One life, please!

Olisipa kiva aloittaa uusi vuosi mukavan positiivisissa merkeissä, mutta ikävä kyllä se ei onnistu. Olen taantunut.. Sekä painon että henkisen tilan suhteen. Tällä hetkellä painan siis ennemmän kuin olen koskaan ennen painanut ja sen huomaa. Vain suurimmat vaatteet mahtuvat päälle ja vararengas on turvonnut ihan järkyttävän paljon. Ikävä kyllä tämä ei ole pelkästään jouluherkuttelusta johtuvaa turvotusta, vaan olen oikeasti lihonut useamman kuukauden ajan. Täytän elämääni ruoalla ja sen huomaa.. Odotan kauhulla sitä ensimmäistä kommenttia jonka joku supattaa selän takana. Se on kummallista että tällaisen tonnikeijun laihtuessa muutaman kilon kukaan ei sitä huomaa, mutta heti kun pyöristyy lisää niin jo saa kuulla ihmettelyjä kaupan kassajonossa. Joten sellainen juonenkäänne tässä pitkässä saagassa...
Kuten arvata saattaa kunto on myös romahtanut huolestuttavan alas. Tälläkin hetkellä sydän tykyttää vielä niiden portaiden jäljiltä, jotka kiipesin vartti sitten. Pienikin ylämäki saa läähättämään oikein kunnolla. Hieman alan jo pelkäämään sitä, että syön itseni sairaaksi, jos en muuta nyt tapojani. TV:n amerikkalaiset kaksisataakiloiset laihduttajat antavat ihan vääränlaisen kuvan lihavuudesta tällaiselle "normaalille ylipainoiselle", joka tuudittautuu siihen harhaan, että jos niidenkin kroppa kestää useita satoja kiloja, niin onhan tässä varaa lihoa vaikka kuinka paljon ennen kuin on terveys kyseessä.

Tammikuun lehtijutut ovat pullollaan taas sitä yhtä ainoaa aihetta eli laihdutusta. "Näin pudotin 130 kiloa!" (Katso kuvasta kuinka häpeällisen isot housuni olivat silloin!) Käydään läpi kymmeniä erilaisia onnistumistarinoita ja etsitään jokaisesta humpuuki-dieetistä edes yksi epätoivoinen esimerkki henkilöstä, joka on laihtunut sillä kilon tai kaksi. Ja näiden tarinoiden pitäisi inspiroida meitä kaikkia enemmän ja vähemmän ylipainoisia muuttamaan tapojamme ja elämään vehnänorasjuomalla seuraavat kolme viikkoa. Enpä tiedä.. En jaksa enää innostua mistään niistä dieeteistä, kun ymmärrän mitä pysyvään muutokseen oikeasti tarvitaan.

Nyt kun painoni on noussut uuteen ennätykseen, niin on aika selvää että tunnesyöjänä olen henkisesti  kurjassa jamassa. En ole varsinaisesti masentunut, ahdistunut, stressaantunut tai mitään muutakaan sellaista vaan elän harmaassa sumussa, jossa ei ole pahoja fiiliksiä, muttei ole niitä hyviäkään. Ehkäpä kärsin jo kolmenkympin kriisistä, kun yritän epätoivoisesti löytää paikkaani tässä elämässä. En ole sitä vielä löytänyt ja tuntuu siltä etten tule koskaan löytämäänkään... En siis jaksa innostua ja kiinnostua pitkäjänteisesti oikeastaan mistään. En tiedä onko tuo yksi masennuksen oireista, mutta tiedän sen, että pelkkä pilleri ei tästä kuopasta minua ylös saa. Tarvitsen kipeästi sisältöä elämään, mutten tiedä mistä sitä saisin. Tätä ongelmaa murehtiessa on mennyt monta kuukautta ja pitäisi taas etsiä uutta työpaikkaa, että saisi leivän päälle muutakin kuin ylähuulta. (Kummaa, että vaikka rahaa ei ole liikaa, niin herkkuihin sitä aina jostain löytyy)

Yritän nyt päivitellä tänne kuulumisia ainakin jonkin aikaa, sillä kuntoa on pakko saada paremmaksi, vaikka painolleni saan tuskin mitään radikaalia tehtyä. En kestä sitä, että sydän tykyttää rinnasta ulos jo muutamasta portaasta. Mieluummin olen reilusti ylipainoinen ja hyvässä kunnossa, kuin muutaman kilon kevyempi läskikasa ilman yhtäkään lihasta. Myös töiden kannalta on pakko ottaa itsestään niskasta kiinni, sillä muuten ensimmäinen työpäivä vie musta kaikki mehut.