuvaa pyöreyttä! Ihan vain sen vuoksi että mun mielestä tämä nainen (sanotaan se nyt suoraan) oli yhtä lihava ja ruma kuin minäkin, ja siten edelleen vanhapiika/sinkku.
Tilanne ei siis ollut vielä tässä vaan seuraamme kurvasi hänen miehensä. Tämä oli komea, pitkä, ystävällinen, lihaksikas....
Pariskunta jutteli keskenään ja ymmärsin rivien välistä että heillä on meneillään talonrakennusprojekti maalla. Tuttava myös ystävällisesti mainitsi, että kesähäät ovat tulossa ja koiranpentu on juuri hankittu (en tiedä kehuskeliko tahallaan vai halusiko vain vilpittömästi jakaa onneaan).
Kateuden vihreä hirviö nosti minussa erittäin rumasti päätään. Musta tuntui että tämä nainen oli varastanut mun elämän. Tiedän miten epälooginen ajatus, mutta tuntui vaan niin epäreilulta että hänellä oli kaikki se mistä mä haaveilen. Muutama vuosi sitten olimme ihan samanlaisessa lähtötilanteessa ja hän oli onnistunut hankkimaan kaiken ja mä olen yhä edelleen ihan samassa tilanteessa. Olis tehnyt mieli kysyä häneltä, että mikä on se salaisuus. Miten hän on oikein onnistunut hyppäämään normaaliin elämänkulkuun kun mä taas seison yhä edelleen siellä asemalla...
Onneksi pystyin siinä tilanteessa pitämään tunteeni kurissa ja hymyilin typerästi onnitellen kaikesta.
Kateus kuitenkin jäi itämään... Inhottava tunne.

5 kommenttia:

  1. Kurja kokemus sulla :( Itelle vaan tuli mieleen, että onko se sun tuttusi kuitenkaan oikeasti onnellinen vai yrittikö perustella itselleenkin omaa onneaan hehkuttamalla elämässään asioita, jotka ovat hyvin.
    Toisaalta voit ajatella, että "mikäli tuo onnistuu elämässään noin hyvin, niin kyllä minäkin!" ja yrittää löytää siitä motivaatiota esim. omaan laihdutusprojektiin.

    VastaaPoista
  2. Tunnistan ja tunnustan samanlaisia ajatuksia löytyvän välillä myös omasta päästäni. Esim. parhaan ystäväni häitä juhlittiin pari kuukautta sitten ja nyt he odottavat syysvauvaa. Olen tietenkin todella onnellinen ystäväni puolesta, mutta silti minua kaivaa ajatus, että miksi minä en saa samanlaista onnea elämääni.

    Olen tehnyt asian kanssa paljon ajatustyötä, mutta ei siitä irti pääse kokonaan. Olenkin koettanut hyväksyä nekin negatiiviset tunteet ja kääntää ne motivaatioksi oman elämän muuttamiseen. Joskus onnistun siinä ja joskus en. Tsemppiä sullekin näiden asioiden pohdintaan. :)

    VastaaPoista
  3. Minulla on ihan samanlaisia tuntemuksia. Minun on hyvin helppo hyväksyä se, että minua paremmat ihmiset nyt saavat kaikenlaista kivaa elämässä, mutta sitten kun tuollaista tapahtuu jollekin sellaiselle, jota pidän oman tasoisenani... Sen kanssa on vaikea elää.

    Mutta minusta on ihan inhimillistä, että siitä tulee paha mieli, kun ei itse saa sellaista, mitä kovasti haluaisi ja joku muu saa. Ja elämähän on epäreilua, joten miksi siitä ei saisi tulla kurja olo?!

    Ei auta kuin kestää. :)

    VastaaPoista
  4. Kateus taitaa olla vähän niinkuin kansantauti. Tunnistan sen myös itsessäni. Yritän ja pystyn olemaan vilpittömän onnellinen muiden puolesta, mutta jossain syvällä se kateuden tunne silloin tällöin kiehuu. Esimerkkinä jo yli 40v kollega, joka ilmoitti jäävänsä kesällä äitiyslomalle. Me ollaan aloitettu lapsentekoprosessi syyskuussa, ja jotenkin ajattelin, että minä olen se, joka meiltä töistä jään äippälomalle. Mutta eipä ole meillä vielä uutisia kuulunut, ja nyt jo suht iäkäs kollega ilmoitti ilouutiset. Ihanaa heille, mutta kyllä se kateus vaan täällä paistaa. Inhottava asia tuo tuommoinen... miksei sitä vaan voisi iloita?

    VastaaPoista
  5. Niin, kyllähän mäkin osaan olla onnellinen hänen puolestaan, vaikka päällimmäinen tunne onkin jotain muuta.. Jälkikäteen ajateltuna toi oli kyllä ihan uskomaton tilanne. Varmaan hän oli niin onnellinen ja innoissaan ettei tajunnut kehuskelevansa asioillaan. (en halua ajatella että hän olisi ollut onneton, koska jos hän oli onneton kaiken sen keskellä, niin mitä mahdollisuuksia tässä itsellä on onneen?)

    Yritän kääntää kateuden joksikin positiiviseksi ja ajatella, että jos hän niin ehkä jonain päivänä minäkin. Jäin kuitenkin miettimään sitä että mitä hänellä on sellaista mitä mulla ei ole, kun tuskin se ulkonäkö on kuitenkaan ollut se minkä avulla oli miehensä "napannut". Mulla ei kuitenkaan taida olla mitään millä kompensoida puutteellista ulkonäköä, ainakaan sellaista mitä miehet arvostais..
    Mutta ei kai auta muuta kuin yrittää ajatella että ehkä salama iskee kahdesti samaan paikkaan ja olen itse seuraavana vuorossa. :)

    VastaaPoista