Alitajunta pelastaa

Edellisenä yönä näin unen joka tuntui niin todelliselta että sen piristävä vaikutus tuntuu yhä illalla. Olen ollut taas aika maassa ja murehtinut omaa elämääni. Unessa kuitenkin eräs tuttu mies katsoi silmiini ja kysyi puhelinnumeroa. Kuulostaa varmaankin naurettavan pieneltä asialta, mutta sellaiselle jolle sitä ei ikinä tapahdu oikeassa elämässä niin se uskomattoman todentuntuinen hyvänolon tunne, joka tästä kuvitellusta kiinnostuksen osoituksesta tuli, pelasti koko päivän. Vähän kun pohtii niin onhan se kuitenkin surullista että tällaista tapahtuu vain ja ainoastaan unissa. Kukaan ei osoita kiinnostusta, vaikka kuinka tekee parhaansa, yrittää olla positiivinen ja pitää selkänsä suorana vaikka todellisuudessa haluaisi vain vajota kuoppaan.

Se, ettei kelpaa lähimmäiseksi ystäväksi naiselle eikä puolisoksi kellekään miehelle, tuntuu riipaisevan kipeältä. Olisi niin paljon helpompaa jos edes jompi kumpi onnistuisi. Nykyajan sinkkunaiset nojaavat niin vahvasti ystäviinsä ja julistavat sitä, miten hyvien ystävien kanssa ei kaipaakaan miestä vierelleen. Entä kun ei ole niitä ystäviä? Miten selviää ilman minkäänlaista emotionaalista tukea tai ihmistä jonka kanssa voisi edes yrittää puhua tunteistaan. Oma ratkaisuni on tunteiden kieltäminen ja hautaaminen jonnekin syvälle. Ulospäinhän tämä ratkaisu näkyy läskinä ja surkeana fyysisenä kuntona.

Mistä kaivaa motivaatiota pitää huolta itsestään kun kukaan muukaan ei välitä? Itseäänhän pitäisi rakastaa, mutta haluaisin tavata sen ihmisen, joka pystyy rakastamaan itseään ilman kenenkään toisen rakkautta. Kyllä jokainen tarvii jonkun toisen hyväksyntää pystyäkseen hyväksymään itsensä. Etäiset kaverisuhteet ja rakas perheeni antavat vielä tällä hetkellä tekohengitystä tälle elämälle, enkä usko että moneen vuoteen vielä luovun toivon kipinästä, mutta pelkään mitä teen kropalleni vuosien kuluessa. Tämä kierre loppuu vasta kun pystyn avautumaan jollekin oikealle ihmiselle. Fyysinen terveyteni ei kuitenkaan todennäköisesti kestä muutamaa vuosikymmentä pidempää tällaista nykyistä elämää vaan uskon että saan verenpainetaudin, sydänkohtauksen, diabeteksen tai jonkun muun vaarallisen taudin, joka muuttaa pakosti elämäni suuntaa. Vaikka tiedostan elintapojeni vaarallisuuden, en kerta kaikkiaan pysty muuttamaan tapojani. Miksi muuttaisin kun en kenellekään oikeasti merkitse niin paljon että haluaisin pysyä elossa kahdeksankymppiseksi?

Pelkään että kun seuraavan kerran joudun lääkärille ja tämä lukee verenpainelukemiani ja kyselee kylmiä faktoja elintavoistani, hän vetää johtopäätöksensä ja antaa ohjeeksi elintapojen muutoksen, eikä kuuntele, ei tunnista oikeita ongelmia. Paitsi mitä hän voisikaan tehdä? Ehkä oikeasti empaattinen lääkäri tajuaisi että nyt tarvitaan henkistä apua ja tukea ja osaisi siten ohjata minua oikeaan suuntaan. Tai sitten hän vain törkkää käteen reseptin pitkällisen ronkkimisen ja henkilökohtaisten asioiden kylmän tonkimisen jälkeen.. Huoh.. Katsotaan miten käy.

Mutta tämän tekstin piti olla positiivinen! Alussa minulla oli siis hyvä olo siitä että alitajuntani oli piristänyt minua ihanalla unella ja niin todentuntuisella fiiliksellä! Ehkä fiilistelen sitä loppuillan sillä muisto katoaa nopeasti ja seuraavaa kertaa saakin sitten taas odottaa (uni tulee todennäköisesti paljon nopeammin kuin todellinen treffikutsu..).