Lääkärikokemuksia

Ylipainoisena lääkärikäynnit ovat aina jonkin verran inhottava kokemus. Eiväthän ne muutenkaan mitään herkkua ole, mutta ylipainoisena pitää jännittää sitä, miten tämänkertainen lääkäri suhtautuu kropan kokoon. Yrittääkö kenties kautta rantain kysellä aiheesta, "mäkättää" kolesteroliarvoista, syyllistää ja pelotella tulevilla sairauksilla vai sivuuttaako asian diplomaattisesti kokonaan. Ymmärrän sen, että jos vaiva on selkeästi ylipainoon liittyvä, paras hoitokeino on silloin keskittyä siihen. Jotkut lekurit kuitenkin tuntuvat ajattelevan että jokaista aiheeseen liittymätöntä vaivaa hoitaessaan voi myös antaa hyödyllisiä terveysneuvoja (= yleensä riskeillä pelottelua tai tyhjänpäiväistä/pinnallista neuvontaa). Varmasti monella ylipainoisella ihmisellä on kokemuksia lääkäreistä, jotka mainitsevat painon syyksi joka ikiseen vaivaan korvasärystä lähtien. Tällaisten lekureiden vastaanotolle on rasittavaa mennä yhä uudestaan eri vaivojen kanssa, jos tietää, että joka kerralla joutuu kuuntelemaan saarnan laihduttamisesta. Silloin tuntuu että kaikki sairaudet ovat läskien syytä ja samalla sairastumisesi on suoraan sinun saamattomuutesi/laiskuutesi syytä.

Yllättävää kyllä itse en ole joutunut kohtaamaan näitä lekureita hakiessani allergiseen ihottumaan helpotusta (tai muihin täysin lihavuuteen liittymättömiin vaivoihin), mutta yksi erikoinen lääkärikäynti jäi mieleen viime syksyltä.

Eräs lääkäri siis minua hoitaessaan totesi, että laihduttamalla vaiva katoaisi melkein kokonaan ja antoi sitten peräti muutaman minuutin luennon ateriarytmin tärkeydestä. Olin ihan ällikällä lyöty hänen luennostaan enkä osannut muuta kuin hymyillen nyökytellä päätä ja kuunnella. Ihan oikeastiko hän kuvitteli parantavansa muutaman minuutin pika-neuvoilla vuosikausia kilojen kanssa kamppailleen ihmisen ruokasuhteen!?! Kuvitteliko hän oikeasti, että pelottelemalla mahdollisilla (mutta yllättävän epätodennäköisillä) seuraamuksilla hän motivoisi minut laihduttamaan ja muuttamaan tapani terveellisiksi?! Ei hän ollut kiinnostunut kyselemään minulta lihavuudestani, laihdutuksestani tai edes tietämyksestäni aiheesta! Tuntui että hän vain alentuvasti antoi luennon yksinkertaiselle/ tietämättömälle läskille.
Mitään uutta hän ei kertonut minulle, yhtään kysymystä hän ei tehnyt ja silti hän vaikutti olevan erittäin tyytyväinen tuohon muutaman minuutin konsultaatioon.

Minä lähdin vastaanotolta enemmänkin ällistyneenä siitä miten vähän hän minusta ja ongelmastani oli kiinnostunut. En myöskään tiennyt olisiko minun oikeasti pitänyt "näyttää" hänelle, että kyllähän minä osaan ja laihtua ihan kiusallani vai olisiko se antanut hänelle tunteen hänen onnistumisestaan (mitä en missään nimessä hänelle halunnut antaa).

Onko oikeasti olemassa vielä niitä lääkäreitä, jotka ajattelevat, että pelottelemalla muutamalla kauhealla sairaudella ja heittämällä muutama neuvo ruokailurytmiin liittyen, voidaan jokaisen läskin ruokasuhde korjata? Kuvittelevatko he että kyse on tiedon puutteesta? Siitä että läskit eivät tiedä miten epäterveellisiä heidän tapansa ovat ja mitä hallaa läskeistä on heidän terveydelleen? Tiedoksi heille, että minä (ja luultavasti hyvin moni muukin ylipainoinen) tiedän miten epäterveellisiä tapani ovat ja että muuttamalla niitä saisin lisää terveempiä elinvuosia. Yllätyn ehkä silloin tällöin yksityiskohdista, enkä tiedä kaikkea, mutta jos kyse olisi omassa tilanteessani vain tiedonpuutteesta, ongelma olisi ratkaistu jo monia vuosia sitten. Minua on siis ihan turha pelotella sydänsairauksilla, sillä ne ovat niin kaukainen ongelma, jonka pelko ei motivoi minua istuessani yksin iltaa kotona (ja mitä intoa on saada itselleen kaksi lisää elinvuotta, kun tälläkin hetkellä edessä on niin pitkä rivi yksinäisiä vuosia...)

Jos laihdutus on siis lääkärin mielestä paras keino parantua tai estää sairauden pahentuminen, eikö hän voisi oikeasti silloin keskittyä ongelmaan ja pyrkiä keksimään ratkaisua potilaan kanssa? Tuntuu että käytännön tasolla osa lääkäreistä yhä ajattelee, että kyse on vaan "toimeen tarttumisesta". Lihava joka ei onnistu on laiska ja tyhmä, kun ei ymmärrä laihduttaa ja parantaa siten terveyttään. Esimerkiksi lähete terveydenhoitajalle keskustelemaan aiheesta syvemmin (jos lääkärin aika oli niin tiukilla) olisi ollut mielestäni hyvä vaihtoehto, mutta ei sitä tälle kohtaamalleni lääkärille tullut mieleen. Aiheen sivuaminen muutamalla sivulauseella ja pinnallisten neuvojen antaminen tuskin auttaa yhtään ketään. 

Mielestäni osa ongelmaa on nykyaikainen terveydenhoitojärjestelmä, jossa kellään ei ole omaa perhelääkäriä joka tuntisi yhden ihmisen koko terveyshistorian, vaan joka vaiva käydään hoitamassa eri luukulla. Kukaan ei näe kokonaisuutta, eikä kukaan huolehdi muuta kuin juuri silloin rikki olevasta osasta. Kun kukaan ei tunne ihmistä, eikä kukaan ole vastuussa kokonaisuudesta, jokainen lääkäri (joka viitsii) yrittää laittaa oman lusikkansa soppaan, ottamatta kuitenkaan mitään suurempaa vastuuta asiasta.

Miksei ylipainoa voida tarkastella yksilön näkökulmasta, ja pyrkiä tarjoamaan yksilöllistä (=tehokasta) ratkaisua? Jollekin voi ehkä riittää terveydenhoitajan pelottelu rasva-arvoilla, mutta ei se kaikkia motivoi. Minä luultavasti hyötyisin eniten siitä, että pääsisin psykologin tai jonkun muun kanssa juttelemaan asioistani. Laittamalla muuta elämää kuntoon ruokasuhteenikin voisi muuttua selkeästi paremmaksi. Ravitsemusterapeutin kanssa juttelukin voisi olla ihan kiva, mutta en tiedä onko se oikeasti minulle riittävää, sillä jos minulla ei ole henkisiä työkaluja selvitä elämän vaikeuksista, ruokavalio-suunnitelma on yhtä arvokas kuin pala vessapaperia.

Minulla on edessä todennäköisesti toinen käynti tuolla lääkärillä. Pelottaa miten hän suhtautuu seuraavalla kerralla minuun kun en olekaan yhtäkkiä pudottanut kaikkia ylimääräisiä kilojani. Toteaako hän vain tyyliin "olisi parempi pudottaa painoa" ja jättää sen siihen vai onko edessä toinen puolentoista minuutin luento ja läskin syyllistäminen. Kummatkin yhtä käytännöllisiä ratkaisuja, jotka varmasti auttavat eteenpäin.... 

Toivon että tällä kertaa hän oikeasti kuuntelisi ja pyrkisi auttamaan, mutta jos hän paasaa omaa asiaansa, en ujona osaa sanoa suoraan mikä mieltäni painaa. Oman epäonnistumisen myöntäminen on tarpeeksi häpeällistä näin anonyyminä, mutta miten sen osaa tehdä istuessaan puolialastomana lääkärin edessä, joka edellisellä kerralla suhtautui alentuvasti, syyllisti eikä pysähtynyt kuuntelemaan.