Syysblues

Mieli maassa ja elämä harmaata. Mikäpä olisi muuttunutkaan kun elää pääasiassa neljän seinän sisällä.
Yksi huolenaihe lisää tähän vuodenaikaan; raha. Yleensä en stressaa rahasta, mutta muutamien yllättävien menojen ilmestyttyä olen tuijotellut huolissani tilini saldoa. En ole pyytänyt yhteiskunnalta opintotuen lisäksi ikinä minkäänlaista tukea, mutta nyt tulee kyllä pohdittua, että miten selviää, jos ottaa kaikki tarjotut työt vastaan, mutta silti rahat eivät riitä. Kuka auttaa? No onneksi tämä huoli on vielä hyvin kaukainen, mutta pyörii silti hiljaisina iltoina mielessä. Olisin kyllä selvinnyt ilman tätä huolenaihetta..

Yksinäisyys painaa taas kuin tuhat kiloa kiviä hartioilla. Kaipaan edes sitä että pääsisin pikkujouluihin. Olen kohta kolmevitonen enkä ole koskaan ollut pikkujouluissa. Olen ollut aina se väliaikainen työntekijä, joka on tehnyt työt toisten juhliessa tai sitten olen ollut paikalla niin lyhyen aikaa ettei minua ole kutsuttu. En kyllä tiedä menisinkö juhliin, jos ne olisivat jotkut baarissa vietettävät juottojuhlat, mutta olisi silti ihanaa olla edes sen arvoinen kollega että minut kutsuttaisiin mukaan. Niin ja ystävien kesken vietettävistä juhlista ei nyt kannata puhuakaan.. Kokkaisin mieluusti pöydän koreaksi, siivoaisin ja laittasin paikat nätiksi, mutta kenet kutsuisin? Vaikka saisin kutsuttua muutaman tuntemani ihmisen, pelkään että kukaan ei tule, ja toisaalta mitä jos tuleekin? Mitä jos sieltä täältä kutsutut ihmiset eivät tule toimeen, eivät keksi puhuttavaa, eikä ole alkoholia lievittämässä tunnelmaa. Ja mitä pienen pienessä asunnossa voi tehdä? Syödä pikkuruisen pöydän äärellä, istua sohvan edessä hetken keksimässä jutunjuurta vastapäisellä jakkaralla istuvan vieraan ihmisen kanssa. Sekin on yksi synkistä tunnustuksistani, etten ole koskaan ollut illanvietossa, jossa olisi ollut enemmän kuin kolme ihmistä ja jossa olisin oikeasti nauttinut olostani. En ole koskaan jutellut samanmielisten ihmisten kanssa yömyöhään tai kokenut, että joku oikeasti on kiinnostunut minun omista pohdinnoistani.

Sosiaalista kanssakäymistä on vaikea harjoitella kahdestaan television kanssa ja niinpä en todellakaan olisi automaattisesti hauskaa seuraa illanvietossa. Mutta kukapa minua mihinkään illanviettoon kutsuu kun en kenenkään kaveriporukkaan kuulu. Pariskunnat hylkivät yksinäisiä tuttuja, paitsi silloin kun yrittävät naittaa heitä toisilleen. Sitäkin joskus mietin, kun vielä oli enemmän ystäviä, että miksi kukaan ei yrittänyt tutustuttaa minua kehenkään, mutta siihenkin olen vuosien mittaan keksinyt (enemmän ja vähemmän todenmukaisen) syyn. Kuka haluaa kellekään tutulle miehelle tehdä niin p**kaisen tempun että järjestäisi minut sokkotreffi kumppaniksi.

Töitä on löytynyt kiitettävästi, mutta en ole tehnyt niitä vaativimpia töitä, joihin minulla olisi koulutus, koska vaativuuden myötä tulee myös suurempi vastuu. Nauttisin kyllä niistä töistä, mutta ongelmien tullessa en tiedä olisinko tarpeeksi vahva selvitäkseni niistä. Minulla kun ei ole ketään kenen kanssa päästellä höyryjä tai puida työpaikka ongelmia. Vastuullisessa työssä tulee myös välttämättä omat virheet jonain päivänä eteen enkä tiedä pystynkö tämän hetkisessä henkisesti heikossa tilanteessa vatvoa omia heikkouksiani toisten ihmisten kanssa. Ja koska tunnollisena ihmisenä yritän aina tehdä parhaani, mahdollisia virheitä on niin vaikea hyväksyä ja niiden käsittely vie valtavasti voimia. Niinpä olen vältellyt vaativia tehtäviä ja olen jumittunut niihin niin sanottuihin lattiatason hommiin, joissa ei tarvitse ottaa liian suurta vastuuta. Ongelmana ovat vain tutut ihmiset, jotka tuntuvat kohottelevan kulmakarvojaan kun kuulevat mitä töitä tällä hetkellä teen. En edes halua kuvitella mitä he luulevat olevan uravalintojeni takana.. Todennäköisesti joidenkin vakavien mielenterveysongelmien... Toisaalta todellisuus on surullisempi. Minulla ei ole vakaata uskoa ja toivoa huomisesta, eikä minulla ole ketään tukemassa tässä päivässä. Ei suuria henkisiä tai fyysisiä rajoitteita, vaan pelkkää elämän tyhjyyttä.