Kamala katkeruus

Kuten aiemminkin olen todennut, sosiaalinen media osaa olla julma ja paljastava. Sieltä näkee kaikki ne toisten yhteiset selfiet ja hassuttelukuvat ja miten kivaa on toisilla ollut yhdessä. Kun kukaan ei halua kuvaan minun kanssa tai halua edes tehdä mitään erikoista kanssani tai irrotella seurassani, niin sivullisuuden tunnetta on vaikea edes kuvailla. Pakostakin alan miettiä, että olenko oikeasti niin tylsää ja huonoa seuraa, että sitä ei jälkikäteen haluta muistella tai sitten jotenkin niin noloa, ettei kukaan ainakaan sosiaalisessa todellisuudessa halua seuraani mainostaa... Tai sitten olen täysin ylitulkinnut pieniä sattumuksia, mutta epäilys jää elämään.

Katkeruus on inhottava tunne. En haluaisi muuttua katkeraksi vanhaksi naiseksi. En pidä sellaisista ihmisistä, jotka muistelevat kaikkia pienimpiäkin vastoinkäymisiä. Sellaisten vanhojen ihmisten kanssa on raskasta olla tekemisissä, jotka keskittyvät vain niihin negatiivisiin asioihin mitä heille on elämänsä varrella sattunut. Pelkään, että olen kuitenkin vaivihkaa menossa samaan suuntaan. On vaikea aina keskittyä elämän hyviin puoliin ja pieniin iloihin, kun on niin paljon "mukavampaa" vatvoa niitä huonoja puolia. Olenhan oikeasti jäänyt elämässä sivuun varsinkin sosiaalisen elämän osalta, enkä osaa asiaa oikeastaan korjata, koska en tiedä mitä teen väärin. Vastoinkäymisiä on kuitenkin jostain syystä mukava joskus vatvoa oikein kunnolla ja velloa siinä itsesäälissä. Eihän siitä ole mitään apua, mutta saanpahan kokea edes jonkinlaisia tunteita, kun normaalissa elämssä en muihin tunteisiin yleensä törmää kuin laimeisiin pettymyksiin.

No millaista vatvomista olen siis viime päivät harrastanut? "Miksi en kelpaa kellekään?", "Miksi en saa vastakaikua toisilta ihmisiltä?", "Kun teen heidän puolestaan jotain, miksen saa heiltä apua takaisin?"
Katselen sosiaalisen median päivityksiä enkä ymmärrä miten toisten elämissä voi tapahtua niin paljon. Olen kyllä osittain vastuussa joidenkin kaverisuhteiden hiljentymisestä, koska en tiedä miten olla vanhjen tuttujen kanssa yhteydessä. Heidän elämissään tapahtuu niin paljon eikä minulla yhtään mitään. Haluaisin puhua omasta elämästäni, mutta kun ei ole mitään erityistä kerrottavaa, enkä pysty puhumaan yksityisistä ajatuksistani sellaisten puolituttujen kanssa, joiden elämät ovat niin täynnä kaikkea muuta.

Olen todennäköisesti ahne ja vaadin mahdolliselta ystävyyssuhteelta jotain täysin mahdotonta, kun haluaisin toiselta niin paljon aikaa ja keskittymistä. Ehkä se johtuu siitä, ettei minulla ole koskaan ollut läheistä ystävyyssuhdetta tai kunnollista syvällistä parisuhdetta. Siksi haluaisin kerrankin ihmissuhteen, jossa olisin toiselle ihmiselle oikeasti yksi hänen elämänsä tärkeimmistä ihmisistä. En usko, että olen vanhempieni lisäksi ollut koskaan kenekään top kolmosessa kun puhutään tärkeistä ihmisistä. Haluaisin niin palavasti saada todella läheisen ihmissuhteen on se sitten pari- tai ystävyyssuhde. Miten uskomattoman hienoa olisi tuntea itsensä oikeasti tärkeäksi toiselle ihmiselle. Että olisi oikeasti jollekin toiselle ihmiselle merkityksellinen ja että olisi joku, joka haluaisi olla kanssani lähes päivittäin tekemisissä. Joku, jolle minun hyvinvointini olisi tärkeää ja joka oikeasti haluaisi kuulla mitä minulla on sanottavaa tai kuunnella minun mielipiteitäni. Miten hienoa sellainen olisikaan...  

Monesti sosiaalisessa kanssakäymisessä minusta tuntuu jossain vaiheessa, että ärsytän toista. Toinen ei sano mitään suoraan, mutta jotenkin aistin sellaisen kyllästymisen ja ärsyyntymisen, jonka sen jälkeen otan etäisyyttä, koska yksi niistä asioista joita en tosissaan halua olla, on taakka. Jos koen, että toinen ei juuri nyt halua olla seurassani tai että jokin sanomani tai tekemäni ei miellytä, niin peräännyn hyvin herkästi. Näistäkään tilanteista en suoraan sanottuna tiedä olenko tulkinnut ne oikein, koska kukaan ei sano suoraan, edes sisarukseni, mutta pelko on niin kova, että siirryn suosiolla sivuun. Ja voisihan se olla, että jos en perääntyisin ja ottaisi taukoa, niin ystävyyssuhde voisi kuoppien jälkeen syventyä, mutta kun en ole koskaan sellaista kokenut niin en halua riskeerata edes sitä vähäistä tuttavuussuhdetta. Joskus jaksoin toivoa, että edes joku läheisistä sukulaisistani muuttuisi läheiseksi ystäväksi, mutta heillä tuntuu olevan omat ihmissuhdekuviot, eivätkä he tunnu kaipaavan minua siihen mukaan. Kaipaisin sellaista ihmissuhdetta missä voisi turvallisesti kasvaa ja kehittyä ihmisenä. Sellaista, jossa ei tarvitsisi koko ajan pelätä että toinen kyllästyy ja katkaisee yhteydet. Sukulainen olisi siitä syystä ollut jotenkin turvallinen valinta, sillä silloin ystävyyssuhteen katkaisu olisi ehkä epätodennäköisempää ja toinen jo valmiiksi tietäisi sinusta jotain. Sen kuitenkin olen joutunut toteamaan, että sukulaisuus ei tosissaankaan takaa sitä että oltaisiin lähelläkään samaa aaltopituutta, jolloin ystävyyssuhde ei ole sen helpompi kuin vieraankaan kanssa.

Syynä tähän tekstiin on se, että olen ollut muutaman päivän sairaana, joten mieliala on ollut erityisen matalana. Sairastaminen huonoine oloineen ja kipuineen vie minulta aina kaiken hyvän tuulen. En jaksa piristyä ennen kuin olen paranemaan päin. Vasta sitten elämä alkaa taas näyttämään valoisammalta. Sitä odotellessa pitää vain käpertyä peiton alle ja odotella parempaa huomista.