Nimestään poiketen sosiaalinen media ei aina ole kovinkaan sosiaalista toimintaa. Ainakaan vierestä seuraajan näkökulmasta. Taas kerran kävin masentamassa itseäni lukemalla tuttujen päivityksiä ja kadehtimalla heidän elämiään. Hitsi miten monta tapahtumaa voi yhden ihmisen viikkoon mahtua..
Tänään oli pitkästä aikaa kilahtanut sähköpostiin viesti että juuri minua odottaisi uusi kaveripyyntö. Tunnin maltoin miettiä että kukahan se on ja ehdin jo haaveillakin vaikka mistä. Kelasin mielessäni kaikenlaisia ihmisiä joita olen lähiaikoina ohimennen tavannut. Eniten toivoin tietysti jotain mielenkiintoista seuraelämälle vauhtia antavaa viestiä. No, pitkään en malttanut odottaa vaan menin suurien toiveitteni kanssa kirjautumaan sisään.. Sitten siellä odottikin hämäräperäisen mainostajan viesti. Taas tipahdin haavemaailmasta persiilleni kylmälle asfaltille. Olisi pitänyt malttaa edes pari päivää elää siinä haaveessa jännittäen ennen kuin menin pettymään todellisuuteen. Ja olisipa joku päivä siellä oikeasti joku uusi ihminen joka haluaisi tutustua juuri minuun. Mutta kukapa tietäisi olemassaolostani kun en itsestäni meteliä pidä. Vaikea on hiljaisten, arkojen ja ujojen löytää puoliskoitaan tässä maailmassa.
Taas on siis tullut kieriskeltyä itsesäälissä. Voi minua parkaa kun kukaan ei huomaa eikä halua elämäänsä minun kanssa jakaa. Kun elämässä ei ole muita tunteita saatavilla, niin nämä itsesäälin tuikahdukset sydämessä tuovat ikävä kyllä jotain vaihtelua harmaaseen arkeen.Tällä tavalla en kyllä elä kahdeksankymppiseksi vaan raastan sydämeni rikki jo varmaan kuusikymppisenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti