sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Näkymätön tyttö

Tuntuu, että olen sosiaalisesti täysin näkymätön. Ystäväni eivät minua paljon tunnu muistelevan, sillä jokaisella ovat omat ympyränsä, joihin kuuluvat puoliso, perhe, työkuviot ja läheisemmät ystävät. Minä olen vain yksi velvollisuus historian hämärästä, jonka kanssa viitsitään aika harvoin olla yhteydessä. On vaikeaa päättää kannattaako näihin ihmisiin pitää yhteyttä, kun en kerran ole heille tärkeä. Mutta jos en edes yritä pitää heihin yhteyttä, sosiaaliset kuvioni kuivuvat entisestään. Niinpä yhä edelleen yritän roikkua näiden vanhojen ystävien puhelinluetteloissa, mutta koska pelkään olevani taakka, pidän kontaktin minimissään. (Minkä jotkut sitten ehkä tulkitsevat siten, että minä en halua olla sen enempää tekemisissä...) 

Teini-ikäisestä asti olen yrittänyt määritellä miksi en onnistu ystävyyssuhteissa. Vuosien analyysin lopputulos on matalampaakin matalampi itsetunto ja yksinäisyys. Eipä ole tutkimus ollut kovin onnistunut...
Siispä; en ole nopea, nokkela tai edes kovin älykäs. Pelkään niin kovasti loukkaavani toisia, että small talkkini on hyvin kuivaa. Koska jännitän uusia sosiaalisia tilanteita, olen niissä hyvin hiljainen. Aivoni menevät vieraiden (ja puolituttujenkin) ihmisten läheisyydessä niin lukkoon, etten keksi mitään sanottavaa, nokkeluuksista ja vitseistä nyt puhumattakaan. En myöskään uskalla puolustaa omia mielipiteitäni ainakaan kovin äänekkäästi, koska en koe että niiden esiin tuomisella olisi mitään merkitystä. Tällaisen säkenöivän keskustelun päätteeksi minut sitten todennäköisesti leimataan tylsimykseksi.

En halua udella toisilta heidän elämistään, koska pelkään heidän loukkaantuvan. Toiset tulkitsevat kyselemättömyyteni siten, etten ole heistä kiinnostunut. Haluaisin niin kovasti kysyä, mutten yleensä millään muista heidän viimeisiä kuulumisiaan. Olen huomannut näinä yksinäisinä vuosina, että muistini huononee pelottavaa vauhtia. Mikäs ihme se oikeastaan on, kun en viikoittain tai edes kuukausittain keskustele ystävieni kanssa. En millään muista heidän sukulaisten harrastuksia, ammatteja tai aina edes puolisoiden nimiä. Miksi muistaisin, kun kuulen heistä kerran, kaksi vuodessa, enkä ole koskaan näitä toisia ihmisiä edes tavannut? Joku voisi luulla että kun on vähemmän ystäviä, niin on vähemmän muistettavaa ja siksi muistaisi kaiken, mutta eipä se niin mene. Apatia ahmaisee viimeisetkin muistiin tallennetut tiedonmuruset ajan mittaan. Sellaisilla ystävilläni, joilla on aktiivinen sosiaalinen elämä, tuntuu olevan mahdottomasti tietoa toisten elämistä. Heille on kai ihan luontaista muistaa jokainen yksityiskohta, kun he kuitenkin tulevat niistä keskustelemaan, mutta minulla kun ei näitä tilaisuuksia yleensä tule, niin en vain pysty muistamaan niitä asioita. Ja niin toiset leimaavat minut epäkohteliaaksi, kun olen unohtanut puolet heidän suorittamistaan yliopistokursseista ja rakkaan lemmikkihamsterin nimen.

Vuosien yksinäisyys ja apatia ovat myös johtaneet siihen, ettei minulla oikeastaan ole mitään juteltavaa. Ei ole lapsia, joiden hauskoista tempuista voisi kertoa, ei parisuhdetta, jonka edesottamuksia puida, ei ystäviä, joiden kanssa sattuisisi ja tapahtuisi, ei oikeastaan edes harrastuksia, joihin olisin niin syventynyt, että keksisin niistä jotain sanottavaa. Seuraan uutisia ja luen lehtiä, mutta kun yleensä en pääse niistä keskustelemaan kenenkään kanssa, en muista yksityiskohtia, mikä tekee ajankohtaisista asioista keskustelun aika yleisluontoiseksi. Keskusteluista esim. sukulaisten kanssa on myös tullut todella kiusallisia, sillä he haluaisivat tietää mitä minulle kuuluu, mutta minulla ei koskaan ole mitään kerrottavaa. Haluaisin pitää heihinkin yhteyttä, mutta en jaksa aina selitellä jotain ympäripyöreää oman elämäni mitättömyydestä.

Minulla taitaa myös olla ongelmia luottamuksen kanssa. En millään uskalla kertoa henkilökohtaisimmista ajatuksistani kenellekään, joten en myöskään pysty puolustamaan tai selittämään omaa käytöstäni. En tiedä miten ystävät tulkitsevat käytöstäni, mutta tuskinpa kovin moni on sitä täysin ymmärtänyt kun olen niin yksin jäänyt.
Joskus kouluvuosina olin vielä suth älykäs, mutta kun vuosiksi laittaa omat aivonsa narikkaan, niin tuntuu, ettei niitä saa enää täyteen toimintakuntoon. Olisi mukavaa olla sellainen hajamielinen professori -tyyppi, jonka älykkyys ja menestyminen kompensoisivat puuttuvia sosiaalisia taitoja, mutta kun älykkyys ei ihan siihen riitä. Niinpä olen tällainen keskinkertainen tylsimys, jonka sanottavat eivät ihmisiä kiinnosta. Ja jonka itseluottamus on niin matalalla, että uusiin ihmiseen tutustuminen on todella vaikeaa, kun en jaksa uskoa että minulla olisi heille mitään tarjottavaa.

Tällainen pirteä pohdinta taas tällä kertaa. Ja kuten tekstin sävystä voi ehkä päätellä en ole vielä löytänyt keväistä laihdutus inspiraatiotakaan. Olen kyllä ollut töissä, jossa tulee liikuttua jonkin verran, joten en ainakaan ole lihonut, mutta grammaakaan tuskin olen pudottanut. En tiedä jaksanko kiinnostua laihdutuksesta tällaisella tuulella ollessani, mutta jokainen gramma joka ei löydä tietään vyötärölleni on jo pieni voitto.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti