Olen jo vuosia elänyt kuplassa. Kuplassa selvitään päivästä toiseen ajattelematta ajan kulumista. Joskus kuplaa meinaavat puhkaista erinäiset vauva-, hää-, ja talon osto uutiset. Kovalla ruutujen tuijotuksella saa kuitenkin aivot säilöttyä sellaiseeen harmaaseen höttöön, jossa ei ahdistus vaikuta ja kupla on taas kasassa. Mutta elämää ei kuplassa ole. Voisin sanoa että vuosikymmen on mennyt kuplassa peukaloita pyöritellen sillä kunnon elämää siellä ei ole. Siinä. Se on varmaankin yksi keskeisimmistä ongelmista. En uskalla elää. En ole oikeastaan koskaan elänyt. Voin syyttää siitä mitä tahansa. Perhettäni, kasvatustani, ystäviäni, ystävättömyyttäni, koulua, yhteiskuntaa, naapurin kissaa...
En usko että olen koskaan oikeasti astunut ulos kuplastani. En ole kokeillut miten oikeasti pärjään tässä maailmassa, kuplan ulkopuolella. Olen vuosia ajatellut, että tarvitsen ystäviä/poikaystävän päästäkseni osaksi maailmaa, mutta ongelmaksi on tullut se, että kaikki muut elävät elämäänsä kuplan ulkopuolella. Kukaan ei ole tullut hakemaan minua kuplastani. Elämä ei odottele vaan se tapahtuu koko ajan tuolla ulkopuolella. Mitä jos pääsen kuplasta ulos vasta seitsemänkymppisenä? Miten paljon olen hukannutkaan aikaa jo nyt, entä sitten vuosikymmenten jälkeen? argh..
Maailma ei siis ole koskaan nähnyt oikeaa minua. En tarkoita sitä, että kertoisin kaikki yksityiskohdat itsestäni facebookissa, vaan sitä että uskaltaisin tehdä rohkeita valintoja elämässäni sen mukaan mitä itse oikeasti haluan enkä sen mukaan mikä aiheuttaa kaikista vähiten vastaansanomista tai kyselyä muilta. En usko itseeni. En usko siihen, että oikeasti pärjään, jos teen elämässäni vähän rohkeampia suunnanmuutoksia. En ole koskaan kokenut, että minua oikeasti tuettaisiin kaikessa mitä teen, tai että olen arvokas kokonaisuus. Tuskin tähän on yhtään yksittäistä syyllistä, muuta kuin suomalainen kulttuuri, jossa ei kehuta muita kuin parhaita. Kehuja ei saa edes lapsi ellei ole lähes täydellinen ja harvoin silloinkaan. Mutta se on toinen aihe, josta voin joskus enemmän pauhata. On minulla aina ollut hätävara verkko, että jos putoan korkealta, niin kyllä perheeni edes jonkin verran pehmentää putoamista, mutta ei se paljon helpota kun pitäisi uskaltautua nuoralle. Varsinkaan nykyisin kukaan ei ole vakuuttamassa että "kyllä sinä pärjäät, minä uskon sinuun!".
Kuplassa on turvallista. Siellä on tylsää ja ahdistavaa, mutta siellä eivät ulkomaailman pettymykset uhkaa. Sieltä on hyvin vaikea lähteä, kun siellä on pitkään ollut. Haluaisin tehdä elämässäni jotain uutta. Jonkinlaisen suunnanvaihdon. Mutta mistä rohkeus? Ja jos oikeasti hyppään vaikka täysin erilaiseen työhön, eri paikkakunnalla, joudun muuttamaan elämääni niin paljon että selviänkö siitä? Kuka on vierellä valamassa uskoa ja auttamassa jos tulee möykkyjä matkaan? En tiedä. Ja siksi muutoksen teko on todella vaikeaa. Kaipaan edelleen toista ihmistä elämään vierelleni. Sellaista joka jakaisi ainakin osan arjesta ja arjen huolista. Joka valaisi uskoa ja auttaisi. Mutta ei niitä ihmisiä kasva kuplan sisällä. Edelleen minun ja elämän välissä on jotain. Ja miten sen rikkoisi? huoh...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti