Olen viettänyt taas joululomasta lähtien kaiken aikani murehtien omaa elämääni. Katson tuntikausia telkkaa, surffaan netissä ja mietin kaikkea sitä, mikä elämässäni mättää. Päivät muistuttavat kaikki toisiaan, eikä mikään tunnu miltään. Pyöritän asioita yksin yhä uudelleen omassa päässäni, koska ei ole ketään, jolle puhua tärkeistä asioista. Turhauttaa, että olen erakoitunut ja syrjäytynyt oikeasta elämästä. Kun puhutaan syrjäytyneistä ei yleensä ajatella tällaisia kuin minä, jotka eivät käytä päihteitä, eivät kärsi kovin vakavista mielenterveyden ongelmista (en ainakaan omasta mielestäni..?) tai käyvät aina silloin tällöin töissä. Tienaan omat rahani, sillä elän niin pienesti että yhden kuukauden isompi palkka elättää vielä pari tulevaakin kuukautta. Lasken siitä huolimatta itseni syrjäytyneeksi siitä syystä että sosiaaliset kuvioni ovat täysin mitättömät. Olen niitä ihmisiä, jotka ilmestyvät uudelle työpaikalle väliaikaiseksi avuksi, teen työni hiljaa ahkeroiden ja katoan taas kun työt loppuvat. Muutaman vuoden jälkeen kukaan työpaikalla ei edes muista nimeäni. Jotkut ovat tyytyväisiä tällaiseen kuvioon, mutta minulle se ei sovi. Selviän ilman toisia ihmisiä, mutta elämisestä tai elämästä nauttimisesta ei voi puhuakaan.
Ystävät voi mielestäni jakaa karkeasti kahteen ryhmään. Niihin, joiden kanssa eletään arkea ja niihin, joiden kanssa jaetaan kuulumiset pintapuolisesti ja vietetään muutama hauska ilta vuodessa. Minun ongelma on se, ettei niitä ensimmäiseksi mainittuja ole ollenkaan. Tätäkin vatvon yhä uudestaan, enkä oikeastaan saa siihen mitään uutta näkökulmaa. Uusin oivallukseni on se, että minulla on ongelmia luottamuksen kanssa. (Anonyymin blogin pito tietysti viittaa tähän suuntaan..) En kerro kenelle tahansa (=kenellekään...) henkilökohtaisimpia asioitani, kun en usko että he haluavat niitä kuulla, pelkään että he kertovat niistä muille tai kiusaantuvat paljastuksistani, kokevat minut taakaksi jne. Luottamus taitaa olla yksi ystävyyssuhteiden peruspilareista, ja koska en ole koskaan onnistunut siinä, en ole luonut yhtäkään läheistä ystävyyssuhdetta. Pysyvien ihmissuhteiden muodostaminen tulee vuosien mittaan sitä vaikeammaksi, mitä enemmän vietän aikaa yksinäni.
Tässä -kuten kaikessa muussakin - on ongelmana se, miten siirrän tämän teoreettisen oivalluksen käytäntöön. Tarvitsen kipeästi ystäviä lähelle, tueksi, mutten tiedä miten siinä onnistuisin. Yritänkö kertoa jollekin vanhalle, joskin nykyään etäiselle kaverille, jotain esimerkiksi tämänhetkisestä tilanteestani?
Toisaalta olen myös ajatellut että tarvitsen niin paljon apua, että ehkä olisi parempi purkaa tätä vyyhtiä ensimmäiseksi jollekin ammattiauttajalle. Sekään ei kuitenkaan tunnu mitenkään helpolta ratkaisulta, ja koska en kärsi akuutista kriisistä, yhteiskunta ei tunnu olevan kovin innokas auttamaan. Olen vuosien varrella kaivanut itseni tähän syvään, harmaaseen kuoppaan (ja lihottanut sinne itseni jumiin) enkä tiedä miten sieltä pääsisin pois.
Tällaista pirteää pohdintaa näin tiistai-illan iloksi. (Vai onko nyt tiistai? Työttämänä päivätkin menevät sekaisin)
Niin tuttua, ihan samoja tuntemuksia on täälläkin. Koen myös olevani syrjäytynyt, juurikin sosiaalisten suhteiden puuttumisen takia. Eikä elämässä tosiaan ole mitään mieltä ilman niitä. :/
VastaaPoistaMutta mietin tuota painoasiaa; oletko koskaan harkinnut leikkausta? Se on tietysti äärimmäinen keino, mutta ainakaan minä en ole katunut sekuntiakaan ja kun itselläkin lihavuus on ollut niin merkittävä tekijä näiden ongelmien syntymisessä, siitä eroon pääseminen olisi myös ainakin osittainen ratkaisu. Ja tavallaan saisit ainakin yhden ihan konkreettisen asian käyttöösi, jolla voit parantaa elämääsi ja onnistumisen ilon, kun paino alkaa laskea.
Huomasin blogistasi, J.B. että samanlaisissa fiiliksissä mennään. :) Tulen käymään siellä, mutta tähän nyt tuosta leikkauksesta. Eli en ole koskaan ajatellut sitä omalle kohdalleni. Tiedän, että pystyn oikeasti laihtumaan, kunhan vain motivaatio on kohdillaan. Ja juuri nyt kun olen suht terve fyysisesti, niin uskon että leikkaus toisi vain uusia vaivoja, vaikka paino ehkä putoaisikin. Tietysti olisi järkevämpää hoitaa tämä paino nyt eikä vasta sitten kuin on kymmenen erilaista kroonista kipua ja vaivaa, mutta...
VastaaPoistaMulla henkinen olo ja paino menevät käsi kädessä. Olen ollut enemmän tai vähemmän onneton jo kymmenen vuotta ja vaikka olen ollut välillä laihempikin niin en ole ollut sen onnellisempi. Ajattelen siis, että tuo paino on mulla enemmänkin seuraus muista asioista kuin syy niihin. Vaikka joskus synkkinä hetkinä sitä miettii, että jos olisi laihempi niin olisiko viehättävämpi, jolloin ihmiset ehkä lähestyisivät helpommin? Kunnes muistan että olen ollut melkein neljäkymmentä kiloa laihempi, eivätkä miehet silloinkaan pyörtyneet jalkoihin... ;)
Jep, tämä vuodenaika on aina minulle vaikea... Toivoisin, että osaisin sanoa jotain lohdullista, mutta... Ehkä joskus. :)
PoistaMinä en koskaan voisi laihtua miesten silmissä puoleensavetäväksi, mutta en ole onnistunut saamaan yhtään ystävää tai kaveria lihomisen jälkeen ja joskus mietin, onko siinä jokin yhteys... Vai johtuuko se vain iästä, että nuorena on helpompi tutustua ihmisiin. No, jos nyt tästä laihdun, niin sittenhän se nähdään! :)
Tuttuja tuntemuksia minullekin. Minulla on kyllä kavereita, mutta mitään sydänystävää minulla ei ole koskaan ollut.
VastaaPoistaOlen muutaman kerran esim. opiskeluissa tai töissä huomannut, että olen huono muodostamaan ystävyyssuhteita, tutustun kyllä melko helpostikin ihmisiin, mutta siihen se sitten jääkin. Muilla tutustumista saattaa seurata se, että käydään jossain vaiheessa kahvilla, kyläillään toisen luona ja oikeasti ystävystytään, kun taas minä olen ikuinen työkaveri. Olen ajatellut, että ehkä minussa on jokin koulukiusaamisen aiheuttama leima, että ihmiset heti näkevät minun olevan muita huonompaa seuraa, mutta nyt kun asiaa mietin, ongelma saattaakin olla siinä, että en itse osaa avautua enkä luottaa ihmisiin. Olen ehkä itse sabotoinut potentiaalisia ystävyyksiä olemalla liian varautunut. :(
En ole koskaan ajatellut, että ulkonäöllä tai painolla olisi juuri mitään tekemistä ystävien saamisen kanssa, ainakaan kun on aikuisista ihmisistä kyse. Enemmänkin se vaikuttaa varmaan sitä kautta, että ehkä ihminen kokee itsensä jotenkin huonommaksi tai epäviehättävämmäksi vaikka ylipainon takia, ja on siksi varautunut tai vaikuttaa muiden silmissä sulkeutuneelta.
Nämä ovat hankalia juttuja. Itse toivoisin välillä kovastikin lisää ystäviä, tai syvempiä ystävyyssuhteita, mutta sitten toisinaan olen taas itse niin masentunut, sulkeutunut ja epäsosiaalinen, että ystävyyssuhteiden ylläpito tuntuu rasitteelta...
Äh, osaisimpa sanoa jotain lohduttavaa tai hyödyllistä. Minullakin on tapana pyöritellä asioita päässäni, ja olen todennut, että jos ne eivät siitä selkiinny, niin usein juttujen kirjoittaminen ylös (vaikka blogiin) auttaa.