Minkä taakseen jättää...

 Tällä hetkellä laihdutus on elämässäni taka-alalla, kuten viimeisistä päivityksistäkin on voinut päätellä. Laihdutus, paino tai mikään elämänmuutos ei vaan ole jaksanut yhtään kiinnostaa. Yritän pitää herkut järkevissä rajoissa, mutta muuten ruokavalio on mitä on. Stressi on tainnut vaikuttaa tähän henkiseen jumitukseen, enkä ole sen ansiosta edes laihtunut (yleensä ainoa stressin hyvä puoli).
Kilot ovat tällä hetkellä yksi elämässäni pielessä oleva asia muiden ohella, ja juuri nyt olen keskittynyt niihin muihin asioihin. Yritän huolehtia siitä, etten liho, vaan pysyttelen samoissa turvallisissa lukemissa. Edessä on kuitenkin joskus laihdutus, joten on ihan hyvä, ettei urakka enää tästä ainakaan kasva. (Epäreilua, että jotkut ihmiset pysyvät normaalissa painolukemissa ilman yritystä ja mä pysyn "luontaisesti" täällä kolminumeroisissa luvuissa!!) Monet viime vuodet olen pysynyt aika lailla samoissa lukemissa, joten onneksi en tiedostamattani ainakaan lisää ruokamääriä. Pitäis vaan opetella pienentämään niitä. Mutta se on siis tulevaisuuden haaste.

Niinpä tiedoksi kaikille kannustusta, myönteisiä päivityksi ja kadonneiden kilojen hehkutusta etsiville, tästä blogista niitä ei juuri nyt, eikä luultavasti tulevina viikkoinakaan, tule löytymään.
Palaan laihdutukseen täysillä taas kun se kärpänen puree ja sillä välin murehdin ja märehdin kaikkea maan ja taivaan välillä. :)

Asiasta kukkaruukkuun, vappu lähestyy... Uhkaavasti...
Tänä vuonna haluaisin tehdä jotain kivaa! Mitä tehdä kun rahaa ei ole ihan kauheasti (hyvään ehdotukseen voi vähän tuhlata, mutta viikon palkkaa en voi ulkomaan matkaan käyttää..) ja monet kaverit viettävät hyvin kosteaa vappua, johon minä en halua osallistua. Hyviä ehdotuksia otetaan siis vastaan! :)

Perjantaifiiliksiä

Viikonloppuuuu!!!
Olen ihan viikonloppu fiiliksissä vaikka se ei mulle nykyisin mitään erityistä merkitsekään. Ei ole ihmisiä joita nähdä tai paikkoja minne mennä, mutta ehkä se on osa viikonlopun viehätystä, että saa löhötä kotona. Lapsena viikonlopulla oli jonkinlainen maaginen merkitys kun ei tarvinnut mennä kouluun, sai karkkia ja sai touhuta äidin kanssa kotona. Nykyisin lomat eivät aina osu viikonloppuun, joten viikonlopun merkitys on haalistunut. Kun ei myöskään ole tiedossa erityistä tekemistä, viikonloppu tuntuu joskus turhankin pitkältä. Tänään kuuntelin taas kateellisena toisten viikonloppusuunnitelmia, sillä tiesin että itselläni on edessä noin 60 tuntia kotona möllöttämistä. En tiedä pitäisikö nauttia tauosta hektisestä työelämästä vai surkutella oman sosiaalisen elämän tyhjyyttä.

Tämmöisinä viikonloppuina olis kiva jos olisi joku jolle soittaa että "lähdetäänkö" ja toinen vastais että "mennään!". Kavereilla on kuitenkin omat menonsa ja jos haluan tehdä jotain niin suunnitelmat pitää tehdä monta päivää, jopa viikkoja etukäteen. Lenkkiseurakin pitää nykyisin "varata" päiviä etukäteen... Monesti tuntuu, että olen niin alhaalla kavereiden tärkeysjärjestyksessä, että mun katoaminen heidän elämästään ei merkitsisi heille oikeastaan mitään. On vaikeaa tietää mitä tehdä, kun haluaisin pitää ystävyyssuhdetta yllä, mutta kaikki yhteydenotot ovat mun vastuulla. Jos mä en soita niin ei mullekaan tunnu moni soittavan... Jo vuosia olen miettinyt että mitä mun kannattaa tehdä, kun en missään nimessä halua olla vaivaksi tai tuppautua seuraan, mutta jos mä en päättäväisesti pitäis yhteyttä, niin saisin olla lähes yksin.

Mutta vielä viikonlopusta... Kaipaan sellaista ex temporee meininkiä, että voisin tehdä kaverin kanssa juuri sitä mitä minun tekisi mieli, juuri silloin kuin se pälkähtää päähän. Mä olen sosiaalisissa tilanteissa arka pitämään puoliani. Jos mä todella kovasti haluaisin lähteä jonnekin, mutta toinen sanoo ettei häntä oikein huvita, niin arvaat kai mitä tehdään.. Olis kiva löytää samanmielinen ihminen, jonka kanssa voitais toteuttaa hulluja suunnitelmia. On mulla ollut sellaisia kavereita, joilla hulluja ajatuksia on ollut ihan tarpeeksi, mutta kun ne suunnitelmat ovat aina alkaneet sillä että "ensin otetaan muutama siideri"... Miksei suomalaiset osaa pitää hauskaa ilman viinaa? Miksi aina pitää saada kunnon humina päähän ennen kuin osaa rentoutua ja nähdä hauskaa yksinkertaisissa asioissa? Peli-iltaa ehdottaessasi sua katsotaan kuin hullua, tylsää vanhapiikaa, koska onhan niin paljon hauskempaa tyhjentää paikallisen lähikaupan oluthylly, nauraa kännissä kavereiden örvellykselle ja herätä oman oksennuksensa vieressä. Ja viikon päästä uudestaan.
Mun kanta alkoholiin on siis aika selvä. :) Mua huolestuttaa ja turhauttaa se, kuinka niin monet ihmiset eivät osaa viettää yhdessä hauskaa ilman viinaa. Mutta, saarna sikseen ja eteenpäin.

Mun musiikkimaku on laaja ja tällä hetkellä on menossa josh groban -vaihe. Suosittelen että laitat nupit kaakkoon ja kuvittelet kuinka mies laulaa suuressa konserttisalissa vain ja ainoastaan sinulle. :)

A niin kuin ahdistus

Pääsiäinen oli ja meni. Suklaamunat olivat hyviä ja mämmi kerman kanssa suli suuhun.
Ai mikä laihdutus? Oonko mä muka suunnitellut laihtuvani ennen kesää?
Pari edellistä viikkoa on ollut niin stressin täyteisiä työn vuoksi etten ole ehtinyt edes ruokaa laittamaan. Ruokahalukin on ollut kateissa joten olen napostellut vähän mitä sattuu. Jos se vähä mitä olen syönyt, olis ollut jotain muuta kuin kaloripitoista roskaa, niin olisin varmasti jo muutaman kilon kevyempi. Kun ruokahalu on kateissa on vaan niin helppoa napostella keksipaketti kuin tehdä tylsä voileipä. Tämänkertainen työpätkä loppuu onneksi kohta, joten katsotaan sitten miten se vaikutti painoon.

Viime päivinä on ahdistanut ihan hurjasti. Vaikka mä pidän keväästä ja on ihana nähdä kun lumi sulaa ja aurinko paistaa, niin kaikki se syksyllä kokemani ahdistus on taas nostanut päätään. Eilen illalla meni itsesäälin valloissa ja nenäliinoja kului... (aloitin yhden uuden lääkkeen ja vielä en tiedä johtuuko kurja olo siitä vai pelkästään työstressistä...) Yleensä nukun vaikka missä ja voin nukkua helposti lähemmäs kymmenen tuntia mutta näin ahdistuneena se seitsemänkin ottaa koville. Tänäkin aamuna olisi ollut aikaa nukkua pitkään, mutta heräsin kello kuusi. Toivottavasti tämä ahdistus loppuu viikonloppuna tai viimeistään töiden loputtua, sillä kohta on tosi huono olo, kun ei pysty edes rentoutumaan. Oudointa tässä on se, että pidän työstäni, mutta juuri nyt tuntuu etten jaksa tehdä sitä. Työ on niin vastuullista että kannan murheita kotiin ja teen pitkää päivää kun haluan tehdä parhaani. Tällaista hommaa ei jaksa kun muu elämä on sirpaleina. Ehkä seuraavan työpätkän etsin jostain yksinkertaisesta hommasta, jossa työt voi jättää työpaikalle, niin voin keskittyä henkilökohtaisen elämän paikkaamiseen.

Alitajunta on muuten ihmeellinen asia. Olo oli eilen niin kurja, että alitajuntani tajusi että nyt tarvitaan piristystä. Näin sitten unta siitä kuinka kävelin jossain lenkillä (enkä ollut edes laihempi, mutta muuten vain tyytyväinen itseeni) ja porukka komeita miehiä seisoskeli talon pihassa. Nämä miehet sitten vislasivat minulle kuin olisin ollut lenkkivarusteissani joku kauniimpikin ilmestys ja yksi heistä katsoi suoraan silmiin. Kuulin kuinka ne toiset kannusti sitä yhtä lähtemään mun perään ja niin tuo komistus juoksi mut kiinni. Siitä sitten alettiin juttelemaan ja olin ihan seitsemännessä taivaassa. Ja sitten heräsin. Olis ollut ihana nähdä unta pidemmäs, mutta kai parhaat unet loppuu aina kesken. Jännää kyllä se hyvä fiilis jatkui vaikka heräsin. Ei voi muuta kuin ihastella alitajunnan voimaa.

And round we go again...

Olen taas samassa tilanteessa kuin tammikuun alussa. Kyllästynyt mässäilyyn ja haaveilen uudesta elämäntaparemontista..
Vaikuttaa siltä että mun laihduttaminen menee sykleissä:
- innostuminen uudesta dieetistä
- ahkera ja tiukkapiponen laihduttaminen
- asteittainen kyllästyminen
- paluu arkeen, joka yleensä vesittää loputkin dieetti-innostukset
- turhautuminen omaan saamattomuuteen ja huono fiilis, josta käynnistyy herkuttelu/mässäily
- kyllästyminen rasvaisiin ruokiin (luojan kiitos tää vaihe tulee aina jossain vaiheessa, sillä muuten söisin itseni varmaan hengiltä!)
- uuden projektin suunnittelu/etsintä
...ja taas pyörähtää kierros ympäri.

Tajusin tän, kun löysin itseni netistä etsimässä tietoa paastosta edellisenä päivänä nähdyn paasto-dokkarin inspiroimana. Olen valmis hyppäämään epätoivoissaini mihin tahansa kelkkaan, joka ehkä ratkaisisi mun ongelmat. Onneksi järkiinnyin enkä hurahtanut paasto dieettiin, joka luultavasti sekoittaisi vielä lisää mun nyt jo ihan tarpeeksi sekaisin olevaa ruokasuhdetta.
Uudet projektit on kuitenkin niin paljon kiinnostavampia kuin hidas asteittainen elämäntapojen muuttaminen.. On paljon kivempaa hurahtaa johonkin uuteen ja ihmeelliseen (kuten tammikuussa Jutan dieettiin..) kuin pysyä sillä tylsällä vanhalla tiellä. :)
Taidan olla näiden laihdutus-elämäntaparemontti -projektien kanssa ikuinen optimisti sillä aina jaksan toivoa että ehkä tämä on Se Oikea, ratkaisu, joka vihdoin muuttaa mun loppuelämäni ja fiksaa kaikki ongelmat kertaheitolla. :) Wishfull thinking, I know.


Vetäydyn nyt pääsiäislomalle suklaamunien pariin, joten oikein hyvää pääsiästä teille kaikille laihduttajille ja tsemppaajille! Nauttikaa kevätsäästä ja herkutelkaa (niin paljon kuin omatunto sallii)!

Lääkärikokemuksia

Ylipainoisena lääkärikäynnit ovat aina jonkin verran inhottava kokemus. Eiväthän ne muutenkaan mitään herkkua ole, mutta ylipainoisena pitää jännittää sitä, miten tämänkertainen lääkäri suhtautuu kropan kokoon. Yrittääkö kenties kautta rantain kysellä aiheesta, "mäkättää" kolesteroliarvoista, syyllistää ja pelotella tulevilla sairauksilla vai sivuuttaako asian diplomaattisesti kokonaan. Ymmärrän sen, että jos vaiva on selkeästi ylipainoon liittyvä, paras hoitokeino on silloin keskittyä siihen. Jotkut lekurit kuitenkin tuntuvat ajattelevan että jokaista aiheeseen liittymätöntä vaivaa hoitaessaan voi myös antaa hyödyllisiä terveysneuvoja (= yleensä riskeillä pelottelua tai tyhjänpäiväistä/pinnallista neuvontaa). Varmasti monella ylipainoisella ihmisellä on kokemuksia lääkäreistä, jotka mainitsevat painon syyksi joka ikiseen vaivaan korvasärystä lähtien. Tällaisten lekureiden vastaanotolle on rasittavaa mennä yhä uudestaan eri vaivojen kanssa, jos tietää, että joka kerralla joutuu kuuntelemaan saarnan laihduttamisesta. Silloin tuntuu että kaikki sairaudet ovat läskien syytä ja samalla sairastumisesi on suoraan sinun saamattomuutesi/laiskuutesi syytä.

Yllättävää kyllä itse en ole joutunut kohtaamaan näitä lekureita hakiessani allergiseen ihottumaan helpotusta (tai muihin täysin lihavuuteen liittymättömiin vaivoihin), mutta yksi erikoinen lääkärikäynti jäi mieleen viime syksyltä.

Eräs lääkäri siis minua hoitaessaan totesi, että laihduttamalla vaiva katoaisi melkein kokonaan ja antoi sitten peräti muutaman minuutin luennon ateriarytmin tärkeydestä. Olin ihan ällikällä lyöty hänen luennostaan enkä osannut muuta kuin hymyillen nyökytellä päätä ja kuunnella. Ihan oikeastiko hän kuvitteli parantavansa muutaman minuutin pika-neuvoilla vuosikausia kilojen kanssa kamppailleen ihmisen ruokasuhteen!?! Kuvitteliko hän oikeasti, että pelottelemalla mahdollisilla (mutta yllättävän epätodennäköisillä) seuraamuksilla hän motivoisi minut laihduttamaan ja muuttamaan tapani terveellisiksi?! Ei hän ollut kiinnostunut kyselemään minulta lihavuudestani, laihdutuksestani tai edes tietämyksestäni aiheesta! Tuntui että hän vain alentuvasti antoi luennon yksinkertaiselle/ tietämättömälle läskille.
Mitään uutta hän ei kertonut minulle, yhtään kysymystä hän ei tehnyt ja silti hän vaikutti olevan erittäin tyytyväinen tuohon muutaman minuutin konsultaatioon.

Minä lähdin vastaanotolta enemmänkin ällistyneenä siitä miten vähän hän minusta ja ongelmastani oli kiinnostunut. En myöskään tiennyt olisiko minun oikeasti pitänyt "näyttää" hänelle, että kyllähän minä osaan ja laihtua ihan kiusallani vai olisiko se antanut hänelle tunteen hänen onnistumisestaan (mitä en missään nimessä hänelle halunnut antaa).

Onko oikeasti olemassa vielä niitä lääkäreitä, jotka ajattelevat, että pelottelemalla muutamalla kauhealla sairaudella ja heittämällä muutama neuvo ruokailurytmiin liittyen, voidaan jokaisen läskin ruokasuhde korjata? Kuvittelevatko he että kyse on tiedon puutteesta? Siitä että läskit eivät tiedä miten epäterveellisiä heidän tapansa ovat ja mitä hallaa läskeistä on heidän terveydelleen? Tiedoksi heille, että minä (ja luultavasti hyvin moni muukin ylipainoinen) tiedän miten epäterveellisiä tapani ovat ja että muuttamalla niitä saisin lisää terveempiä elinvuosia. Yllätyn ehkä silloin tällöin yksityiskohdista, enkä tiedä kaikkea, mutta jos kyse olisi omassa tilanteessani vain tiedonpuutteesta, ongelma olisi ratkaistu jo monia vuosia sitten. Minua on siis ihan turha pelotella sydänsairauksilla, sillä ne ovat niin kaukainen ongelma, jonka pelko ei motivoi minua istuessani yksin iltaa kotona (ja mitä intoa on saada itselleen kaksi lisää elinvuotta, kun tälläkin hetkellä edessä on niin pitkä rivi yksinäisiä vuosia...)

Jos laihdutus on siis lääkärin mielestä paras keino parantua tai estää sairauden pahentuminen, eikö hän voisi oikeasti silloin keskittyä ongelmaan ja pyrkiä keksimään ratkaisua potilaan kanssa? Tuntuu että käytännön tasolla osa lääkäreistä yhä ajattelee, että kyse on vaan "toimeen tarttumisesta". Lihava joka ei onnistu on laiska ja tyhmä, kun ei ymmärrä laihduttaa ja parantaa siten terveyttään. Esimerkiksi lähete terveydenhoitajalle keskustelemaan aiheesta syvemmin (jos lääkärin aika oli niin tiukilla) olisi ollut mielestäni hyvä vaihtoehto, mutta ei sitä tälle kohtaamalleni lääkärille tullut mieleen. Aiheen sivuaminen muutamalla sivulauseella ja pinnallisten neuvojen antaminen tuskin auttaa yhtään ketään. 

Mielestäni osa ongelmaa on nykyaikainen terveydenhoitojärjestelmä, jossa kellään ei ole omaa perhelääkäriä joka tuntisi yhden ihmisen koko terveyshistorian, vaan joka vaiva käydään hoitamassa eri luukulla. Kukaan ei näe kokonaisuutta, eikä kukaan huolehdi muuta kuin juuri silloin rikki olevasta osasta. Kun kukaan ei tunne ihmistä, eikä kukaan ole vastuussa kokonaisuudesta, jokainen lääkäri (joka viitsii) yrittää laittaa oman lusikkansa soppaan, ottamatta kuitenkaan mitään suurempaa vastuuta asiasta.

Miksei ylipainoa voida tarkastella yksilön näkökulmasta, ja pyrkiä tarjoamaan yksilöllistä (=tehokasta) ratkaisua? Jollekin voi ehkä riittää terveydenhoitajan pelottelu rasva-arvoilla, mutta ei se kaikkia motivoi. Minä luultavasti hyötyisin eniten siitä, että pääsisin psykologin tai jonkun muun kanssa juttelemaan asioistani. Laittamalla muuta elämää kuntoon ruokasuhteenikin voisi muuttua selkeästi paremmaksi. Ravitsemusterapeutin kanssa juttelukin voisi olla ihan kiva, mutta en tiedä onko se oikeasti minulle riittävää, sillä jos minulla ei ole henkisiä työkaluja selvitä elämän vaikeuksista, ruokavalio-suunnitelma on yhtä arvokas kuin pala vessapaperia.

Minulla on edessä todennäköisesti toinen käynti tuolla lääkärillä. Pelottaa miten hän suhtautuu seuraavalla kerralla minuun kun en olekaan yhtäkkiä pudottanut kaikkia ylimääräisiä kilojani. Toteaako hän vain tyyliin "olisi parempi pudottaa painoa" ja jättää sen siihen vai onko edessä toinen puolentoista minuutin luento ja läskin syyllistäminen. Kummatkin yhtä käytännöllisiä ratkaisuja, jotka varmasti auttavat eteenpäin.... 

Toivon että tällä kertaa hän oikeasti kuuntelisi ja pyrkisi auttamaan, mutta jos hän paasaa omaa asiaansa, en ujona osaa sanoa suoraan mikä mieltäni painaa. Oman epäonnistumisen myöntäminen on tarpeeksi häpeällistä näin anonyyminä, mutta miten sen osaa tehdä istuessaan puolialastomana lääkärin edessä, joka edellisellä kerralla suhtautui alentuvasti, syyllisti eikä pysähtynyt kuuntelemaan.

Elämän sivustakatsoja

Tätä blogia perustaessani ajattelin että kirjoitan tätä hyvin yleisellä tasolla (ja pääasiassa laihdutuksesta) ja jätän henkilökohtaisimmat pohdinnat tunteista ja elämästäni muualle. Nyt kun laihdutus (taas kerran) törmäsi seinään, ajattelin kuitenkin, että voisin pohtia myös muita asioita. Blogi voi toimia halpana terapiana. :)

Nyt siis taas kerran masentavaa oman surkeudun pohdintaa. Suosittelen edelleen, että jos haluat pysyä hyvällä tuulella, laitat lenkkarit jalkaan ja lähdet nauttimaan sunnuntain kevätauringosta!

 

***

Jos on tottunut olemaan elämässä sivustakatsoja, on todella vaikea hypätä yhtäkkiä elämään mukaan. Kaipaan toisia ihmisiä ja sisältöä elämääni. Olen tottunut elämään yksin, mutta se ei ole sitä mitä haluan elämältäni.

Haluaisin löytää vierelleni kumppanin. Ennen sen etsimistä pitäisi kuitenkin (parisuhdegurujen mukaan) laittaa oma elämänsä kuntoon. Harva mies kiinnostuu ”rikkinäisestä” naisesta, jonka asiat ovat sekaisin. Tietysti tässä on se ongelma, että yksin on hyvin vaikea kehittyä vakavasti otettavaksi puolisoehdokkaaksi. Kehittyminen edellyttää mielestäni kokemuksia, joita on vaikea saada sivusta seuraamalla. Tämä on sama kuin yrittäisi oppia uimaan lukemalla kirjoista ja katsomalla tv:tä; perusteita voi yrittää oppia mutta oikea oppiminen tapahtuu vasta siellä vedessä. Joten mistä sitten aloittaa…? Yrittääkö keksiä itselleen harrastuksia (jotka eivät oikeasti innosta), jotta tulisi kiinnostavammaksi ihmiseksi ja tapaisi uusia ihmisiä..?

Jokainen sinkku tietää, että ystävät ovat paras tapa pitää päänsä kasassa. Mitä jos kaikilla ystävillä on parisuhteet ja erilaiset elämäntilanteet? Yritätkö mukaan kolmanneksi pyöräksi vai vaaditko ystävääsi viettämään ainoat vapaa iltansa sinun kanssasi? Vai yritätkö etsiä uusia ystäviä? Lähempänä kolmekymppisen naisen on hyvin vaikea muodostaa läheisiä ihmissuhteita. Ensinnäkin tulee ongelmaksi se, mistä löydät potentiaalisia ystäviä, jos töistä ei löydy ja harrastuksesi ovat hyvin vähäisiä?

Täytyy myöntää, että olen kateellinen kaikille niille ylipainosta (tai yksinäisyydestä…?) valittaville ihmisille, joilla on parisuhde, ystäviä ja lapsiakin. Omaan elämääni ylipaino (ja tietysti moni muukin asia) ovat vaikuttaneet niin suuresti, että itsetunto on nollissa varsinkin miesten edessä. En osaa edes kuvitella millaista olisi elää miehen kanssa saman katon alla, kun tutustuminenkin on niin vaikeaa. Tämän vuoksi oma ymmärrykseni ei kerta kaikkiaan riitä niille ylipainoisille naisille, jotka poseeraavat miestensä ja lastensa kanssa kuvissa ja samalla valittavat siitä kuinka paino on niin suuresti vaikuttanut heidän sosiaaliseen elämään ja itsetuntoonsa. Saisivat kokeilla miltä tuntuu olla oikeasti niin huonossa jamassa, ettei uskalla edes tervehtiä vastakkaista sukupuolta ja puhutaan sitten huonosta itsetunnosta!

Huoh… Tulipahan purkauduttua..

Tästä sen jo näkee…  Kateellinen olen jo joillekin ihmisille, joten ei kai auta muuta kuin hommata kissa, jolle puhua päivät pääksytysten niin alan ulkoisestikin muistuttaa perinteistä vanhapiikaa...

Ymmärrän, että kokemukset ovat subjektiivisia ja ettei parisuhde takaa/tarkoita hyvää itsetuntoa. Sitä on vaan vaikea olla kaikkia kohtaan aina niin ymmärtäväinen, ei-kateellinen ja positiivinen, kun oma elämä ei ole kunnossa.

En oikeasti halua päätyä katkeraksi vanhaksipiiaksi, joka arvostelee toisten elämänvalintoja, ja samalla toivoo kateellisena saavansa sen mitä muilla on. Haluan elää. Haluan kokea asioita ja kerätä kokemuksia. En halua olla elämän sivustakatsoja.

Lihomista, ahdistusta ja muuta talvista meininkiä

Aikaa on kulunut vaikka kuinka paljon sitten edellisen päivityksen ja kuten arvata saattaa, projekti otti oikein kunnolla takapakkia.

En oikein tiedä missä kohdassa alamäki alkoi, mutta hiljakseltaan ruokavalioon hiipi muutamia karkkeja, suklaata, piirakkaa ja yhtäkkiä olinkin unohtanut aterioilta terveelliset kasvikset superdieetistä nyt puhumattakaan…

Loppupäätelmä tuosta superdieetistä oli siis, että toimis varmaan jos motivaatio riittäis. Mulla ei riittänyt. Pohdin tuota dieettiä ehkä enemmän myöhemmin, mutta nyt tulin myöntämään synnit ja pohtimaan tätä epäonnistumista.

Nyt siis seuraa masentavaa epäonnistumisen analysointia, joten jos haluat pysyä positiivisella keväisellä tuulella, jätä lukematta… :S

Ruokaa on siis kulunut viime viikoilla ihan hullusti. Sipsit, joista sain syksyllä itseni vieroitettua, ovat yrittäneet palata viikoittaiseen ruokavalioon, mutta vielä olen laittanut lujasti vastaan. Olen reilun kuukauden sisällä syönyt ainakin kahden ison sipsipussin verran niitä. Lukija voi päättää itse onko se saavutus vai epäonnistuminen.

Ja karkit… Niitä on tullut syötyä jonkin verran, vaikka ne eivät edes ole suuri intohimo. Kun antaa itselleen luvan syödä jotain makeaa joka päivä, niin siinä sitten käykin. Joka päivä tarvitsee hakea kaupasta jotain hyvää tai kehitellä ruokakomeron aineista jotain herkkua.

Kaloreita kertyy ja paino huitelee taas monta kiloa suuremmissa numeroissa.

Miksi sitten kävi näin?

Dieetti toimi siksi, että alussa into ja uutuudenviehätys tuovat mielihyvää, kun miettii tuloksia ja sitä miten ”puolen vuoden päästä näytän kauniilta, saan ostaa uusia vaatteita, jaksan lenkkeillä…”. Jossain vaiheessa haaveilu vaan ei enää tuo tarpeeksi mielihyvää ja siinä vaiheessa dieetti on vaikeuksissa. Mulle kävi näin ja upposin siihen ensimmäiseen suohon. Herkut vaan tuo enemmän mielihyvää kuin porkkana ja kaukainen haave pienemmästä kropasta.

Syön koska olen yksinäinen, ahdistunut tai tylsistynyt. Sen jälkeen ahdistaa vielä enemmän, koska olen taas mättänyt ruokaa reilusti yli rajojen. Ja koska ahdistus ei katoa, yritän unohtaa sen istumalla telkan ääressä ja syömällä… Tappava oravanpyörä, josta on hyvin vaikea päästä eroon. Vaikka tunnistan syömiseni takana olevat syyt, tilanne ei muutu miksikään, koska en osaa ratkaista sitä muulla tavoin. En siis osaa purkaa tunteitani muuten. Tai eipä ruokakaan ole mikään tunteiden purkutapa vaan enemmänkin syömällä saan pullotettua pahat tunteet jonnekin sinne suklaalevyn ja puolikkaan sipsipussin alle.

Olen riippuvainen ruoasta saamastani mielihyvästä. Perustelen ruokaa sillä syyllä, että onhan minullakin oikeus saada mielihyvää edes jostain ja jos ruoka on se tapa niin kenellä on oikeus kieltää se minulta… Ikävä kyllä tämä ”viaton” mielihyvä johtaa lopulta vakaviin terveysongelmiin, eikä se pitkällä juoksulla tuo ollenkaan niin suurta mielihyvää, kuin mitä ehkä tuntuu suklaapalan sulaessa suussa. Iltaseitsemältä on kuitenkin vaikeaa istua tv:n ääressä purkkaa jauhaen, ja miettiä, että nyt, jos pysyn lujana seuraavan vuoden, niin sitten olen laihempi ja terveempi! Edessä näkyy pitkä jono iltoja ilman mitään mielihyvää. Ja sekös vasta ahdistaakin…

Tässä näkyy siis se ongelma. Elämästäni puuttuu jotain. Elämäntarkoitus, tekemistä, toiset ihmiset. Minulla ei ole erikoisempia harrastuksia, mistä nauttisin suuresti. Minulla ei ole läheisiä ihmissuhteita (ystäviä yms.) joiden kanssa voisin oikeasti rentoutua ja nauttia esim. illanvietosta tai joille voisin purkaa asioitani.

En siis oikeastaan saa mielihyvää mistään asiasta enkä osaa käsitellä tunteitani muuta kuin pyörittelemällä niitä yhä uudestaan päässäni. Tämä on se yhtälö joka on johtanut liikakiloihin. Tämä on myös se yhtälö, jonka ratkaisemalla tulen oikeasti onnellisemmaksi ja laihemmaksi. Tämä on samalla se yhtälö, jota en osaa itse ratkaista.

Mites sitten eteenpäin? En oikeasti tiedä. Haluan löytää pitkän tähtäimen ratkaisun, mutta se tuntuu lähes mahdottomalta. Elämää pitää saada kasaan jos haluan laihtua oikeasti.

Tällä hetkellä ahdistaa oma saamattomuus ja epäonnistuminen, jotka ironisesti vievät viimeisetkin mielenlujuuden rippeet. Joten tänään taidan taas istua iltaa sipsipussin (ehkä pienen) kanssa. Muuhun en taida pystyä. En ainakaan tänään.