Salaliitto…

Keitellessäni aamupuuroa tuijottelin alaspäin ja yhtäkkiä huomasin sen. Siinä se tuijotti häpeämättä eteenpäin ja esti näkyvyyden lattiaan. Mistä ihmeestä se on tullut? Eihän se siinä aiemmin ole ollut, eihän? Tummat vaatteet ja sopiva annos totuuden kieltämistä olivat piilotelleet sitä parhaan kykynsä mukaan. Aamun kalpeassa valossa ruma totuus kuitenkin paljastui yöpaidaksi löydetyn kirkkaan t-paidan avustuksella. Vatsani on iso. Se kurkistaa rintojen alta ja peittää näkyvyyden varpaisiin. Siinä se pullistelee johtaakseen kiusallisiin ”onkohan tuo raskaana?” –katseisiin (lastenvaateosastolle ei voi mennä sukulaislapsille vaatteita ostamaan ilman että kaikki olettavat sinun ostavan vaatteita omalle tulevalle lapsellesi).

Siinä kun seisoin hellan ääressä ja tuijotin vatsan peittämää näköalaa, tuntui aika masentavalta. Miten sitä voi päästää itsensä tähän jamaan? Se kymmensenttinen läskikerros ei ole ilmestynyt siihen yhden suklaalevyn jäljiltä vaan kuukausien ja vuosien mässäilyn seurauksena. Totuutta on vaikea myöntää itselleen, vaikka vaatteet kummasti kutistuvat pesussa ja kamera on yhtäkkiä lihottanut parikymmentä kiloa. Peilin läsnäolo saa heti ryhdin suoristumaan ja vatsalihakset supistumaan. Itseään voi siinä katsella ja olla suhteellisen tyytyväinen vartalonmalliinsa. Ja sitten tulee tällainen inhottava hetki, kun joutuu myöntämään itselleen omaavansa sellaisen pyöreän mahan, jota ei koskaan halunnut.

Olen kuitenkin varma, että peilissäni on jotain vikaa. Voin sen ääressä pukeutua ja sommitella vaatteeni parhaalla osaamallani tavalla ja suunnata kaupungille suhteellisen tyytyväisenä. Vaatekaupassa vilkaisen sitten itseäni peilistä ja sieltä tuijottaakin takaisin joku michelin nainen, jonka homssuiset vaatteet eivät sovi yhteen, hiukset harottavat, farkut puristavat lanteilta vararenkaan esille ja lötköttävät takapuolesta, naama kiiltää ja paidanhelma kurkistaa takin alta kaksikymmentä senttiä.. Jonkinlainen peilien salaliitto siinä täytyy olla kyseessä…