maanantai 8. helmikuuta 2016

Pää haudattuna hiekkaan

Putosin oikeasta elämän kehityskulusta jo aikoja sitten. Teininä olisi pitänyt hankkia ystäviä, viettää aikaa heidän kanssaan, opetella kaikenlaisten tunteiden kanssa elämistä ja olemista. Ihastumisia tietysti oli useitakin, mutta vastakaikua ei tullut. Oikeastaan vain erittäin kylmää ja joskus julmaakin suhtautumista nuoren haparoiviin tunnusteluihin. Ja näitä tunteita en päässyt läheisten kaverisuhteiden puuttuessa purkamaan minnekään. Itsetunto otti siis selkäänsä ja kovasti. Kaksikymppisenä olisi pitänyt jatkaa elämää eteenpäin, mutta minulla se otti vain joiltain osa-alueiltaan pieni askelia eteenpäin. Monet tärkeät ja itselleni erittäin merkitykselliset elämän juonikuviot jäivät lähes kokonaan kokematta. Tämä on johtanut nykyiseen tilanteeseen, jossa tunne-elämä on yhtä suurta solmua. En pysty edes katsomaan romanttisia elokuvia tai lukemaan naisille suunnattua rakkaus hömppää, koska koko se tunnemaailma on jäänyt minulle hyvin kaukaiseksi. Yksi kylmiä väreitä selkäpiihin lähettävä sana on häät. En menisi jos kutsuttaisiin. Siellä oikein korostetaan kaikkea sitä, mitä minulla ei ole ja se vain tuntuu hyvin kipeältä. Pariskunnat kyhnäävät toistensa kainaloissa ja iloitaan kaikkea sitä rakkauden määrää mikä maailmaa tuntuu pyörittävän. Istu siinä sitten liimattu hymy naamallasi ja suuri kylmä möykky sisälläsi.

Epäilen, että empatia varastoni ovat juuri nyt matalalla. Empatia on kuulemma tarttuvaa ja mitä enemmän sitä kokee muiden suunnalta, sitä empaattisemmin pystyy toimimaan. Ehkäpä hyväksynnän ja rakkauden tunteet ovat samanlaisia. Mitä vähemmän niitä esiintyy omassa elämässä sitä vaikeampaa niitä on osoittaa toisille. Nykyisin en pysty olemaan iloinen kuullessani esimerkiksi hää- tai vauvauutisia ellei kyse ole todella läheisistä ystävistä. Ainoat rehelliset tunteet ovat syvä pettymys ja tyhjyys. Siis omaan elämään. En toivo etteikö toisille saisi tapahtua ihania asioita, mutta ne vaan tuovat ensimmäiseksi mieleen omat epäonnistumiseni. Olen jo tämän ikäisenä joutunut kokemaan sen kun nuoret, joiden vaippoja (!) olen joskus vaihtanut ovat pitkissä parisuhteissa ja muutaman vuoden jälkeen tulee varmaan vastaan se hetki, kun joku heistä menee naimisiin. Itsestään ei huomaa vanhenemista, mutta ympärillään olevista sen huomaa ja silloin tajuaa ajan kulumisen. Pelkään niin että olen heittänyt koko elämäni hukkaan. Vuosikymmeniä on jo mennyt kokonaan minulta ohitse. Olen haudannut pääni hiekkaan ja yritän olla ajttelematta sitä, etten kokonaan lamaantuisi. Haaveilen siitä, että eräänä aamuna herään ja olen noin yhdeksäntöista vuotias ja koko elämä on edessäni ja tällä kertaa osaisin tehdä erilaisia päätöksiä ja valita toisenlaisia polkuja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti