Täällä blogissa näytän itsestäni kaikista huonoimmat puoleni. Kierin itsesäälissä, vatvon huonoimpia puoliani ja kerron kaikista negatiivisimmat ja rajuimmat ajatukseni. Luulenpa, että harva oikeassa elämässä minut tunteva tunnistaisi minut näistä teksteistä, sillä olen ulospäin hyvin positiivinen ja arjessa yleensäkin hyvin optimistinen. Pään sisällä tapahtuva raskas prosessi ei välttämättä näy ulospäin, muuten kuin kilojen tai elämäntilanteen kautta (jos osaa niitä tulkita). Johonkin suuntaan sitä on kuitenkin purettava ja tämä blogi on yksi selviytymiskeinoista.
Minulle on aina ollut helppoa vetää rooli niskaan ja esimerkiksi asiakaspalvelussa vetää tyhmä hymy päälle ja tervehtiä suoraan silmiin katsoen ihmisiä, joita en omana itsenäni uskaltaisi vilkaistakaan. Jostain syystä minulle on helppoa turvautua esimerkiksi työn kautta saamaani rooliasuun, joka päällään voi tehdä asioita, joihin en normaalisti rohkenisi. Tällä on tietysti rajansa enkä muutu töissäkään ihan erilaiseksi ihmiseksi, mutta jollain lailla osaan olla sosiaalisempi. Tämä on ollut harjoittelun tulosta, mutta tietynlaista itsevarmuutta minulla on aina ollut. Ammatillinen minä kestää jonkin verran arvostelua, vaikka suoraan persoonaan menevää kritiikkiä en silti kestä. Tämä helpottaa elämää valtavasti, sillä pystyn toimimaan yhteiskunnassa ja ansaitsemaan leipäni, vaikka sosiaalinen elämä onkin täysin kuralla... Kunpa vain pystyisin siirtämään sen itsevarmuuden vielä yksityiseen elämään. Yksi mahdollisuus kumppanin löytämiseen onkin että tutustun johonkuhun töiden kautta, sillä silloin pystyisin ehkä sosiaaliseen kanssakäymiseen ja pystyisin jopa tutustumaan toiseen ihmiseen. Ongelmana on tietysti valitsemani työpaikat, joissa hyvin vähän on ollut miehiä...
Tiedän että minun pitäisi olla enemmän vuorovaikutuksessa ikäisteni ihmisten kanssa (+/-10vuotta) ja yrittää löytää samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa olisi ihana elää arkea. Se on vain tuhat kertaa helpompi sanoa kuin tehdä. Samanmieliset ihmiset pyörivät omissa piireissä, mutta entä jos ei oikein tiedä millainen ihminen itse on niin millaista porukkaa sitä edes etsii? Jos ei tunne itseään eikä harrasta mitään niin missä edes voi tavata samankaltaisia ihmisiä? Opiskeluvuosina suurin osa ihmisistä muodostaa jonkinlaisen kaveripiirin, mutta minulta se jäi välistä. Sain ihania yksittäisiä kavereita, mutta kaikki katosivat maailmalle opiskelujen jälkeen ja uppoutuivat uusiin elämiinsä puolisojen ja uusien ystävien kanssa. Heitä on kyllä kiva joskus nähdä mutta olo on aina ulkopuolinen. En kuulu siihen sisempään kaveripiiriin enkä ole koskaan tainnut kuuluakaan. Kun ei ole kaveripiiriä niin ei ole luontaista ympäristöä mahdollisen kumppanin tapaamiselle (kuulostipa jotenkin luontodokkarimaiselta). Onhan se tietysti niin, että ruoho on aidan takana vihreämpää enkä tiedä millaista se elämä oikeasti niiden yhteisten asuntolainojen avulla hankittujen ovien takana on.
Minun elämä huono, muiden hyvä. Sellainen oma ajatuskulkuni yksinkertaisuudessaan on, silloin kun mieli on matalana. Todellisuudessa minulla on edelleen ihan ok elämä, vaikka ongelmia riittääkin, enkä yhtään tiedä millaista toisten yksityinen elämä on. Sen muistaminen vain on edelleen vaikeaa.
Hyvä se on ne negaatiot purkaa, jaksaa paremmin. :)
VastaaPoistaMä pohdin tota samaa asiaa joskus, kun jännittämisongelma oli akuutimpi. Kun mulla ei oo ikinä ollu töissä ongelmia olla sosiaalinen tai selvitä hommistani - edes asiakaspalvelussa. Mietin, että liittyiskö se jotenkin työvaatteisiin. Se univormu on kuin suojakilpi ja kaikki paska jää siihen, eikä kosketa minua. Toisaalta en viime kesänä ollut asiakaspalvelussa eikä minulla ollut työpaikan puolesta vaatteita, enkä silti kokenut vaikeaksi olla sosiaalinen... Osaan myös pitää yksityiselämän ongelmat poissa töistä suht hyvin - opiskelujen kanssa se ei niin vain onnistukaan.
Mä oon välillä kans miettinyt, että onko se elämä niin hohdokasta pankin omistamassa talossa. Puitteet kunnossa, mutta mitä on sisällä? Mä en tiedä riidoista, väkivallasta, masennuksesta, taloushuolista, alkoholismista, pikkulapsiperheen väsymyksestä tai lapsettomuuskriisistä. Mä näen vaan pariskunnan tai perheen ja joskus kuvittelen, että se on parempaa kuin minun elämiseni.
Ystäviä mulla sentään on, kaks. Toinen vaan asuu samalla paikkakunnalla. Ja on hyvin samanlainen kuin minä, eli en minä sen kautta ketään tapaa ja sama toisin päin. Vaikka elän hurjaa opiskeluaikaa, niin enpä ole yhteenkään ihmiseen kunnolla tutustunut koko neljän vuoden aikana... Ystävänikin tunsin jo ennen tänne muuttoa. Ja on mulla moikkailututtuja, mut eipä niiden kanssa vapaa-aikaa vietetä. En tiiä lähtiskö, jos kysyisin, mua ei oo kysytty. :) Ei oo helppoa ystävien saaminen, ei. Oon vakaasti sitä mieltä, että tässä kaupungissa ja sen ihmisissä on jotain pahasti vialla, mutta enpä tiiä oisko se auvoisempaa muuallakaan loppujen lopuksi.
Ja omasta aktiviisudesta on paljon kiinni. Se ei vaan oo helppoa tehdä aloitetta, jos jännittää sosiaalisia tilanteita. Ja kynnys kasvaa, kun aikaa edellisestä kerrasta kuluu. Mut kaikki on mahdollista, jos vaan yrittää. :)
Se taitaa olla vähän kaikilla niin, myös minun työpersoona on miljoona kertaa rohkeampi ja itsevarmempi kuin yksityinen persoona. Olen miettinyt, että se johtuisi siitä, että töissä on aina jossakin roolissa ja siksi oma oikea persoona ei ole arvosteltavana ja siksi uskaltaa olla erilainen.
VastaaPoistaMulla toi rooliasu on ihan henkinen ja riittää, että joku käskee vaikka haastattelemaan jotain miestä siitä ja siitä aiheesta niin heti pystyn menemään. Vastuu on silloin jollain toisella, eli mulla on silloin syy omalle käytökselleni. Ja siihen voin vedota, jos tuleekin tiukka tilanne. Ehkä tässäkin on jonkinlainen torjunnan pelko takana.. Yksityisenä henkilönä se mahdollinen torjunta tuntuu niin pahalta, mutta esim. asiakaspalvelutöissä sellainen "torjunta" ei tunnu ollenkaan samanlaiselta.
VastaaPoistaTuossa ystävien hankinnassa mulla on kaksi mahdollista selitystä, joita käytän mielialasta vaihdellen. Joko, että mulla on vaan ollut huonoa tuuria huonoon itsetuntoon liitettynä, eli en vaan ole löytänyt niitä oikeita ihmisiä, joiden kanssa elo olisi mukavampaa. Toinen on se, että multa puuttuu jotain tiettyjä tärkeitä sosiaalisia taitoja, joiden puutteen vuoksi teen aina jotain väärää ja enkä myöskään tajua mitä se oli, mitä tein tai sanoin orastavassa ystävyyssuhteessa väärin. Tähän skenaarioon liittyy se, että tarvitsisin jonkun ulkopuolisen sanomaan suoraan mikä tässä mättää. Kyllähän osaan itse keksiä moniakin vikoja itsessäni ja käytöksessäni, mutta suurin osa on niistä on sellaisia, joita en osaa/pysty muuttamaan. Tämä taas saa olon aika toivottomaksi. Noh, yritän pysytellä siinä ekassa selityksessä ja pysyä optimistisena, sillä katkeruus ei varmasti ole ratkaisu.