sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Elämän sivustakatsoja



Tätä blogia perustaessani ajattelin että kirjoitan tätä hyvin yleisellä tasolla (ja pääasiassa laihdutuksesta) ja jätän henkilökohtaisimmat pohdinnat tunteista ja elämästäni muualle. Nyt kun laihdutus (taas kerran) törmäsi seinään, ajattelin kuitenkin, että voisin pohtia myös muita asioita. Blogi voi toimia halpana terapiana. :)
Nyt siis taas kerran masentavaa oman surkeudun pohdintaa. Suosittelen edelleen, että jos haluat pysyä hyvällä tuulella, laitat lenkkarit jalkaan ja lähdet nauttimaan sunnuntain kevätauringosta!
 
***

Jos on tottunut olemaan elämässä sivustakatsoja, on todella vaikea hypätä yhtäkkiä elämään mukaan. Kaipaan toisia ihmisiä ja sisältöä elämääni. Olen tottunut elämään yksin, mutta se ei ole sitä mitä haluan elämältäni.

Haluaisin löytää vierelleni kumppanin. Ennen sen etsimistä pitäisi kuitenkin (parisuhdegurujen mukaan) laittaa oma elämänsä kuntoon. Harva mies kiinnostuu ”rikkinäisestä” naisesta, jonka asiat ovat sekaisin. Tietysti tässä on se ongelma, että yksin on hyvin vaikea kehittyä vakavasti otettavaksi puolisoehdokkaaksi. Kehittyminen edellyttää mielestäni kokemuksia, joita on vaikea saada sivusta seuraamalla. Tämä on sama kuin yrittäisi oppia uimaan lukemalla kirjoista ja katsomalla tv:tä; perusteita voi yrittää oppia mutta oikea oppiminen tapahtuu vasta siellä vedessä. Joten mistä sitten aloittaa…? Yrittääkö keksiä itselleen harrastuksia (jotka eivät oikeasti innosta), jotta tulisi kiinnostavammaksi ihmiseksi ja tapaisi uusia ihmisiä..?

Jokainen sinkku tietää, että ystävät ovat paras tapa pitää päänsä kasassa. Mitä jos kaikilla ystävillä on parisuhteet ja erilaiset elämäntilanteet? Yritätkö mukaan kolmanneksi pyöräksi vai vaaditko ystävääsi viettämään ainoat vapaa iltansa sinun kanssasi? Vai yritätkö etsiä uusia ystäviä? Lähempänä kolmekymppisen naisen on hyvin vaikea muodostaa läheisiä ihmissuhteita. Ensinnäkin tulee ongelmaksi se, mistä löydät potentiaalisia ystäviä, jos töistä ei löydy ja harrastuksesi ovat hyvin vähäisiä?

Täytyy myöntää, että olen kateellinen kaikille niille ylipainosta (tai yksinäisyydestä…?) valittaville ihmisille, joilla on parisuhde, ystäviä ja lapsiakin. Omaan elämääni ylipaino (ja tietysti moni muukin asia) ovat vaikuttaneet niin suuresti, että itsetunto on nollissa varsinkin miesten edessä. En osaa edes kuvitella millaista olisi elää miehen kanssa saman katon alla, kun tutustuminenkin on niin vaikeaa. Tämän vuoksi oma ymmärrykseni ei kerta kaikkiaan riitä niille ylipainoisille naisille, jotka poseeraavat miestensä ja lastensa kanssa kuvissa ja samalla valittavat siitä kuinka paino on niin suuresti vaikuttanut heidän sosiaaliseen elämään ja itsetuntoonsa. Saisivat kokeilla miltä tuntuu olla oikeasti niin huonossa jamassa, ettei uskalla edes tervehtiä vastakkaista sukupuolta ja puhutaan sitten huonosta itsetunnosta!
Huoh… Tulipahan purkauduttua..
Tästä sen jo näkee…  Kateellinen olen jo joillekin ihmisille, joten ei kai auta muuta kuin hommata kissa, jolle puhua päivät pääksytysten niin alan ulkoisestikin muistuttaa perinteistä vanhapiikaa...
Ymmärrän, että kokemukset ovat subjektiivisia ja ettei parisuhde takaa/tarkoita hyvää itsetuntoa. Sitä on vaan vaikea olla kaikkia kohtaan aina niin ymmärtäväinen, ei-kateellinen ja positiivinen, kun oma elämä ei ole kunnossa.

En oikeasti halua päätyä katkeraksi vanhaksipiiaksi, joka arvostelee toisten elämänvalintoja, ja samalla toivoo kateellisena saavansa sen mitä muilla on. Haluan elää. Haluan kokea asioita ja kerätä kokemuksia. En halua olla elämän sivustakatsoja.

1 kommentti:

  1. Kuten kenties tiedätkin, olen aika lailla samassa veneessä ja ymmärrän niin hyvin, mitä tarkoitat. Joskin olen aina tiennyt, että tulisin aina olemaan yksin, joten ehkä tilanne on minulle hieman eri. Toivoisin, että osaisin sanoa jotain lohduttavaa, mutta... En tiedä mitä sanoa. Mikään ei ole pahempaa, kuin jäädä syrjään elämästä, eikä sitä ymmärrä kuin toinen samassa tilanteessa oleva. Mutta minua auttaa ainakin se, että yritän parhaani mukaan olla miettimättä muiden elämää, koska ei siitä ainakaan koidu mitään hyvää. Kannattaa enemmän keskittyä itseensä ja ehkä myös elää vähän omissa maailmoissaan. No, en tiedä onko se kovin tervettä, mutta auttaa.

    Eikä ne kaikki suhteessa olevatkaan niin täydellisiä ole. Monella on huono itsetunto ja paljon pahempaakin! En oikein usko, että sinussa on mitään sellaista vikaa, ettei sinusta olisi kumppaniksi.

    Ja ai niin, olen jutellut kissani kanssa jo vuosia. :) Hänellä on todella mielenkiintoisia ajatuksia! :)

    VastaaPoista