Lihomista, ahdistusta ja muuta talvista meininkiä

Aikaa on kulunut vaikka kuinka paljon sitten edellisen päivityksen ja kuten arvata saattaa, projekti otti oikein kunnolla takapakkia.

En oikein tiedä missä kohdassa alamäki alkoi, mutta hiljakseltaan ruokavalioon hiipi muutamia karkkeja, suklaata, piirakkaa ja yhtäkkiä olinkin unohtanut aterioilta terveelliset kasvikset superdieetistä nyt puhumattakaan…

Loppupäätelmä tuosta superdieetistä oli siis, että toimis varmaan jos motivaatio riittäis. Mulla ei riittänyt. Pohdin tuota dieettiä ehkä enemmän myöhemmin, mutta nyt tulin myöntämään synnit ja pohtimaan tätä epäonnistumista.

Nyt siis seuraa masentavaa epäonnistumisen analysointia, joten jos haluat pysyä positiivisella keväisellä tuulella, jätä lukematta… :S

Ruokaa on siis kulunut viime viikoilla ihan hullusti. Sipsit, joista sain syksyllä itseni vieroitettua, ovat yrittäneet palata viikoittaiseen ruokavalioon, mutta vielä olen laittanut lujasti vastaan. Olen reilun kuukauden sisällä syönyt ainakin kahden ison sipsipussin verran niitä. Lukija voi päättää itse onko se saavutus vai epäonnistuminen.

Ja karkit… Niitä on tullut syötyä jonkin verran, vaikka ne eivät edes ole suuri intohimo. Kun antaa itselleen luvan syödä jotain makeaa joka päivä, niin siinä sitten käykin. Joka päivä tarvitsee hakea kaupasta jotain hyvää tai kehitellä ruokakomeron aineista jotain herkkua.

Kaloreita kertyy ja paino huitelee taas monta kiloa suuremmissa numeroissa.

Miksi sitten kävi näin?

Dieetti toimi siksi, että alussa into ja uutuudenviehätys tuovat mielihyvää, kun miettii tuloksia ja sitä miten ”puolen vuoden päästä näytän kauniilta, saan ostaa uusia vaatteita, jaksan lenkkeillä…”. Jossain vaiheessa haaveilu vaan ei enää tuo tarpeeksi mielihyvää ja siinä vaiheessa dieetti on vaikeuksissa. Mulle kävi näin ja upposin siihen ensimmäiseen suohon. Herkut vaan tuo enemmän mielihyvää kuin porkkana ja kaukainen haave pienemmästä kropasta.

Syön koska olen yksinäinen, ahdistunut tai tylsistynyt. Sen jälkeen ahdistaa vielä enemmän, koska olen taas mättänyt ruokaa reilusti yli rajojen. Ja koska ahdistus ei katoa, yritän unohtaa sen istumalla telkan ääressä ja syömällä… Tappava oravanpyörä, josta on hyvin vaikea päästä eroon. Vaikka tunnistan syömiseni takana olevat syyt, tilanne ei muutu miksikään, koska en osaa ratkaista sitä muulla tavoin. En siis osaa purkaa tunteitani muuten. Tai eipä ruokakaan ole mikään tunteiden purkutapa vaan enemmänkin syömällä saan pullotettua pahat tunteet jonnekin sinne suklaalevyn ja puolikkaan sipsipussin alle.

Olen riippuvainen ruoasta saamastani mielihyvästä. Perustelen ruokaa sillä syyllä, että onhan minullakin oikeus saada mielihyvää edes jostain ja jos ruoka on se tapa niin kenellä on oikeus kieltää se minulta… Ikävä kyllä tämä ”viaton” mielihyvä johtaa lopulta vakaviin terveysongelmiin, eikä se pitkällä juoksulla tuo ollenkaan niin suurta mielihyvää, kuin mitä ehkä tuntuu suklaapalan sulaessa suussa. Iltaseitsemältä on kuitenkin vaikeaa istua tv:n ääressä purkkaa jauhaen, ja miettiä, että nyt, jos pysyn lujana seuraavan vuoden, niin sitten olen laihempi ja terveempi! Edessä näkyy pitkä jono iltoja ilman mitään mielihyvää. Ja sekös vasta ahdistaakin…

Tässä näkyy siis se ongelma. Elämästäni puuttuu jotain. Elämäntarkoitus, tekemistä, toiset ihmiset. Minulla ei ole erikoisempia harrastuksia, mistä nauttisin suuresti. Minulla ei ole läheisiä ihmissuhteita (ystäviä yms.) joiden kanssa voisin oikeasti rentoutua ja nauttia esim. illanvietosta tai joille voisin purkaa asioitani.

En siis oikeastaan saa mielihyvää mistään asiasta enkä osaa käsitellä tunteitani muuta kuin pyörittelemällä niitä yhä uudestaan päässäni. Tämä on se yhtälö joka on johtanut liikakiloihin. Tämä on myös se yhtälö, jonka ratkaisemalla tulen oikeasti onnellisemmaksi ja laihemmaksi. Tämä on samalla se yhtälö, jota en osaa itse ratkaista.

Mites sitten eteenpäin? En oikeasti tiedä. Haluan löytää pitkän tähtäimen ratkaisun, mutta se tuntuu lähes mahdottomalta. Elämää pitää saada kasaan jos haluan laihtua oikeasti.

Tällä hetkellä ahdistaa oma saamattomuus ja epäonnistuminen, jotka ironisesti vievät viimeisetkin mielenlujuuden rippeet. Joten tänään taidan taas istua iltaa sipsipussin (ehkä pienen) kanssa. Muuhun en taida pystyä. En ainakaan tänään.