Vuosia sitten, kun edellisen kerran innoissani yritin laihduttaa, tuntui että uusia laihdutusblogeja ilmestyi kuin sieniä sateella. Oli erittäin mukava lukea toisten edistymisestä, vaikeuksista ja onnistumisista. Heistä suurin osa on lopettanut bloginsa päivittämisen tai siirtäneet sen jonnekin muualle. En tiedä ovatko uudet laihduttajat siirtyneet kirjoittamaan jonnekin muualle, vai eikö bloggailu ole enää muodissa, mutta ainakin vertaistuen löytäminen on vaikeaa. Ainakin ilmaisen sellaisen..
Voi tietysti olla että uudenvuodenlupausten myötä blogeja ilmestyy vuoden alussa runsaammin...
Sen trendin olen kyllä huomannut, että yhä useampi tuntuu laihduttavan avoimesti eikä anonyymin blogin suojissa. Olen kyllä löytänyt paljon elämänmuutos-fitnes blogeja, joiden superiloinen fiilis ja treenauksen ihannointi eivät oikeastaan suuremmin innosta. Elämänmakuisuus ja elämän nurjemmat puolet tuntuvat jotenkin oikeammilta kuin pelkkä iloisuus ja muutaman ylimääräisen kilon sulattelu.
Mutta missä olette siis kaikki laihduttajat (tai te jotka elätte elämäänne ahdistuksen/yksinäisyyden ynnä muiden haasteiden kanssa)? Jos itse pidät blogia tai tiedät jonkun toisen joka sulattelee suurempia kilomääriä niin vinkkaahan siitä kommenteissa tai viestillä. Olen kiitollinen jokaisesta vinkistä!
maanantai 12. joulukuuta 2016
Syitä liioille kiloille
Miksi olen ylipainoinen?
Tämä kai on se kysymys kaiken pohjalla. Syön liikaa vääriä asioita. Mutta miksi?
Kun syön jotain, en pysty lopettamaan. Tai siis jos olen seurassa syön ihan normaalin aterian, mutta jos olen yksinäni syön suuren aterian, otan vähän lisää, siirryn johonkin makeaan jälkkäriin ja sitten napostelen seuraavat pari tuntia. En osaa ainakaan herkkujen kohdalla lopettaa ennen kuin tulee huono olo tai olen syönyt kaiken. Normaalin ruoan suhteen en osaa syödä tarpeeksi vähän. Olen tyytyväinen vasta kun olen kunnolla täynnä. Enkä osaa täyttää itseäni salaatilla vaan syön liikaa sitä kaloripitoista pääruokaa. Ehkä normaalipainoisen on hyvin vaikea sitä ymmärtää, kun oma vatsa osaa ilmoittaa milloin sillä on nälkä ja milloin se on täynnä. Omalla kohdallani nämä merkit eivät joko koskaan toimineet tai sitten olen vuosien ylisyömisen myötä sekoittanut signaalit kokonaan. Olen yhdistänyt ruoan tunteisiin ja mielenterveyteen. Ruoka on loppujen lopuksi halpa lääke ahdistukseen, yksinäisyyteen ja matalaan mielialaan. Joskin liialla ruoalla on tietysti aika suuret vaikutukset pitemmällä aikavälillä eikä tämä lääke muutenkaan ole kovin tehokas, mutta jos se on tähän asti toiminut niin siitä on vaikea vierottua. Tämä lääke antaa kuitenkin voimaa herätä joka aamu ja jatkaa elämää vaikka tulevaisuus näyttääkin harmaalta. Nämä syyt ovat sen verran painavia että muutokset ruokavalioon ovat todella vaikeita.
Osapaasto on antanut hyvän tavan siirtyä liikakiloihin johtaneista ruokatavoista terveempiin elintapoihin. Normaaleina päivinä saan käyttää ruokaa vanhalla tavalla lääkkeenä kaikkiin vaivoihin ja paastopäivinä nautin siitä tunteesta että teen oikeasti jotain terveydelleni. Vatsan kurniessa saan oikeasti tunteen siitä, että teen jotain terveyteni ja tulevaisuuteni eteen. Ja mieliteot saan tyydytettyä seuraavana päivänä. Niinpä tämä keino sopii tällä hetkellä oikein hyvin elämääni. Parasta tietysti olisi jos en tarvitsisi ruokaa lääkkeeksi, mutta se on aika epärealistista tällä hetkellä. Niinpä yritän vaihtaa paaston fiilistä vaihtoehtoiseksi lääkkeeksi, joskin tämän kanssa on tietysti oltava varovainen. Riippuvuudesta toiseen siirtyminen ei ole kovin tervettä, mutta usein elämässä on tyydyttävä siihen mitä vaihtoehtoja on tarjolla.
Tämä kai on se kysymys kaiken pohjalla. Syön liikaa vääriä asioita. Mutta miksi?
Kun syön jotain, en pysty lopettamaan. Tai siis jos olen seurassa syön ihan normaalin aterian, mutta jos olen yksinäni syön suuren aterian, otan vähän lisää, siirryn johonkin makeaan jälkkäriin ja sitten napostelen seuraavat pari tuntia. En osaa ainakaan herkkujen kohdalla lopettaa ennen kuin tulee huono olo tai olen syönyt kaiken. Normaalin ruoan suhteen en osaa syödä tarpeeksi vähän. Olen tyytyväinen vasta kun olen kunnolla täynnä. Enkä osaa täyttää itseäni salaatilla vaan syön liikaa sitä kaloripitoista pääruokaa. Ehkä normaalipainoisen on hyvin vaikea sitä ymmärtää, kun oma vatsa osaa ilmoittaa milloin sillä on nälkä ja milloin se on täynnä. Omalla kohdallani nämä merkit eivät joko koskaan toimineet tai sitten olen vuosien ylisyömisen myötä sekoittanut signaalit kokonaan. Olen yhdistänyt ruoan tunteisiin ja mielenterveyteen. Ruoka on loppujen lopuksi halpa lääke ahdistukseen, yksinäisyyteen ja matalaan mielialaan. Joskin liialla ruoalla on tietysti aika suuret vaikutukset pitemmällä aikavälillä eikä tämä lääke muutenkaan ole kovin tehokas, mutta jos se on tähän asti toiminut niin siitä on vaikea vierottua. Tämä lääke antaa kuitenkin voimaa herätä joka aamu ja jatkaa elämää vaikka tulevaisuus näyttääkin harmaalta. Nämä syyt ovat sen verran painavia että muutokset ruokavalioon ovat todella vaikeita.
Osapaasto on antanut hyvän tavan siirtyä liikakiloihin johtaneista ruokatavoista terveempiin elintapoihin. Normaaleina päivinä saan käyttää ruokaa vanhalla tavalla lääkkeenä kaikkiin vaivoihin ja paastopäivinä nautin siitä tunteesta että teen oikeasti jotain terveydelleni. Vatsan kurniessa saan oikeasti tunteen siitä, että teen jotain terveyteni ja tulevaisuuteni eteen. Ja mieliteot saan tyydytettyä seuraavana päivänä. Niinpä tämä keino sopii tällä hetkellä oikein hyvin elämääni. Parasta tietysti olisi jos en tarvitsisi ruokaa lääkkeeksi, mutta se on aika epärealistista tällä hetkellä. Niinpä yritän vaihtaa paaston fiilistä vaihtoehtoiseksi lääkkeeksi, joskin tämän kanssa on tietysti oltava varovainen. Riippuvuudesta toiseen siirtyminen ei ole kovin tervettä, mutta usein elämässä on tyydyttävä siihen mitä vaihtoehtoja on tarjolla.
perjantai 11. marraskuuta 2016
Kokemuksia ja huomioita
Noin kuukausi osapaastoa takana ja opettelu jatkuu.
- Viiden sadan kalorin rajoitus ollut todella vaikea. Ei ole onnistunut, vaan paastopäivieni kalorimäärä on ollut noin 800-900. Kokeilen joku kerta sitä viittäsataa, mutta nyt tämä ruokamäärä on riittänyt kahteen kivan kokoiseen ateriaan ja se on tuntunut hyvältä. Oikeastaan en tiedä kannattaako yrittääkään tiukempaa kalorimäärää, jos tämä tuntuu hyvältä.
- Paastopäivien vähähiilarisuus oli ekoina päivinä tärkeä tavoite, mutta sekin on yllättävän vaikeaa. Hiilareita on helppo vähän vähentää, mutta todella minimiin niitä on vaikea laskea, sillä paastopäivät saattavat osua sellaisille päiville jolloin syön muiden kanssa samaan ruokaa ja koska en halua tästä kokeilusta paljon huudella, olen vain syöyt pieniä annoksia tarjolla olevaa ruokaa. Jos itse voin valita (eikä tarvise syödä edellisen päivän jämiä), valitsen vähähiilarista.
- Paastoni sujuu yleensä näin: jos paasto on vaikka tiistaina, en syö maanantai iltanan enää kovin myöhään mitään ja koska syön tiistaina vasta lounasaikoihin, paastoa tulee noin 16 tuntia. Lounaalla syön siis noin 400 kaloria ja sitten noin kuuden tunnin päästä (tai mikä aika nyt sopii menoihin) toisen samanmoisen. Seuraavan kerran syön sitten vasta keskiviikkona myöhäisen aamupalan tai lounaan, jolloin siihenkin tulee noin 16 tunnin paasto.
- Yllättävästi paastoaminen pitkään on helpompaa kuin syöminen, sillä heti kun aloitan syömään tekee mieli jatkaa ruoan lappamista. Toisaalta mitä pidempään paastoan sitä vaikeampaa syömisen aloittaminen on. Tai siis mitä kauemmin olen ollut syömättä sitä enemmän ruoka vaikuttaa kroppaan. Ruoasta saattaa tulla huono olo.
- Juominen on pulma. Paastopäivänä yritän juoda paljon vettä ja teetä, sillä ilman sitä päänsäryn. Juominen ja myös syöminen laukaisevat omassa kehossani kuitenkin nälkäreaktion, minkä vuoksi ekoina paastopäivinä jätin juomatta. Olo oli helpompaa ilman vatsan kurnimista, mutta illan tai seuraavan päivän päänsärky ei kuitenkaan ollut niin ihanaa, joten pakko on juoda ja sietää siitä seuraavaa nälän tunnetta. (Myöhempi päivitys: kun juo tarpeeksi paljon nälkä ainakin vähäksi ajaksi katoaa, joskin vessareissut moninkertaistuvat)
- Nälkä on ollut yllättävän vähäistä! Varsinkin aamulla on ollut helppoa jättää aamiainen väliin. Toki jossain vaiheessa tulee nälkä, mutta silloin on lounas jo lähellä eikä se suuremmin haittaa. Yllättävästi nälkä kuitenkin saattaa jatkua noin tunti lounaan jälkeen, mikä tuntuu oudolta. Kropan pitäisi siinä vaiheessa sulatella ruokaansa ja olla ihan tyytyväinen, mutta tuntuu, että vatsa toteaa silloin, että 'olipa pieni ruokamäärä, nyt saisi tulla lisää!' Nälkä ei kuitenkaan ole ollut mitenkään häiritsevän iso, ehkä juuri siksi, että olen syönyt paastopäivinäkin aika paljon.
- Ruokahimoja on ollut ainakin tähän mennessä helppo sietää. Minun on helppo siirtää herkkuhimot seuraavalle päivälle. Yleensä seuraavaan päivään mennessä himo on jo kuitenkin kadonnut, mutta yllättävää ja oikeastaan aika mukavaa on ollut se, että paastopäivinä himoitsen pääasiassa ihan oikeita ruokia. Ehkä oikea näläntunne tekee sen, että haaveilen ihan oikeasta ruoasta sipsien sijaan. Sitten voin seuraavana päivänä nauttia niitä himoitsemiani ruokia tyytyväisenä.
- Aamupala on ollut minulle tärkeä osa ateriarytmiäni, mutta nyt sen merkitys on vähentynyt. Paastopäivinä jätän sen väliin ja yleensä myös paastopäivän jälkeisenäkin päivänä. Olen tottunut ajatteleman että aamupalalla on suuri merkitys jaksamisen kannalta, mutta omassa voinnissani en ole kovin paljon huomannut eroa aamupalallisen ja aamupalattoman päivänä välillä. Jos on edessä pitkä ja raskas päivä niin varmasti syön tukevan aamupalan, mutta ihan normaaleina päivinä kun tiedän, että lounaaseen ei ole hirveän pitkä aika, voin ihan hyvin jättää aamupalan väliin.
- Uneen paasto on joissain tutkimuksissa vaikuttanut ja vaikka omia kokemuksia onkin suhteellisen lyhyeltä ajalta, olen nähnyt paaston jälkeisinä öinä aika levottomia unia. Olen nukkunut juuri sopivan ajan, herännyt levänneenä ja muutenkin yöt ovat sujuneet hyvin, mutta unet ovat olleet aika outoja. En sitten tiedä onko tämä vain paastoon totutteluun liittyvä vaihe vai ovatko levottoma unet vain sattumalta osuneet niihin öihin...
- Aktiivisuus on paastopäivinä aika tärkeää. Ei siis kova urheilu vaan tekeminen, joka pitää ajatukset poissa nälästä ja ruoasta. Kevyttä työtä koko päiväksi niin ei tarvitse tuskailla nälkää vaan hyvällä tuurilla sen unohtaa kokonaan.
- Viiden sadan kalorin rajoitus ollut todella vaikea. Ei ole onnistunut, vaan paastopäivieni kalorimäärä on ollut noin 800-900. Kokeilen joku kerta sitä viittäsataa, mutta nyt tämä ruokamäärä on riittänyt kahteen kivan kokoiseen ateriaan ja se on tuntunut hyvältä. Oikeastaan en tiedä kannattaako yrittääkään tiukempaa kalorimäärää, jos tämä tuntuu hyvältä.
- Paastopäivien vähähiilarisuus oli ekoina päivinä tärkeä tavoite, mutta sekin on yllättävän vaikeaa. Hiilareita on helppo vähän vähentää, mutta todella minimiin niitä on vaikea laskea, sillä paastopäivät saattavat osua sellaisille päiville jolloin syön muiden kanssa samaan ruokaa ja koska en halua tästä kokeilusta paljon huudella, olen vain syöyt pieniä annoksia tarjolla olevaa ruokaa. Jos itse voin valita (eikä tarvise syödä edellisen päivän jämiä), valitsen vähähiilarista.
- Paastoni sujuu yleensä näin: jos paasto on vaikka tiistaina, en syö maanantai iltanan enää kovin myöhään mitään ja koska syön tiistaina vasta lounasaikoihin, paastoa tulee noin 16 tuntia. Lounaalla syön siis noin 400 kaloria ja sitten noin kuuden tunnin päästä (tai mikä aika nyt sopii menoihin) toisen samanmoisen. Seuraavan kerran syön sitten vasta keskiviikkona myöhäisen aamupalan tai lounaan, jolloin siihenkin tulee noin 16 tunnin paasto.
- Yllättävästi paastoaminen pitkään on helpompaa kuin syöminen, sillä heti kun aloitan syömään tekee mieli jatkaa ruoan lappamista. Toisaalta mitä pidempään paastoan sitä vaikeampaa syömisen aloittaminen on. Tai siis mitä kauemmin olen ollut syömättä sitä enemmän ruoka vaikuttaa kroppaan. Ruoasta saattaa tulla huono olo.
- Juominen on pulma. Paastopäivänä yritän juoda paljon vettä ja teetä, sillä ilman sitä päänsäryn. Juominen ja myös syöminen laukaisevat omassa kehossani kuitenkin nälkäreaktion, minkä vuoksi ekoina paastopäivinä jätin juomatta. Olo oli helpompaa ilman vatsan kurnimista, mutta illan tai seuraavan päivän päänsärky ei kuitenkaan ollut niin ihanaa, joten pakko on juoda ja sietää siitä seuraavaa nälän tunnetta. (Myöhempi päivitys: kun juo tarpeeksi paljon nälkä ainakin vähäksi ajaksi katoaa, joskin vessareissut moninkertaistuvat)
- Nälkä on ollut yllättävän vähäistä! Varsinkin aamulla on ollut helppoa jättää aamiainen väliin. Toki jossain vaiheessa tulee nälkä, mutta silloin on lounas jo lähellä eikä se suuremmin haittaa. Yllättävästi nälkä kuitenkin saattaa jatkua noin tunti lounaan jälkeen, mikä tuntuu oudolta. Kropan pitäisi siinä vaiheessa sulatella ruokaansa ja olla ihan tyytyväinen, mutta tuntuu, että vatsa toteaa silloin, että 'olipa pieni ruokamäärä, nyt saisi tulla lisää!' Nälkä ei kuitenkaan ole ollut mitenkään häiritsevän iso, ehkä juuri siksi, että olen syönyt paastopäivinäkin aika paljon.
- Ruokahimoja on ollut ainakin tähän mennessä helppo sietää. Minun on helppo siirtää herkkuhimot seuraavalle päivälle. Yleensä seuraavaan päivään mennessä himo on jo kuitenkin kadonnut, mutta yllättävää ja oikeastaan aika mukavaa on ollut se, että paastopäivinä himoitsen pääasiassa ihan oikeita ruokia. Ehkä oikea näläntunne tekee sen, että haaveilen ihan oikeasta ruoasta sipsien sijaan. Sitten voin seuraavana päivänä nauttia niitä himoitsemiani ruokia tyytyväisenä.
- Aamupala on ollut minulle tärkeä osa ateriarytmiäni, mutta nyt sen merkitys on vähentynyt. Paastopäivinä jätän sen väliin ja yleensä myös paastopäivän jälkeisenäkin päivänä. Olen tottunut ajatteleman että aamupalalla on suuri merkitys jaksamisen kannalta, mutta omassa voinnissani en ole kovin paljon huomannut eroa aamupalallisen ja aamupalattoman päivänä välillä. Jos on edessä pitkä ja raskas päivä niin varmasti syön tukevan aamupalan, mutta ihan normaaleina päivinä kun tiedän, että lounaaseen ei ole hirveän pitkä aika, voin ihan hyvin jättää aamupalan väliin.
- Uneen paasto on joissain tutkimuksissa vaikuttanut ja vaikka omia kokemuksia onkin suhteellisen lyhyeltä ajalta, olen nähnyt paaston jälkeisinä öinä aika levottomia unia. Olen nukkunut juuri sopivan ajan, herännyt levänneenä ja muutenkin yöt ovat sujuneet hyvin, mutta unet ovat olleet aika outoja. En sitten tiedä onko tämä vain paastoon totutteluun liittyvä vaihe vai ovatko levottoma unet vain sattumalta osuneet niihin öihin...
- Aktiivisuus on paastopäivinä aika tärkeää. Ei siis kova urheilu vaan tekeminen, joka pitää ajatukset poissa nälästä ja ruoasta. Kevyttä työtä koko päiväksi niin ei tarvitse tuskailla nälkää vaan hyvällä tuurilla sen unohtaa kokonaan.
keskiviikko 2. marraskuuta 2016
Kokeilussa osapaasto
Osapaasto, pätkäpaasto, 5:2 tai IF (intermittent fasting). Monta nimeä variaatioille lähes samasta asiasta. Tämä on nyt syksyn aikana alkanut yhä enemmän kiinnostaa ja nyt olenkin jo jonkin aikaa sitä kokeillut. Yksinkertaisimmillaan osapaaston periaate on rajoittaa syömistään tiettyinä aikoina. Eli viikossa on aikoja jolloin ei tietoisesti syödä mitään vaan annetaan kehon käyttää omia varastojaan. Osapaastosta on hyvin erilaisia versioita. Joissain syödään päivittäin, mutta vain esimerkiksi kahdeksan tunnin aikaan (16/8) tai sitten ollaan joinain päivinä 16-24 tuntia kokonaan syömättä. Jokainenhan meistä paastoaa jonkin verran yön aikana, ja jos ei ole tapana syödä aamupalaa tai iltaisin ei syö kovin myöhään, tulee helposti 16 tuntiakin paastoa. Itselleni valitsin 5:2 ja sitäkin olen noudattanut omalla tavallani. Viiskakkosen periaate on siis syödä kahtena paastopäivänä noin yksineljäsosa normaalista kalorikulutuksesta ja muina päivinä syödä aivan normaalisti (mieluiten terveellisesti).
Pätkäpaastoa ei periaatteessa suositella ihmisille, joilla on taipumusta ahmimiseen. Tämän vuoksi olenkin sen joskus aiemmin hylännyt, mutta nyt epätoivoisena mietin, että mitä väliä on sillä ahminko vain viitenä päivänä enkä mahdollisesti seitsemänä? On tämäkin parempi kuin entinen ruokavalio ja ruokailutahti. Näin olen ainakin itselleni vakuutellut. Riskinähän on siis se, että paastopäivien välisinä päivinä syöminen karkaa täysin käsistä, jolloin paastoista ei ole mitään apua ainakaan laihdutuksen kannalta. Oma ahmimiseni ei ehkä täytä varsinaisen ahmimis-häiriön kriteereitä, vaan se on silloin tällöin (melkein joka päivä) tapahtuvaa ylisyömistä esim. leivonnaisten, suklaan tai sipsien kohdalla. Tai sitten vain syön perusruokaa liikaa. Napostelen läpi päivän, enkä koskaan oikeastaan ole nälkäinen, mutta koko ajan himoitsen jotain "pientä". Osapaasto ei siis tule laihduttamaan, jos kompensoin kaikki miinusmerkkiset kalorit niinä välipäivinä, mutta se teenkö niin selviää vain kokeilemalla.
Laskuja: Jos kaloritarpeeni on tämän kokoisena ja tällä aktiivisuustasolla noin 2500 (ja olen luultavasti syönyt välillä reilun 3000 kalorin päiväsatseja, koska olen koko ajan pyöristynyt) 7x2500=17500 olisi siis viikon normaali kaloritarpeeni. 5:2 menetelmällä kalorinsaantini olisi: 5x3000+2x600=16200, jos en muuta muita kuin paastopäivien ruokailua. Näin laskien tulisin laihtumaan vain hiukan joka viikko. Luotankin siihen, että paastopäivien kurinalaisuus vaikuttaa askel kerrallaan myös välipäivien syömisiin. Kokonaisvaltaisen ruokavalion muutoksen kanssa en kuitenkaan pidä kiirettä, sillä jo tämä kahden päivän tiukkuus riittää näin alkuun.
Tämän dietin hyvä puoli on samaan aikaan sekä sen kova kuri paastopäivinä, että sallivuus muun viikon aikana, minkä vuoksi en usko, että tulee sitä "söin yhden pullan, no dietti meni pilalle, menkööt koko homma" kierrettä. Jos on oikeasti jo alussa suurta sallivuutta, niin repsahduksia ei ole olemassakaan. Ja yksi päivä kerrallaan on paljon helpompi aloittaa, sillä kun on tottunut suuriin rasvaisen ja sokerisen ruoan määriin, 36 tuntiakin pienillä kaloreilla sinnittely on tarpeeksi kova puristus. Jos olisin perinteisellä "yksi herkkupäivä viikossa-dietillä" en mitenkään pysyisi kahta viikkoakaan sellaisella. Riippuvuus kaikkiin rasvaisiin ja sokerisiin herkkuihin on niin kova, että jatkuva tiukkuus on aivan liian kova vaatimus.
Ylellä on juuri tullut diettejä käsittelevä dokkari ja sekin on inspiroinut tässä diettien pohtimisessa. Sen perusajatuksena oli laihdutustavan yksilöllinen valitseminen ja näiden tapojen vertailu. Projektissa yksi laihduttajien ryhmä nimettiin 'Constant Craver'iksi', johon valittiin laihduttajia, jotka himoitsevat ruokaa lähes koko ajan. Muissakin ryhmissä oli piirteitä, jotka soveltuvat minuun, mutta parhaiten omia tekemisiäni kuvaa juuri 'constant craving' eli jatkuva ruoan ajattelu ja herkkujen himoitseminen. Tuossa ohjelmassa heille valitiin juuri osapaasto, ehkä juuri sen takia että heillä ruoka on lähes koko ajan mielessä, ja heille jatkuva kieltäymys on todella vaikeaa. Mielenkiintoista nähdä dokkarin jatkuessa, miten heille tulee käymään.
Tutkaillessani erilaisia diettejä totesin, että tutkimuksia osapaastosta on tehty hyvin vähän, sen verran uusi tämä tapa oikeastaan on (tai no paasto on ollut osa ihmisten elämää jo vuosituhansia, mutta tällainen osapaasto ei ole ollut tutkimuksen kohteena kovinkaan pitkään). On terveellistä syödä vain nippa nappa kuluttamansa kalorit, se on todettu, mutta onko moderni osapaasto terveellistä? Yllätyin kun huomasin, että naisia ja erityisesti lisääntymisikäisiä naisia ei ole käsittääkseni tutkittu. Hiirillä tehdyissä tutkimuksissa on huomittu, että sukupuolella on väliä ja osapaasto toimii paremmin uroksilla kuin naarailla. Osapaasto on vaikuttanut naaraiden lisääntymiskykyyn (ainakin väliaikaisesti) eikä diabetesriski ole kai laskenut yhtä paljon kuin uroksilla. Tämä on tietysti vain suuntaa antava, kun hiirillä ja ihmisillä on sentään jonkin verran eroa, mutta vähän se kyllä epäilyttää. Ylipainoni on jo tehnyt paljon hallaa kierrolleni yms, joten en tiedä aiheuttaako osapaasto lisää hallaa vai kumoaako painon pudotus mahdolliset haitat..? En tiedä ja vähän se pelottaa, mutta epätieteellisesti ajatellen, jos kalorien puute veisi ihmisiltä lopullisesti lisääntymiskyvyn, olisimme kuolleet sukupuuttoon jo vuosituhansia sitten.
En siis tiedä onko tämä normaalipainoiselle terveellinen tapa jatkaa elämää, mutta siitäkin todennäköisesti tulee ilmestymään uusia tutkimuksia. Jos myös ajattelen koko ikänsä hoikkina olleita tuttaviani, monet heistä harjoittavat eräänlaista osapaastoa ollenkaan sitä ajattelematta. Joinain päivinä syödään suuresti ja sitten joinain päivinä syödään hyvin vähän tai lähes tulkoon unohdetaan syödä. Heille se tulee jotenkin luonnostaan, mutta minulla eilinen sipsipussi ei tänään tunnu missään. Tulevina päivinä ei tule mieleenkään vähentää syömistä, koska viikonloppuna tuli herkuteltua. Sellainen luontainen jarru puuttuu kokonaan. Ja jos joku toinen kommentoi ruoan määrää tai tapaani napostella (äitini...) niin kiehun ja taannun viisivuotiaan lapsen jääräpäiselle tasolle. Kukaanhan ei minun valintojani määräile. Ei perhe tai lääkärit. *syvä huokaus*
Nykyisin kannustetaan syömään läpi koko päivän. Koulustakin muistan sen kuinka painotettiin useita aterioita osana terveellistä ruokavaliota. Ja jokaiselle aterialle kuului ruisleivän viipale, jotta kuitua tulisi riittävästi (tämä jäänyt ehkä jostain leipäfirman esitteestä mieleen). Ei mikään ihme, että ihmiset lihovat, jos koko ajan on syötävä aterioita ja välipaloja. Ja hyvin harva osaa syödä tarpeeksi pieniä ja kevyitä annoksia. Rasvaisen ruoan ollessa lähettyvillä ja sen maistuessa niiiiin hyvältä (ja ollessa niin halpaa ja helppoa), on kenen tahansa ihmislapsen lähes mahdotonta pysyä normaalipainoisena. Ihmiskroppa on suunniteltu sietämään sekä nälkää, että runsautta. Runsauden aikoina säilöttiin vyötärölle vaikeita aikoja varten vararavintoa. Nykyisin nälkää ei vain joudu näkemään, joten vararavinnolle ei ole mitään käyttöä. Tällä perustelen omaa paasto kokeiluani, kuten myös sillä, että veriarvot voivat osapaastolla parantua, mikä omalla kohdallani olisi erittäin suotuisaa. Mutta kokeillaan siis ja kunnolla hypetetään sitten, jos tuloksia tulee ja olo pysyy hyvänä.
Pätkäpaastoa ei periaatteessa suositella ihmisille, joilla on taipumusta ahmimiseen. Tämän vuoksi olenkin sen joskus aiemmin hylännyt, mutta nyt epätoivoisena mietin, että mitä väliä on sillä ahminko vain viitenä päivänä enkä mahdollisesti seitsemänä? On tämäkin parempi kuin entinen ruokavalio ja ruokailutahti. Näin olen ainakin itselleni vakuutellut. Riskinähän on siis se, että paastopäivien välisinä päivinä syöminen karkaa täysin käsistä, jolloin paastoista ei ole mitään apua ainakaan laihdutuksen kannalta. Oma ahmimiseni ei ehkä täytä varsinaisen ahmimis-häiriön kriteereitä, vaan se on silloin tällöin (melkein joka päivä) tapahtuvaa ylisyömistä esim. leivonnaisten, suklaan tai sipsien kohdalla. Tai sitten vain syön perusruokaa liikaa. Napostelen läpi päivän, enkä koskaan oikeastaan ole nälkäinen, mutta koko ajan himoitsen jotain "pientä". Osapaasto ei siis tule laihduttamaan, jos kompensoin kaikki miinusmerkkiset kalorit niinä välipäivinä, mutta se teenkö niin selviää vain kokeilemalla.
Laskuja: Jos kaloritarpeeni on tämän kokoisena ja tällä aktiivisuustasolla noin 2500 (ja olen luultavasti syönyt välillä reilun 3000 kalorin päiväsatseja, koska olen koko ajan pyöristynyt) 7x2500=17500 olisi siis viikon normaali kaloritarpeeni. 5:2 menetelmällä kalorinsaantini olisi: 5x3000+2x600=16200, jos en muuta muita kuin paastopäivien ruokailua. Näin laskien tulisin laihtumaan vain hiukan joka viikko. Luotankin siihen, että paastopäivien kurinalaisuus vaikuttaa askel kerrallaan myös välipäivien syömisiin. Kokonaisvaltaisen ruokavalion muutoksen kanssa en kuitenkaan pidä kiirettä, sillä jo tämä kahden päivän tiukkuus riittää näin alkuun.
Tämän dietin hyvä puoli on samaan aikaan sekä sen kova kuri paastopäivinä, että sallivuus muun viikon aikana, minkä vuoksi en usko, että tulee sitä "söin yhden pullan, no dietti meni pilalle, menkööt koko homma" kierrettä. Jos on oikeasti jo alussa suurta sallivuutta, niin repsahduksia ei ole olemassakaan. Ja yksi päivä kerrallaan on paljon helpompi aloittaa, sillä kun on tottunut suuriin rasvaisen ja sokerisen ruoan määriin, 36 tuntiakin pienillä kaloreilla sinnittely on tarpeeksi kova puristus. Jos olisin perinteisellä "yksi herkkupäivä viikossa-dietillä" en mitenkään pysyisi kahta viikkoakaan sellaisella. Riippuvuus kaikkiin rasvaisiin ja sokerisiin herkkuihin on niin kova, että jatkuva tiukkuus on aivan liian kova vaatimus.
Ylellä on juuri tullut diettejä käsittelevä dokkari ja sekin on inspiroinut tässä diettien pohtimisessa. Sen perusajatuksena oli laihdutustavan yksilöllinen valitseminen ja näiden tapojen vertailu. Projektissa yksi laihduttajien ryhmä nimettiin 'Constant Craver'iksi', johon valittiin laihduttajia, jotka himoitsevat ruokaa lähes koko ajan. Muissakin ryhmissä oli piirteitä, jotka soveltuvat minuun, mutta parhaiten omia tekemisiäni kuvaa juuri 'constant craving' eli jatkuva ruoan ajattelu ja herkkujen himoitseminen. Tuossa ohjelmassa heille valitiin juuri osapaasto, ehkä juuri sen takia että heillä ruoka on lähes koko ajan mielessä, ja heille jatkuva kieltäymys on todella vaikeaa. Mielenkiintoista nähdä dokkarin jatkuessa, miten heille tulee käymään.
Tutkaillessani erilaisia diettejä totesin, että tutkimuksia osapaastosta on tehty hyvin vähän, sen verran uusi tämä tapa oikeastaan on (tai no paasto on ollut osa ihmisten elämää jo vuosituhansia, mutta tällainen osapaasto ei ole ollut tutkimuksen kohteena kovinkaan pitkään). On terveellistä syödä vain nippa nappa kuluttamansa kalorit, se on todettu, mutta onko moderni osapaasto terveellistä? Yllätyin kun huomasin, että naisia ja erityisesti lisääntymisikäisiä naisia ei ole käsittääkseni tutkittu. Hiirillä tehdyissä tutkimuksissa on huomittu, että sukupuolella on väliä ja osapaasto toimii paremmin uroksilla kuin naarailla. Osapaasto on vaikuttanut naaraiden lisääntymiskykyyn (ainakin väliaikaisesti) eikä diabetesriski ole kai laskenut yhtä paljon kuin uroksilla. Tämä on tietysti vain suuntaa antava, kun hiirillä ja ihmisillä on sentään jonkin verran eroa, mutta vähän se kyllä epäilyttää. Ylipainoni on jo tehnyt paljon hallaa kierrolleni yms, joten en tiedä aiheuttaako osapaasto lisää hallaa vai kumoaako painon pudotus mahdolliset haitat..? En tiedä ja vähän se pelottaa, mutta epätieteellisesti ajatellen, jos kalorien puute veisi ihmisiltä lopullisesti lisääntymiskyvyn, olisimme kuolleet sukupuuttoon jo vuosituhansia sitten.
En siis tiedä onko tämä normaalipainoiselle terveellinen tapa jatkaa elämää, mutta siitäkin todennäköisesti tulee ilmestymään uusia tutkimuksia. Jos myös ajattelen koko ikänsä hoikkina olleita tuttaviani, monet heistä harjoittavat eräänlaista osapaastoa ollenkaan sitä ajattelematta. Joinain päivinä syödään suuresti ja sitten joinain päivinä syödään hyvin vähän tai lähes tulkoon unohdetaan syödä. Heille se tulee jotenkin luonnostaan, mutta minulla eilinen sipsipussi ei tänään tunnu missään. Tulevina päivinä ei tule mieleenkään vähentää syömistä, koska viikonloppuna tuli herkuteltua. Sellainen luontainen jarru puuttuu kokonaan. Ja jos joku toinen kommentoi ruoan määrää tai tapaani napostella (äitini...) niin kiehun ja taannun viisivuotiaan lapsen jääräpäiselle tasolle. Kukaanhan ei minun valintojani määräile. Ei perhe tai lääkärit. *syvä huokaus*
Nykyisin kannustetaan syömään läpi koko päivän. Koulustakin muistan sen kuinka painotettiin useita aterioita osana terveellistä ruokavaliota. Ja jokaiselle aterialle kuului ruisleivän viipale, jotta kuitua tulisi riittävästi (tämä jäänyt ehkä jostain leipäfirman esitteestä mieleen). Ei mikään ihme, että ihmiset lihovat, jos koko ajan on syötävä aterioita ja välipaloja. Ja hyvin harva osaa syödä tarpeeksi pieniä ja kevyitä annoksia. Rasvaisen ruoan ollessa lähettyvillä ja sen maistuessa niiiiin hyvältä (ja ollessa niin halpaa ja helppoa), on kenen tahansa ihmislapsen lähes mahdotonta pysyä normaalipainoisena. Ihmiskroppa on suunniteltu sietämään sekä nälkää, että runsautta. Runsauden aikoina säilöttiin vyötärölle vaikeita aikoja varten vararavintoa. Nykyisin nälkää ei vain joudu näkemään, joten vararavinnolle ei ole mitään käyttöä. Tällä perustelen omaa paasto kokeiluani, kuten myös sillä, että veriarvot voivat osapaastolla parantua, mikä omalla kohdallani olisi erittäin suotuisaa. Mutta kokeillaan siis ja kunnolla hypetetään sitten, jos tuloksia tulee ja olo pysyy hyvänä.
lauantai 29. lokakuuta 2016
Yksi silta kerrallaan
Huoh..
Taas olisi tullut se hetki kun se on pakko myöntää. Vyötärö on levinnyt... Ja pahasti. Oikeastaan melkein uusiin lukemiin. Olen siellä missä joskus "pahimmillaan" olen ollut. Taas.
Pitkään olen katsellut toisaalle, mutta nyt omissa nahoissa oleminen on ollut niin tuskallista, että on pakko ottaa härkää sarvista. Siis sitä härkää nimeltänsä elämäntapamuutos-pikadietti-heluna. Viimeiset vuodet ovat todellakin olleet laihdutuksen välttelyä ja vain omien tapojen tuskastelua ilman minkäänlaisia yrityksiäkään muuttua. Ruoka vain on aina ollut se hyvää oloa tuova huume, josta en elämän harmaassa sumussa ole pystynyt vierottumaan, tai edes vakavissaan suunnitella vieroittumista.
Vuosikausien laihdutuskokeilujen kasvattina olen sisäistänyt hyvinkin tarkasti sen, että pysyvät muutokset terveydentilassa ja painossa vaativat pysyviä muutoksia syömisessä ja aktiivisuudessa. Mutta entä jos oma henkinen kapasiteetti ei kestä koko loppu elämän mittaisen suunnitelman luontia sen toteutuksesta puhumattakaan..? Ja jos oma terveydentila hyötyy eniten painonpudotuksesta huolimatta siitä, miten se on toteutettu? Näiden perustelujen myötä olen antanut luvan itselleni ikkunashoppailla netin ja television syövereissä uutta dieettiä. Siis juuri niitä, jotka ovat yleensä "lyhytaikaisia ratkaisuja", "vaikea ylläpitää" ja huonoimmillaan "pelkkiä rahastuskeinoja". Ne ovat kuitenkin monelle väylä painonpudotukseen ja parempaan terveyteen, joten enköhän kokeile taas yhtä. Ja jos se on vain lyhytaikainen ratkaisu, niin tällä hetkellä ottaisin senkin. So let's cross one bridge at a time. Ehkä tämä on se, joka sopiikin minulle ja auttaa parempaan elämään, ehkä ei. Mutta mistä sitä tietää jos ei kokeile? Ja varsinkin kun lähitulevaisuudessa häämöttävät pilleripurkit, jos mitään ei tapahdu, mikä on se syy etten kokeilisi? Siispä pyörrän vanhat puheeni ja suuntaan katseeni dieettien maailmaan.
Mutta ensin tässä jo kokeiltuja, tai muuten vain pöhköjä keinoja:
- Pienillä askelilla pääsee piteämmälle. Ja pa**at. Jos tällä viikolla luovun suklaasta, parin viikon päästä yritän alkaa lenkkeilemään, kuukauden päästä käymään kuntosalilla jne. luovutan jo ensimmäisen viikon kolmantena päivänä. Ei näy tarpeeksi muutosta tarpeeksi nopealla tahdilla. "Ei tästä mitään tule kuitenkaan..." Jos näkee vaivaa, niin tuloksiakin on oltava nähtävissä, varsinkin jos tekee suuria uhrauksia, kuten luopuu suklaasta! Ymmärrän kyllä että kiireisen elämän ohessa tämä on monelle erittäin kelpo tapa muuttaa elämäntapojaan, mutta sellaiselle, joka suuntaa energiansa tähän asiaan juuri nyt, haluaa myös nähdä tuloksia. Tähänhän dietitkin perustuvat. Ne tarjoavat uuden ratkaisun kiireisille ihmisille. Ei tarvitse miettiä itse vaan noudattaa valmiiksi saneltuja ohjeita. "Syö pelkkiä kananmunia aamulla, rahkaa välipalalla, broileria ja salaattia päivällisellä". Hyvin yksipuolista mutta myös yksinkertaista ja siksi houkuttelevaa.
- Tasaisesti n. 1700 kaloria päivässä syömällä laihtuu jo puoli kiloa viikossa! Just joo.. Ekalla viikolla lähtee enemmän, tokalla jo vähän vähemmän ja kolmannella se noin puoli kiloa. Jos sinne asti päästään, sillä jatkuva kalorien tarkkailu saattaa tuntua alkuunsa hauskalta, mutta ensi shokin jälkeen se sipsipussi lähtee kuitenkin kaupasta mukaan, luki siinä pussin kyljessä mitä tahansa. Ja joka päivä 1700 kaloria antaa niin vähän liikkumavaraa, että jos lounaan jälkeen kahvilla syökin sen pienen kakkupalan niin iltapalle jääkin muutaman porkkanatikun verran kaloreita käytettäväksi. Onnistui nuorempana, mutta henkinen puoli ei enää kestä. Niin kutsuttu tahdonvoima on kadoksissa ja tällä tavalla edessä ei ole mitään kivaa (=herkuttelua) odotettavissa. Kerralla noin kolmestatuhannesta kalorista päivässä 1700 pudotus on kuitenkin niin iso pudotus että se on jokaiselle suuri shokki, toiset tottuvat siihen, mutta suurin osa ei pääse niin pitkälle että tottuisi siihen.
- 80/20. Eli jos 80 prossaa ruokailusta on kunnossa niin 20 prossaa voikin sitten olla herkuttelua. Juuh. 80 prossaa on tosi suuri osa ruokailusta, joka pitäisi kerralla laittaa kuntoon! Periaatteessa kuulostaa aika sallivalta, mutta jos oikeasti tsemppaisin koko viikon vähäkalorisella, kasvisvoittoisella ruokavaliolla niin lauantai iltapäivänä lähtis kyllä homma lapasesta. Ja sen jälkeen tuntuis että koko viikko meni hukkaan, joten miksi aloittaa taas maanantaina. Tai jos yksi päivän viidestä ateriasta vois olla jotain hyvää, niin arvata saattaa malttaisinko päivän kalorimääriin sisällyttää yhtä pientä pullaa... Ei riittäis yksi, ei.. Tämä tietysti kertoo jotain tämänhetkisen ruokavalion kauheudesta. Jos en voi kuvitellakaan että söisin "vain" 20 prossaa herkkuja. auts
- Vähähiilarinen. No joo. Ehkä jos oikein hurahtaisin niin voisin kokeilla muutaman päivän/viikon, mutta enpä usko että jaksaisin niin pitkälle, että oikeasti pullan/pastan/leivän himo ehtisi hiipumaan. Ja niin vaan estrellan& fazerin sininen tapaisivat toisensa mun kauppakorissa. Enkä ole kovin innoissani suurista proteiinimääristä, varsinkin kun ne tulis aika pitkälti lihasta/kalasta. Meissä on erilaisia ihmisiä; toisille sopivat hiilarit, toisille ei. Mulle vaalea vehnä aiheuttaa vähemmän vatsavaivoja, oikein kuituiseen ruisleipään verrattuna. Juuri toisin päin kuin pitäisi. Vaikea on vatsavaivojen kanssa suosia kuituisia viljatuotteita. Olisi ihana syödä myös paljon kalaa, mutta edullista kalaa on hyvin vaikea löytää, tuoreesta puhumattakaan. Pakasteseitä, -silakkaa ja tarjous lohta. Siinäpä se suuri trio. Niitä sitten nautiskelee useammassa ateriassa viikossa..
- Välimerellinen. Niin, kuulostaa hyvältä ja varmasti välimeren alueella kasvavista ihanista kasviksista tehtynä onkin, mutta paikallisen Salen pienen kasvisvalikoiman avulla toteutettuna alkaa kyllästyttämään aika nopeasti. Vielä kun oma vatsa sietää raakoja kasviksia vain rajoitetuissa määrissä, ei salaattireseptejä pääse montaa sivua kokeilemaan. Ja tietysti, onhan meille luotu Itämerellinenkin ruokavalio, mutta yhä edelleen on perunariippuvaisen hyvin vaikea kuvitella hurahtavansa siihenkään. Tämä on tietysti yksinkertaistettuna, ja pääosin välimerellinen/itämerellinen ruokavalio ovatkin sellaisia, joihin kannattaisi pyrkiä, mutta sinne on hyvin vaikea päästä.
Siinäpä taas niitä yleisimpiä väyliä laihduttajalle. Olen siinä uskossa, että vaikka jotkut ihmiset laihtuvat suuresti vähähiilarisella ja nauttivat ruoistaan, niin kaikille ne eivät sovi. Jokaisen ruoansulatussysteemi on vähän erilainen ja vaikka omani ei jotain kestä niin se ei tarkoita sitä etteikö se sopisi jollekulle toiselle. Samoin on ruokailurytmin kanssa. Jollekin sopii aamupainotteinen syömisrytmi, ja toiselle iltapainotteinen. Ei se tarkoita sitä, että kaikkien olisi aloitettava aamunsa valtavalla kaurapuuro kulholla (joskin jokaisen olisi hyvä kokeilla sitä huomatakseen sopiiko se oikeasti omalle kropalleen). On ehkä tutkittu, että aamupalalla on merkitystä jaksamisen ja keskittymiskyvyn kannalta, mutta en silti usko että aivan jokaiselle aamupalla olisi elämänmullistavaa merkitystä.
Kaikesta huolimatta moni dietti yrittää laittaa kaikkia meitä samaan lokeroon lupaamalla kaikkea maan ja taivaan välistä uusille kokeilijoille. Jotkut löytävät niistä ratkaisun omaan elämäänsä, mutta suurin osa ei. Ne, joille juuri tämä dietti oli positiivinen kokemus, haluavat tietysti julistaa ilosanomaa muillekin, ja innoissaan saattavat unohtaa kuinka juuri tämä ratkaisu tuskin sopii sellaisenaan kovinkaan monelle ihmiselle. Tämä on inhimillistä ja olen siihen itsekin sortunut useasti ja tulen sortumaan vielä monesti. Ihmiset eivät kuitenkaan ole omassa arjessaan tieteellisiä sokkotestejä, jotka voisivat omista kokemuksistaan vetää yleismaallisia johtopäätöksiä, vaikka se niin houkuttelevaa onkin. Onhan se mukavaa, jos voi auttaa jotain toistakin löytämään ratkaisun ongelmiin omien kokemustensa avulla. Mutta parasta olisi kokeilla itse edes jonkin aikaa ennen kuin kehottaa jokaista vastaantulijaa kokeilemaan kanamunadiettiä. Ja toisaalta myös ajalla on vaikutusta. Yhdessä elämäntilanteessa pystyin yhdenlaiseen laihdutukseen, toisessa se ei enää toiminutkaan. Tässä blogissa yritän painottaa puhuvani vain omasta kokemuksesta, ja yritän pitää mielessä että minun elämääni sopimattomat keinot ovat mullistaneet toisten ihmisten elämiä. Joskus on tosin hyvin vaikea kuunnella oikeassa elämässä jonkun dietin hehkutusta, jos tuntuu että se on esimerkiksi ravitsemukselliselta osaltaan erittäin huteralla pohjalla. Silloin yritän kuitenkin pitää suuni, sillä mikä minä olen oikeasti toista neuvomaan omalla suklaata&sipsiä dietilläni?
Olen pohtinut myös paljon diettien placebo vaikutusta. On paljon todennäköisempää että onnistumme dietissä, jos vankasti uskomme sen toimivuuteen. Niinpä jos oikeasti haluan tämän keinon toimivan on minun vakuutettava myös aivoni siitä, että tämä on juuri se oikea keino. Se on yleensä alussa aika helppoa, sillä uutuudenviehätys saa innostumaan ja "hurahtamaan" uuteen menetelmään. Oikea testi menetelmän toimivuudesta tulee vasta sitten kun tämä innostus laantuu ja jäljelle jäävät ne oikeat fyysiset/henkiset vaikutukset, jos niitä alunperin olikaan.
Kerron omasta uusimmasta hurahtamisestani toisessa päivityksessä, ja ehkä jotain hyviä ja huonoja puolia on jo sitten esillä.
Taas olisi tullut se hetki kun se on pakko myöntää. Vyötärö on levinnyt... Ja pahasti. Oikeastaan melkein uusiin lukemiin. Olen siellä missä joskus "pahimmillaan" olen ollut. Taas.
Pitkään olen katsellut toisaalle, mutta nyt omissa nahoissa oleminen on ollut niin tuskallista, että on pakko ottaa härkää sarvista. Siis sitä härkää nimeltänsä elämäntapamuutos-pikadietti-heluna. Viimeiset vuodet ovat todellakin olleet laihdutuksen välttelyä ja vain omien tapojen tuskastelua ilman minkäänlaisia yrityksiäkään muuttua. Ruoka vain on aina ollut se hyvää oloa tuova huume, josta en elämän harmaassa sumussa ole pystynyt vierottumaan, tai edes vakavissaan suunnitella vieroittumista.
Vuosikausien laihdutuskokeilujen kasvattina olen sisäistänyt hyvinkin tarkasti sen, että pysyvät muutokset terveydentilassa ja painossa vaativat pysyviä muutoksia syömisessä ja aktiivisuudessa. Mutta entä jos oma henkinen kapasiteetti ei kestä koko loppu elämän mittaisen suunnitelman luontia sen toteutuksesta puhumattakaan..? Ja jos oma terveydentila hyötyy eniten painonpudotuksesta huolimatta siitä, miten se on toteutettu? Näiden perustelujen myötä olen antanut luvan itselleni ikkunashoppailla netin ja television syövereissä uutta dieettiä. Siis juuri niitä, jotka ovat yleensä "lyhytaikaisia ratkaisuja", "vaikea ylläpitää" ja huonoimmillaan "pelkkiä rahastuskeinoja". Ne ovat kuitenkin monelle väylä painonpudotukseen ja parempaan terveyteen, joten enköhän kokeile taas yhtä. Ja jos se on vain lyhytaikainen ratkaisu, niin tällä hetkellä ottaisin senkin. So let's cross one bridge at a time. Ehkä tämä on se, joka sopiikin minulle ja auttaa parempaan elämään, ehkä ei. Mutta mistä sitä tietää jos ei kokeile? Ja varsinkin kun lähitulevaisuudessa häämöttävät pilleripurkit, jos mitään ei tapahdu, mikä on se syy etten kokeilisi? Siispä pyörrän vanhat puheeni ja suuntaan katseeni dieettien maailmaan.
Mutta ensin tässä jo kokeiltuja, tai muuten vain pöhköjä keinoja:
- Pienillä askelilla pääsee piteämmälle. Ja pa**at. Jos tällä viikolla luovun suklaasta, parin viikon päästä yritän alkaa lenkkeilemään, kuukauden päästä käymään kuntosalilla jne. luovutan jo ensimmäisen viikon kolmantena päivänä. Ei näy tarpeeksi muutosta tarpeeksi nopealla tahdilla. "Ei tästä mitään tule kuitenkaan..." Jos näkee vaivaa, niin tuloksiakin on oltava nähtävissä, varsinkin jos tekee suuria uhrauksia, kuten luopuu suklaasta! Ymmärrän kyllä että kiireisen elämän ohessa tämä on monelle erittäin kelpo tapa muuttaa elämäntapojaan, mutta sellaiselle, joka suuntaa energiansa tähän asiaan juuri nyt, haluaa myös nähdä tuloksia. Tähänhän dietitkin perustuvat. Ne tarjoavat uuden ratkaisun kiireisille ihmisille. Ei tarvitse miettiä itse vaan noudattaa valmiiksi saneltuja ohjeita. "Syö pelkkiä kananmunia aamulla, rahkaa välipalalla, broileria ja salaattia päivällisellä". Hyvin yksipuolista mutta myös yksinkertaista ja siksi houkuttelevaa.
- Tasaisesti n. 1700 kaloria päivässä syömällä laihtuu jo puoli kiloa viikossa! Just joo.. Ekalla viikolla lähtee enemmän, tokalla jo vähän vähemmän ja kolmannella se noin puoli kiloa. Jos sinne asti päästään, sillä jatkuva kalorien tarkkailu saattaa tuntua alkuunsa hauskalta, mutta ensi shokin jälkeen se sipsipussi lähtee kuitenkin kaupasta mukaan, luki siinä pussin kyljessä mitä tahansa. Ja joka päivä 1700 kaloria antaa niin vähän liikkumavaraa, että jos lounaan jälkeen kahvilla syökin sen pienen kakkupalan niin iltapalle jääkin muutaman porkkanatikun verran kaloreita käytettäväksi. Onnistui nuorempana, mutta henkinen puoli ei enää kestä. Niin kutsuttu tahdonvoima on kadoksissa ja tällä tavalla edessä ei ole mitään kivaa (=herkuttelua) odotettavissa. Kerralla noin kolmestatuhannesta kalorista päivässä 1700 pudotus on kuitenkin niin iso pudotus että se on jokaiselle suuri shokki, toiset tottuvat siihen, mutta suurin osa ei pääse niin pitkälle että tottuisi siihen.
- 80/20. Eli jos 80 prossaa ruokailusta on kunnossa niin 20 prossaa voikin sitten olla herkuttelua. Juuh. 80 prossaa on tosi suuri osa ruokailusta, joka pitäisi kerralla laittaa kuntoon! Periaatteessa kuulostaa aika sallivalta, mutta jos oikeasti tsemppaisin koko viikon vähäkalorisella, kasvisvoittoisella ruokavaliolla niin lauantai iltapäivänä lähtis kyllä homma lapasesta. Ja sen jälkeen tuntuis että koko viikko meni hukkaan, joten miksi aloittaa taas maanantaina. Tai jos yksi päivän viidestä ateriasta vois olla jotain hyvää, niin arvata saattaa malttaisinko päivän kalorimääriin sisällyttää yhtä pientä pullaa... Ei riittäis yksi, ei.. Tämä tietysti kertoo jotain tämänhetkisen ruokavalion kauheudesta. Jos en voi kuvitellakaan että söisin "vain" 20 prossaa herkkuja. auts
- Vähähiilarinen. No joo. Ehkä jos oikein hurahtaisin niin voisin kokeilla muutaman päivän/viikon, mutta enpä usko että jaksaisin niin pitkälle, että oikeasti pullan/pastan/leivän himo ehtisi hiipumaan. Ja niin vaan estrellan& fazerin sininen tapaisivat toisensa mun kauppakorissa. Enkä ole kovin innoissani suurista proteiinimääristä, varsinkin kun ne tulis aika pitkälti lihasta/kalasta. Meissä on erilaisia ihmisiä; toisille sopivat hiilarit, toisille ei. Mulle vaalea vehnä aiheuttaa vähemmän vatsavaivoja, oikein kuituiseen ruisleipään verrattuna. Juuri toisin päin kuin pitäisi. Vaikea on vatsavaivojen kanssa suosia kuituisia viljatuotteita. Olisi ihana syödä myös paljon kalaa, mutta edullista kalaa on hyvin vaikea löytää, tuoreesta puhumattakaan. Pakasteseitä, -silakkaa ja tarjous lohta. Siinäpä se suuri trio. Niitä sitten nautiskelee useammassa ateriassa viikossa..
- Välimerellinen. Niin, kuulostaa hyvältä ja varmasti välimeren alueella kasvavista ihanista kasviksista tehtynä onkin, mutta paikallisen Salen pienen kasvisvalikoiman avulla toteutettuna alkaa kyllästyttämään aika nopeasti. Vielä kun oma vatsa sietää raakoja kasviksia vain rajoitetuissa määrissä, ei salaattireseptejä pääse montaa sivua kokeilemaan. Ja tietysti, onhan meille luotu Itämerellinenkin ruokavalio, mutta yhä edelleen on perunariippuvaisen hyvin vaikea kuvitella hurahtavansa siihenkään. Tämä on tietysti yksinkertaistettuna, ja pääosin välimerellinen/itämerellinen ruokavalio ovatkin sellaisia, joihin kannattaisi pyrkiä, mutta sinne on hyvin vaikea päästä.
Siinäpä taas niitä yleisimpiä väyliä laihduttajalle. Olen siinä uskossa, että vaikka jotkut ihmiset laihtuvat suuresti vähähiilarisella ja nauttivat ruoistaan, niin kaikille ne eivät sovi. Jokaisen ruoansulatussysteemi on vähän erilainen ja vaikka omani ei jotain kestä niin se ei tarkoita sitä etteikö se sopisi jollekulle toiselle. Samoin on ruokailurytmin kanssa. Jollekin sopii aamupainotteinen syömisrytmi, ja toiselle iltapainotteinen. Ei se tarkoita sitä, että kaikkien olisi aloitettava aamunsa valtavalla kaurapuuro kulholla (joskin jokaisen olisi hyvä kokeilla sitä huomatakseen sopiiko se oikeasti omalle kropalleen). On ehkä tutkittu, että aamupalalla on merkitystä jaksamisen ja keskittymiskyvyn kannalta, mutta en silti usko että aivan jokaiselle aamupalla olisi elämänmullistavaa merkitystä.
Kaikesta huolimatta moni dietti yrittää laittaa kaikkia meitä samaan lokeroon lupaamalla kaikkea maan ja taivaan välistä uusille kokeilijoille. Jotkut löytävät niistä ratkaisun omaan elämäänsä, mutta suurin osa ei. Ne, joille juuri tämä dietti oli positiivinen kokemus, haluavat tietysti julistaa ilosanomaa muillekin, ja innoissaan saattavat unohtaa kuinka juuri tämä ratkaisu tuskin sopii sellaisenaan kovinkaan monelle ihmiselle. Tämä on inhimillistä ja olen siihen itsekin sortunut useasti ja tulen sortumaan vielä monesti. Ihmiset eivät kuitenkaan ole omassa arjessaan tieteellisiä sokkotestejä, jotka voisivat omista kokemuksistaan vetää yleismaallisia johtopäätöksiä, vaikka se niin houkuttelevaa onkin. Onhan se mukavaa, jos voi auttaa jotain toistakin löytämään ratkaisun ongelmiin omien kokemustensa avulla. Mutta parasta olisi kokeilla itse edes jonkin aikaa ennen kuin kehottaa jokaista vastaantulijaa kokeilemaan kanamunadiettiä. Ja toisaalta myös ajalla on vaikutusta. Yhdessä elämäntilanteessa pystyin yhdenlaiseen laihdutukseen, toisessa se ei enää toiminutkaan. Tässä blogissa yritän painottaa puhuvani vain omasta kokemuksesta, ja yritän pitää mielessä että minun elämääni sopimattomat keinot ovat mullistaneet toisten ihmisten elämiä. Joskus on tosin hyvin vaikea kuunnella oikeassa elämässä jonkun dietin hehkutusta, jos tuntuu että se on esimerkiksi ravitsemukselliselta osaltaan erittäin huteralla pohjalla. Silloin yritän kuitenkin pitää suuni, sillä mikä minä olen oikeasti toista neuvomaan omalla suklaata&sipsiä dietilläni?
Olen pohtinut myös paljon diettien placebo vaikutusta. On paljon todennäköisempää että onnistumme dietissä, jos vankasti uskomme sen toimivuuteen. Niinpä jos oikeasti haluan tämän keinon toimivan on minun vakuutettava myös aivoni siitä, että tämä on juuri se oikea keino. Se on yleensä alussa aika helppoa, sillä uutuudenviehätys saa innostumaan ja "hurahtamaan" uuteen menetelmään. Oikea testi menetelmän toimivuudesta tulee vasta sitten kun tämä innostus laantuu ja jäljelle jäävät ne oikeat fyysiset/henkiset vaikutukset, jos niitä alunperin olikaan.
Kerron omasta uusimmasta hurahtamisestani toisessa päivityksessä, ja ehkä jotain hyviä ja huonoja puolia on jo sitten esillä.
tiistai 13. syyskuuta 2016
Elämänpelkoa
Olen jo vuosia elänyt kuplassa. Kuplassa selvitään päivästä toiseen ajattelematta ajan kulumista. Joskus kuplaa meinaavat puhkaista erinäiset vauva-, hää-, ja talon osto uutiset. Kovalla ruutujen tuijotuksella saa kuitenkin aivot säilöttyä sellaiseeen harmaaseen höttöön, jossa ei ahdistus vaikuta ja kupla on taas kasassa. Mutta elämää ei kuplassa ole. Voisin sanoa että vuosikymmen on mennyt kuplassa peukaloita pyöritellen sillä kunnon elämää siellä ei ole. Siinä. Se on varmaankin yksi keskeisimmistä ongelmista. En uskalla elää. En ole oikeastaan koskaan elänyt. Voin syyttää siitä mitä tahansa. Perhettäni, kasvatustani, ystäviäni, ystävättömyyttäni, koulua, yhteiskuntaa, naapurin kissaa...
En usko että olen koskaan oikeasti astunut ulos kuplastani. En ole kokeillut miten oikeasti pärjään tässä maailmassa, kuplan ulkopuolella. Olen vuosia ajatellut, että tarvitsen ystäviä/poikaystävän päästäkseni osaksi maailmaa, mutta ongelmaksi on tullut se, että kaikki muut elävät elämäänsä kuplan ulkopuolella. Kukaan ei ole tullut hakemaan minua kuplastani. Elämä ei odottele vaan se tapahtuu koko ajan tuolla ulkopuolella. Mitä jos pääsen kuplasta ulos vasta seitsemänkymppisenä? Miten paljon olen hukannutkaan aikaa jo nyt, entä sitten vuosikymmenten jälkeen? argh..
Maailma ei siis ole koskaan nähnyt oikeaa minua. En tarkoita sitä, että kertoisin kaikki yksityiskohdat itsestäni facebookissa, vaan sitä että uskaltaisin tehdä rohkeita valintoja elämässäni sen mukaan mitä itse oikeasti haluan enkä sen mukaan mikä aiheuttaa kaikista vähiten vastaansanomista tai kyselyä muilta. En usko itseeni. En usko siihen, että oikeasti pärjään, jos teen elämässäni vähän rohkeampia suunnanmuutoksia. En ole koskaan kokenut, että minua oikeasti tuettaisiin kaikessa mitä teen, tai että olen arvokas kokonaisuus. Tuskin tähän on yhtään yksittäistä syyllistä, muuta kuin suomalainen kulttuuri, jossa ei kehuta muita kuin parhaita. Kehuja ei saa edes lapsi ellei ole lähes täydellinen ja harvoin silloinkaan. Mutta se on toinen aihe, josta voin joskus enemmän pauhata. On minulla aina ollut hätävara verkko, että jos putoan korkealta, niin kyllä perheeni edes jonkin verran pehmentää putoamista, mutta ei se paljon helpota kun pitäisi uskaltautua nuoralle. Varsinkaan nykyisin kukaan ei ole vakuuttamassa että "kyllä sinä pärjäät, minä uskon sinuun!".
Kuplassa on turvallista. Siellä on tylsää ja ahdistavaa, mutta siellä eivät ulkomaailman pettymykset uhkaa. Sieltä on hyvin vaikea lähteä, kun siellä on pitkään ollut. Haluaisin tehdä elämässäni jotain uutta. Jonkinlaisen suunnanvaihdon. Mutta mistä rohkeus? Ja jos oikeasti hyppään vaikka täysin erilaiseen työhön, eri paikkakunnalla, joudun muuttamaan elämääni niin paljon että selviänkö siitä? Kuka on vierellä valamassa uskoa ja auttamassa jos tulee möykkyjä matkaan? En tiedä. Ja siksi muutoksen teko on todella vaikeaa. Kaipaan edelleen toista ihmistä elämään vierelleni. Sellaista joka jakaisi ainakin osan arjesta ja arjen huolista. Joka valaisi uskoa ja auttaisi. Mutta ei niitä ihmisiä kasva kuplan sisällä. Edelleen minun ja elämän välissä on jotain. Ja miten sen rikkoisi? huoh...
En usko että olen koskaan oikeasti astunut ulos kuplastani. En ole kokeillut miten oikeasti pärjään tässä maailmassa, kuplan ulkopuolella. Olen vuosia ajatellut, että tarvitsen ystäviä/poikaystävän päästäkseni osaksi maailmaa, mutta ongelmaksi on tullut se, että kaikki muut elävät elämäänsä kuplan ulkopuolella. Kukaan ei ole tullut hakemaan minua kuplastani. Elämä ei odottele vaan se tapahtuu koko ajan tuolla ulkopuolella. Mitä jos pääsen kuplasta ulos vasta seitsemänkymppisenä? Miten paljon olen hukannutkaan aikaa jo nyt, entä sitten vuosikymmenten jälkeen? argh..
Maailma ei siis ole koskaan nähnyt oikeaa minua. En tarkoita sitä, että kertoisin kaikki yksityiskohdat itsestäni facebookissa, vaan sitä että uskaltaisin tehdä rohkeita valintoja elämässäni sen mukaan mitä itse oikeasti haluan enkä sen mukaan mikä aiheuttaa kaikista vähiten vastaansanomista tai kyselyä muilta. En usko itseeni. En usko siihen, että oikeasti pärjään, jos teen elämässäni vähän rohkeampia suunnanmuutoksia. En ole koskaan kokenut, että minua oikeasti tuettaisiin kaikessa mitä teen, tai että olen arvokas kokonaisuus. Tuskin tähän on yhtään yksittäistä syyllistä, muuta kuin suomalainen kulttuuri, jossa ei kehuta muita kuin parhaita. Kehuja ei saa edes lapsi ellei ole lähes täydellinen ja harvoin silloinkaan. Mutta se on toinen aihe, josta voin joskus enemmän pauhata. On minulla aina ollut hätävara verkko, että jos putoan korkealta, niin kyllä perheeni edes jonkin verran pehmentää putoamista, mutta ei se paljon helpota kun pitäisi uskaltautua nuoralle. Varsinkaan nykyisin kukaan ei ole vakuuttamassa että "kyllä sinä pärjäät, minä uskon sinuun!".
Kuplassa on turvallista. Siellä on tylsää ja ahdistavaa, mutta siellä eivät ulkomaailman pettymykset uhkaa. Sieltä on hyvin vaikea lähteä, kun siellä on pitkään ollut. Haluaisin tehdä elämässäni jotain uutta. Jonkinlaisen suunnanvaihdon. Mutta mistä rohkeus? Ja jos oikeasti hyppään vaikka täysin erilaiseen työhön, eri paikkakunnalla, joudun muuttamaan elämääni niin paljon että selviänkö siitä? Kuka on vierellä valamassa uskoa ja auttamassa jos tulee möykkyjä matkaan? En tiedä. Ja siksi muutoksen teko on todella vaikeaa. Kaipaan edelleen toista ihmistä elämään vierelleni. Sellaista joka jakaisi ainakin osan arjesta ja arjen huolista. Joka valaisi uskoa ja auttaisi. Mutta ei niitä ihmisiä kasva kuplan sisällä. Edelleen minun ja elämän välissä on jotain. Ja miten sen rikkoisi? huoh...
Hairs in the wrong places
Terveyttä on monenlaista. Oikeastaan olen terve, sillä yhtäkään pilleriä en tarvitse selvitäkseni päivästä tai pysyäkseni samassa kunnossa kuin juuri nyt olen. Toisaalta monet kohdat kropastani ovat kaikkea muuta kuin kunnossa. PCO on yksi kroppani kirouksista. Se vaikuttaa elämääni monella eri tavalla, joita en kaikkia viitsi tässä luetella, mutta yksi uusi oire on aiheuttanut harmaita hiuksia. Melkeinpä kirjaimellisesti.. Eli pco:n oireisiin kuuluvat niin sanotusti "hair problems" mutta olin aina ajatellut niitä vain karvaongelmina enkä koskaan ollut edes tajunnut, että edessä olisi myös hiusongelmia... Olen ainakin vuoden hiuksia harjatessani miettinyt kuinka takaraivolla on mielestäni paljon vähemmän hiuksia kuin aiemmin. Olen torjunut tämän kauhean skeanaarion ja vakuutellut itselleni, että hiukset vain rasvoittuvat enemmän ja näyttävät littanoilta. Mutta tänään tuli eteen hetki kun oli pakko myöntää että tässä on nyt jotain enemmän.. Niinpä vietin tuskalliset pari tuntia googletellen asiaa ja pakko se on myöntää. Sen lisäksi, että pco:sta kärsivä nainen joutuu elämään inhottavan "miesmäisen" karvankasvun kanssa, täytyy hänen vielä katsella kun aiemmin niin tuuheista hiuksista tulee ohuet ja lättänät. Päälaki paistaa varmaan muutaman vuoden päästä jos hiustenlähtö jatkuu tällä lailla.
Hiukset ovat naisen kruunu ja varmasti jokaiselle naiselle niiden lähtö on suuri kriisi, mutta itselleni hiukset ovat olleet aina oikeastaan ainoa asia, josta olen ollut ulkonäössäni ylpeä. Ja nyt sekin viedään... Tähän asti olen ajatellut että tämän hurjan karvankasvun sivuoireena saan ainakin nauttia ihanan tuuheista hiuksista. Oi miten väärässä olinkaan... :(
Nyt olisi taas uskaltauduttava lääkärin pakeille, josko tilanteen voisi ainakin pysäyttää, jollei ihan palauttaa entiseen. Kauheaa.. Lääkärissä käynti on minulle jotain hirveää. En tiedä miten pystyn taas selittämään kymmenessä minuutissa kaiken oleellisen terveydestäni ja kestämään kaikki ne pikaiset laihdutusohjeet. Jos lääkäri kehtaa antaa ratkaisuksi pelkästään laihdutuksen, eikä auta mitenkään tämän uuden kriisin kohtaamisessa, alan varmasti itkemään saman tien. Pco on monimutkainen syndrooma, jossa paino on sekä syy että seuraus, ja varmasti painon pudottamisesta on suuri apu, mutta vuosien jälkeen pystyn toteamaan, että se ei todellakaan tapahdu noin vain. Ja en usko laihdutusleikkauksen olevan ratkaisu, vaan tarvitsen henkistä apua ja paljon. Jos ratkaisu olisi niin helppo, että laihduttamalla hiukset kasvaisivat takaisin, laihdutus olisi varmasti helppoa kovan motivaation ansiosta, mutta sellaista ei kukaan takaa. Vaikka kuinka laihtuisin, pco:n oireiden katoaminen on tuurista kiinni ja oikeastaan aika epätodennäköistä. Niinpä en tiedä pystynkö motivoimaan itseäni pysymään kaukana jääkaapista sen hyvin pienen todennäköisyyden vuoksi. Kuinka surullista.
Mutta siis. Viimeinen puoli itsessäni, josta olen osannut nauttia on nyt siis katoamassa. Ja olen vasta tämän ikäinen. Osaan nyt jonkin verran asettua niiden miesten asemaan, jotka huomaavat kaljun paistavan hiusten keskeltä. Miehille se on tietysti kova paikka, mutta yhteiskunta hyväksyy heidät, vaikka jonkin verran vitsailua esiintyykin. Ja miehellä on aina se mahdollisuus eli ottaa partakone esille ja leikata hiukset pois. Naisella ei ole muita keinoja kuin keksiä luovia kampauksia. Tai ostaa peruukki. Tai huivi. Ehkäpä alan suunnitella huivin pitoa. Se olisi ainakin keskustelun avaus. Joskin sellaiseen keskusteluun, jota en ehkä halua käydä...
Hiukset ovat naisen kruunu ja varmasti jokaiselle naiselle niiden lähtö on suuri kriisi, mutta itselleni hiukset ovat olleet aina oikeastaan ainoa asia, josta olen ollut ulkonäössäni ylpeä. Ja nyt sekin viedään... Tähän asti olen ajatellut että tämän hurjan karvankasvun sivuoireena saan ainakin nauttia ihanan tuuheista hiuksista. Oi miten väärässä olinkaan... :(
Nyt olisi taas uskaltauduttava lääkärin pakeille, josko tilanteen voisi ainakin pysäyttää, jollei ihan palauttaa entiseen. Kauheaa.. Lääkärissä käynti on minulle jotain hirveää. En tiedä miten pystyn taas selittämään kymmenessä minuutissa kaiken oleellisen terveydestäni ja kestämään kaikki ne pikaiset laihdutusohjeet. Jos lääkäri kehtaa antaa ratkaisuksi pelkästään laihdutuksen, eikä auta mitenkään tämän uuden kriisin kohtaamisessa, alan varmasti itkemään saman tien. Pco on monimutkainen syndrooma, jossa paino on sekä syy että seuraus, ja varmasti painon pudottamisesta on suuri apu, mutta vuosien jälkeen pystyn toteamaan, että se ei todellakaan tapahdu noin vain. Ja en usko laihdutusleikkauksen olevan ratkaisu, vaan tarvitsen henkistä apua ja paljon. Jos ratkaisu olisi niin helppo, että laihduttamalla hiukset kasvaisivat takaisin, laihdutus olisi varmasti helppoa kovan motivaation ansiosta, mutta sellaista ei kukaan takaa. Vaikka kuinka laihtuisin, pco:n oireiden katoaminen on tuurista kiinni ja oikeastaan aika epätodennäköistä. Niinpä en tiedä pystynkö motivoimaan itseäni pysymään kaukana jääkaapista sen hyvin pienen todennäköisyyden vuoksi. Kuinka surullista.
Mutta siis. Viimeinen puoli itsessäni, josta olen osannut nauttia on nyt siis katoamassa. Ja olen vasta tämän ikäinen. Osaan nyt jonkin verran asettua niiden miesten asemaan, jotka huomaavat kaljun paistavan hiusten keskeltä. Miehille se on tietysti kova paikka, mutta yhteiskunta hyväksyy heidät, vaikka jonkin verran vitsailua esiintyykin. Ja miehellä on aina se mahdollisuus eli ottaa partakone esille ja leikata hiukset pois. Naisella ei ole muita keinoja kuin keksiä luovia kampauksia. Tai ostaa peruukki. Tai huivi. Ehkäpä alan suunnitella huivin pitoa. Se olisi ainakin keskustelun avaus. Joskin sellaiseen keskusteluun, jota en ehkä halua käydä...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)