Täällä blogissa näytän itsestäni kaikista huonoimmat puoleni. Kierin itsesäälissä, vatvon huonoimpia puoliani ja kerron kaikista negatiivisimmat ja rajuimmat ajatukseni. Luulenpa, että harva oikeassa elämässä minut tunteva tunnistaisi minut näistä teksteistä, sillä olen ulospäin hyvin positiivinen ja arjessa yleensäkin hyvin optimistinen. Pään sisällä tapahtuva raskas prosessi ei välttämättä näy ulospäin, muuten kuin kilojen tai elämäntilanteen kautta (jos osaa niitä tulkita). Johonkin suuntaan sitä on kuitenkin purettava ja tämä blogi on yksi selviytymiskeinoista.
Minulle on aina ollut helppoa vetää rooli niskaan ja esimerkiksi asiakaspalvelussa vetää tyhmä hymy päälle ja tervehtiä suoraan silmiin katsoen ihmisiä, joita en omana itsenäni uskaltaisi vilkaistakaan. Jostain syystä minulle on helppoa turvautua esimerkiksi työn kautta saamaani rooliasuun, joka päällään voi tehdä asioita, joihin en normaalisti rohkenisi. Tällä on tietysti rajansa enkä muutu töissäkään ihan erilaiseksi ihmiseksi, mutta jollain lailla osaan olla sosiaalisempi. Tämä on ollut harjoittelun tulosta, mutta tietynlaista itsevarmuutta minulla on aina ollut. Ammatillinen minä kestää jonkin verran arvostelua, vaikka suoraan persoonaan menevää kritiikkiä en silti kestä. Tämä helpottaa elämää valtavasti, sillä pystyn toimimaan yhteiskunnassa ja ansaitsemaan leipäni, vaikka sosiaalinen elämä onkin täysin kuralla... Kunpa vain pystyisin siirtämään sen itsevarmuuden vielä yksityiseen elämään. Yksi mahdollisuus kumppanin löytämiseen onkin että tutustun johonkuhun töiden kautta, sillä silloin pystyisin ehkä sosiaaliseen kanssakäymiseen ja pystyisin jopa tutustumaan toiseen ihmiseen. Ongelmana on tietysti valitsemani työpaikat, joissa hyvin vähän on ollut miehiä...
Tiedän että minun pitäisi olla enemmän vuorovaikutuksessa ikäisteni ihmisten kanssa (+/-10vuotta) ja yrittää löytää samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa olisi ihana elää arkea. Se on vain tuhat kertaa helpompi sanoa kuin tehdä. Samanmieliset ihmiset pyörivät omissa piireissä, mutta entä jos ei oikein tiedä millainen ihminen itse on niin millaista porukkaa sitä edes etsii? Jos ei tunne itseään eikä harrasta mitään niin missä edes voi tavata samankaltaisia ihmisiä? Opiskeluvuosina suurin osa ihmisistä muodostaa jonkinlaisen kaveripiirin, mutta minulta se jäi välistä. Sain ihania yksittäisiä kavereita, mutta kaikki katosivat maailmalle opiskelujen jälkeen ja uppoutuivat uusiin elämiinsä puolisojen ja uusien ystävien kanssa. Heitä on kyllä kiva joskus nähdä mutta olo on aina ulkopuolinen. En kuulu siihen sisempään kaveripiiriin enkä ole koskaan tainnut kuuluakaan. Kun ei ole kaveripiiriä niin ei ole luontaista ympäristöä mahdollisen kumppanin tapaamiselle (kuulostipa jotenkin luontodokkarimaiselta). Onhan se tietysti niin, että ruoho on aidan takana vihreämpää enkä tiedä millaista se elämä oikeasti niiden yhteisten asuntolainojen avulla hankittujen ovien takana on.
Minun elämä huono, muiden hyvä. Sellainen oma ajatuskulkuni yksinkertaisuudessaan on, silloin kun mieli on matalana. Todellisuudessa minulla on edelleen ihan ok elämä, vaikka ongelmia riittääkin, enkä yhtään tiedä millaista toisten yksityinen elämä on. Sen muistaminen vain on edelleen vaikeaa.
torstai 10. joulukuuta 2015
keskiviikko 9. joulukuuta 2015
Syysblues
Mieli maassa ja elämä harmaata. Mikäpä olisi muuttunutkaan kun elää pääasiassa neljän seinän sisällä.
Yksi huolenaihe lisää tähän vuodenaikaan; raha. Yleensä en stressaa rahasta, mutta muutamien yllättävien menojen ilmestyttyä olen tuijotellut huolissani tilini saldoa. En ole pyytänyt yhteiskunnalta opintotuen lisäksi ikinä minkäänlaista tukea, mutta nyt tulee kyllä pohdittua, että miten selviää, jos ottaa kaikki tarjotut työt vastaan, mutta silti rahat eivät riitä. Kuka auttaa? No onneksi tämä huoli on vielä hyvin kaukainen, mutta pyörii silti hiljaisina iltoina mielessä. Olisin kyllä selvinnyt ilman tätä huolenaihetta..
Yksinäisyys painaa taas kuin tuhat kiloa kiviä hartioilla. Kaipaan edes sitä että pääsisin pikkujouluihin. Olen kohta kolmevitonen enkä ole koskaan ollut pikkujouluissa. Olen ollut aina se väliaikainen työntekijä, joka on tehnyt työt toisten juhliessa tai sitten olen ollut paikalla niin lyhyen aikaa ettei minua ole kutsuttu. En kyllä tiedä menisinkö juhliin, jos ne olisivat jotkut baarissa vietettävät juottojuhlat, mutta olisi silti ihanaa olla edes sen arvoinen kollega että minut kutsuttaisiin mukaan. Niin ja ystävien kesken vietettävistä juhlista ei nyt kannata puhuakaan.. Kokkaisin mieluusti pöydän koreaksi, siivoaisin ja laittasin paikat nätiksi, mutta kenet kutsuisin? Vaikka saisin kutsuttua muutaman tuntemani ihmisen, pelkään että kukaan ei tule, ja toisaalta mitä jos tuleekin? Mitä jos sieltä täältä kutsutut ihmiset eivät tule toimeen, eivät keksi puhuttavaa, eikä ole alkoholia lievittämässä tunnelmaa. Ja mitä pienen pienessä asunnossa voi tehdä? Syödä pikkuruisen pöydän äärellä, istua sohvan edessä hetken keksimässä jutunjuurta vastapäisellä jakkaralla istuvan vieraan ihmisen kanssa. Sekin on yksi synkistä tunnustuksistani, etten ole koskaan ollut illanvietossa, jossa olisi ollut enemmän kuin kolme ihmistä ja jossa olisin oikeasti nauttinut olostani. En ole koskaan jutellut samanmielisten ihmisten kanssa yömyöhään tai kokenut, että joku oikeasti on kiinnostunut minun omista pohdinnoistani.
Sosiaalista kanssakäymistä on vaikea harjoitella kahdestaan television kanssa ja niinpä en todellakaan olisi automaattisesti hauskaa seuraa illanvietossa. Mutta kukapa minua mihinkään illanviettoon kutsuu kun en kenenkään kaveriporukkaan kuulu. Pariskunnat hylkivät yksinäisiä tuttuja, paitsi silloin kun yrittävät naittaa heitä toisilleen. Sitäkin joskus mietin, kun vielä oli enemmän ystäviä, että miksi kukaan ei yrittänyt tutustuttaa minua kehenkään, mutta siihenkin olen vuosien mittaan keksinyt (enemmän ja vähemmän todenmukaisen) syyn. Kuka haluaa kellekään tutulle miehelle tehdä niin p**kaisen tempun että järjestäisi minut sokkotreffi kumppaniksi.
Töitä on löytynyt kiitettävästi, mutta en ole tehnyt niitä vaativimpia töitä, joihin minulla olisi koulutus, koska vaativuuden myötä tulee myös suurempi vastuu. Nauttisin kyllä niistä töistä, mutta ongelmien tullessa en tiedä olisinko tarpeeksi vahva selvitäkseni niistä. Minulla kun ei ole ketään kenen kanssa päästellä höyryjä tai puida työpaikka ongelmia. Vastuullisessa työssä tulee myös välttämättä omat virheet jonain päivänä eteen enkä tiedä pystynkö tämän hetkisessä henkisesti heikossa tilanteessa vatvoa omia heikkouksiani toisten ihmisten kanssa. Ja koska tunnollisena ihmisenä yritän aina tehdä parhaani, mahdollisia virheitä on niin vaikea hyväksyä ja niiden käsittely vie valtavasti voimia. Niinpä olen vältellyt vaativia tehtäviä ja olen jumittunut niihin niin sanottuihin lattiatason hommiin, joissa ei tarvitse ottaa liian suurta vastuuta. Ongelmana ovat vain tutut ihmiset, jotka tuntuvat kohottelevan kulmakarvojaan kun kuulevat mitä töitä tällä hetkellä teen. En edes halua kuvitella mitä he luulevat olevan uravalintojeni takana.. Todennäköisesti joidenkin vakavien mielenterveysongelmien... Toisaalta todellisuus on surullisempi. Minulla ei ole vakaata uskoa ja toivoa huomisesta, eikä minulla ole ketään tukemassa tässä päivässä. Ei suuria henkisiä tai fyysisiä rajoitteita, vaan pelkkää elämän tyhjyyttä.
Yksi huolenaihe lisää tähän vuodenaikaan; raha. Yleensä en stressaa rahasta, mutta muutamien yllättävien menojen ilmestyttyä olen tuijotellut huolissani tilini saldoa. En ole pyytänyt yhteiskunnalta opintotuen lisäksi ikinä minkäänlaista tukea, mutta nyt tulee kyllä pohdittua, että miten selviää, jos ottaa kaikki tarjotut työt vastaan, mutta silti rahat eivät riitä. Kuka auttaa? No onneksi tämä huoli on vielä hyvin kaukainen, mutta pyörii silti hiljaisina iltoina mielessä. Olisin kyllä selvinnyt ilman tätä huolenaihetta..
Yksinäisyys painaa taas kuin tuhat kiloa kiviä hartioilla. Kaipaan edes sitä että pääsisin pikkujouluihin. Olen kohta kolmevitonen enkä ole koskaan ollut pikkujouluissa. Olen ollut aina se väliaikainen työntekijä, joka on tehnyt työt toisten juhliessa tai sitten olen ollut paikalla niin lyhyen aikaa ettei minua ole kutsuttu. En kyllä tiedä menisinkö juhliin, jos ne olisivat jotkut baarissa vietettävät juottojuhlat, mutta olisi silti ihanaa olla edes sen arvoinen kollega että minut kutsuttaisiin mukaan. Niin ja ystävien kesken vietettävistä juhlista ei nyt kannata puhuakaan.. Kokkaisin mieluusti pöydän koreaksi, siivoaisin ja laittasin paikat nätiksi, mutta kenet kutsuisin? Vaikka saisin kutsuttua muutaman tuntemani ihmisen, pelkään että kukaan ei tule, ja toisaalta mitä jos tuleekin? Mitä jos sieltä täältä kutsutut ihmiset eivät tule toimeen, eivät keksi puhuttavaa, eikä ole alkoholia lievittämässä tunnelmaa. Ja mitä pienen pienessä asunnossa voi tehdä? Syödä pikkuruisen pöydän äärellä, istua sohvan edessä hetken keksimässä jutunjuurta vastapäisellä jakkaralla istuvan vieraan ihmisen kanssa. Sekin on yksi synkistä tunnustuksistani, etten ole koskaan ollut illanvietossa, jossa olisi ollut enemmän kuin kolme ihmistä ja jossa olisin oikeasti nauttinut olostani. En ole koskaan jutellut samanmielisten ihmisten kanssa yömyöhään tai kokenut, että joku oikeasti on kiinnostunut minun omista pohdinnoistani.
Sosiaalista kanssakäymistä on vaikea harjoitella kahdestaan television kanssa ja niinpä en todellakaan olisi automaattisesti hauskaa seuraa illanvietossa. Mutta kukapa minua mihinkään illanviettoon kutsuu kun en kenenkään kaveriporukkaan kuulu. Pariskunnat hylkivät yksinäisiä tuttuja, paitsi silloin kun yrittävät naittaa heitä toisilleen. Sitäkin joskus mietin, kun vielä oli enemmän ystäviä, että miksi kukaan ei yrittänyt tutustuttaa minua kehenkään, mutta siihenkin olen vuosien mittaan keksinyt (enemmän ja vähemmän todenmukaisen) syyn. Kuka haluaa kellekään tutulle miehelle tehdä niin p**kaisen tempun että järjestäisi minut sokkotreffi kumppaniksi.
Töitä on löytynyt kiitettävästi, mutta en ole tehnyt niitä vaativimpia töitä, joihin minulla olisi koulutus, koska vaativuuden myötä tulee myös suurempi vastuu. Nauttisin kyllä niistä töistä, mutta ongelmien tullessa en tiedä olisinko tarpeeksi vahva selvitäkseni niistä. Minulla kun ei ole ketään kenen kanssa päästellä höyryjä tai puida työpaikka ongelmia. Vastuullisessa työssä tulee myös välttämättä omat virheet jonain päivänä eteen enkä tiedä pystynkö tämän hetkisessä henkisesti heikossa tilanteessa vatvoa omia heikkouksiani toisten ihmisten kanssa. Ja koska tunnollisena ihmisenä yritän aina tehdä parhaani, mahdollisia virheitä on niin vaikea hyväksyä ja niiden käsittely vie valtavasti voimia. Niinpä olen vältellyt vaativia tehtäviä ja olen jumittunut niihin niin sanottuihin lattiatason hommiin, joissa ei tarvitse ottaa liian suurta vastuuta. Ongelmana ovat vain tutut ihmiset, jotka tuntuvat kohottelevan kulmakarvojaan kun kuulevat mitä töitä tällä hetkellä teen. En edes halua kuvitella mitä he luulevat olevan uravalintojeni takana.. Todennäköisesti joidenkin vakavien mielenterveysongelmien... Toisaalta todellisuus on surullisempi. Minulla ei ole vakaata uskoa ja toivoa huomisesta, eikä minulla ole ketään tukemassa tässä päivässä. Ei suuria henkisiä tai fyysisiä rajoitteita, vaan pelkkää elämän tyhjyyttä.
keskiviikko 26. elokuuta 2015
Alitajunta pelastaa
Edellisenä yönä näin unen joka tuntui niin todelliselta että sen piristävä vaikutus tuntuu yhä illalla. Olen ollut taas aika maassa ja murehtinut omaa elämääni. Unessa kuitenkin eräs tuttu mies katsoi silmiini ja kysyi puhelinnumeroa. Kuulostaa varmaankin naurettavan pieneltä asialta, mutta sellaiselle jolle sitä ei ikinä tapahdu oikeassa elämässä niin se uskomattoman todentuntuinen hyvänolon tunne, joka tästä kuvitellusta kiinnostuksen osoituksesta tuli, pelasti koko päivän. Vähän kun pohtii niin onhan se kuitenkin surullista että tällaista tapahtuu vain ja ainoastaan unissa. Kukaan ei osoita kiinnostusta, vaikka kuinka tekee parhaansa, yrittää olla positiivinen ja pitää selkänsä suorana vaikka todellisuudessa haluaisi vain vajota kuoppaan.
Se, ettei kelpaa lähimmäiseksi ystäväksi naiselle eikä puolisoksi kellekään miehelle, tuntuu riipaisevan kipeältä. Olisi niin paljon helpompaa jos edes jompi kumpi onnistuisi. Nykyajan sinkkunaiset nojaavat niin vahvasti ystäviinsä ja julistavat sitä, miten hyvien ystävien kanssa ei kaipaakaan miestä vierelleen. Entä kun ei ole niitä ystäviä? Miten selviää ilman minkäänlaista emotionaalista tukea tai ihmistä jonka kanssa voisi edes yrittää puhua tunteistaan. Oma ratkaisuni on tunteiden kieltäminen ja hautaaminen jonnekin syvälle. Ulospäinhän tämä ratkaisu näkyy läskinä ja surkeana fyysisenä kuntona.
Mistä kaivaa motivaatiota pitää huolta itsestään kun kukaan muukaan ei välitä? Itseäänhän pitäisi rakastaa, mutta haluaisin tavata sen ihmisen, joka pystyy rakastamaan itseään ilman kenenkään toisen rakkautta. Kyllä jokainen tarvii jonkun toisen hyväksyntää pystyäkseen hyväksymään itsensä. Etäiset kaverisuhteet ja rakas perheeni antavat vielä tällä hetkellä tekohengitystä tälle elämälle, enkä usko että moneen vuoteen vielä luovun toivon kipinästä, mutta pelkään mitä teen kropalleni vuosien kuluessa. Tämä kierre loppuu vasta kun pystyn avautumaan jollekin oikealle ihmiselle. Fyysinen terveyteni ei kuitenkaan todennäköisesti kestä muutamaa vuosikymmentä pidempää tällaista nykyistä elämää vaan uskon että saan verenpainetaudin, sydänkohtauksen, diabeteksen tai jonkun muun vaarallisen taudin, joka muuttaa pakosti elämäni suuntaa. Vaikka tiedostan elintapojeni vaarallisuuden, en kerta kaikkiaan pysty muuttamaan tapojani. Miksi muuttaisin kun en kenellekään oikeasti merkitse niin paljon että haluaisin pysyä elossa kahdeksankymppiseksi?
Pelkään että kun seuraavan kerran joudun lääkärille ja tämä lukee verenpainelukemiani ja kyselee kylmiä faktoja elintavoistani, hän vetää johtopäätöksensä ja antaa ohjeeksi elintapojen muutoksen, eikä kuuntele, ei tunnista oikeita ongelmia. Paitsi mitä hän voisikaan tehdä? Ehkä oikeasti empaattinen lääkäri tajuaisi että nyt tarvitaan henkistä apua ja tukea ja osaisi siten ohjata minua oikeaan suuntaan. Tai sitten hän vain törkkää käteen reseptin pitkällisen ronkkimisen ja henkilökohtaisten asioiden kylmän tonkimisen jälkeen.. Huoh.. Katsotaan miten käy.
Mutta tämän tekstin piti olla positiivinen! Alussa minulla oli siis hyvä olo siitä että alitajuntani oli piristänyt minua ihanalla unella ja niin todentuntuisella fiiliksellä! Ehkä fiilistelen sitä loppuillan sillä muisto katoaa nopeasti ja seuraavaa kertaa saakin sitten taas odottaa (uni tulee todennäköisesti paljon nopeammin kuin todellinen treffikutsu..).
Se, ettei kelpaa lähimmäiseksi ystäväksi naiselle eikä puolisoksi kellekään miehelle, tuntuu riipaisevan kipeältä. Olisi niin paljon helpompaa jos edes jompi kumpi onnistuisi. Nykyajan sinkkunaiset nojaavat niin vahvasti ystäviinsä ja julistavat sitä, miten hyvien ystävien kanssa ei kaipaakaan miestä vierelleen. Entä kun ei ole niitä ystäviä? Miten selviää ilman minkäänlaista emotionaalista tukea tai ihmistä jonka kanssa voisi edes yrittää puhua tunteistaan. Oma ratkaisuni on tunteiden kieltäminen ja hautaaminen jonnekin syvälle. Ulospäinhän tämä ratkaisu näkyy läskinä ja surkeana fyysisenä kuntona.
Mistä kaivaa motivaatiota pitää huolta itsestään kun kukaan muukaan ei välitä? Itseäänhän pitäisi rakastaa, mutta haluaisin tavata sen ihmisen, joka pystyy rakastamaan itseään ilman kenenkään toisen rakkautta. Kyllä jokainen tarvii jonkun toisen hyväksyntää pystyäkseen hyväksymään itsensä. Etäiset kaverisuhteet ja rakas perheeni antavat vielä tällä hetkellä tekohengitystä tälle elämälle, enkä usko että moneen vuoteen vielä luovun toivon kipinästä, mutta pelkään mitä teen kropalleni vuosien kuluessa. Tämä kierre loppuu vasta kun pystyn avautumaan jollekin oikealle ihmiselle. Fyysinen terveyteni ei kuitenkaan todennäköisesti kestä muutamaa vuosikymmentä pidempää tällaista nykyistä elämää vaan uskon että saan verenpainetaudin, sydänkohtauksen, diabeteksen tai jonkun muun vaarallisen taudin, joka muuttaa pakosti elämäni suuntaa. Vaikka tiedostan elintapojeni vaarallisuuden, en kerta kaikkiaan pysty muuttamaan tapojani. Miksi muuttaisin kun en kenellekään oikeasti merkitse niin paljon että haluaisin pysyä elossa kahdeksankymppiseksi?
Pelkään että kun seuraavan kerran joudun lääkärille ja tämä lukee verenpainelukemiani ja kyselee kylmiä faktoja elintavoistani, hän vetää johtopäätöksensä ja antaa ohjeeksi elintapojen muutoksen, eikä kuuntele, ei tunnista oikeita ongelmia. Paitsi mitä hän voisikaan tehdä? Ehkä oikeasti empaattinen lääkäri tajuaisi että nyt tarvitaan henkistä apua ja tukea ja osaisi siten ohjata minua oikeaan suuntaan. Tai sitten hän vain törkkää käteen reseptin pitkällisen ronkkimisen ja henkilökohtaisten asioiden kylmän tonkimisen jälkeen.. Huoh.. Katsotaan miten käy.
Mutta tämän tekstin piti olla positiivinen! Alussa minulla oli siis hyvä olo siitä että alitajuntani oli piristänyt minua ihanalla unella ja niin todentuntuisella fiiliksellä! Ehkä fiilistelen sitä loppuillan sillä muisto katoaa nopeasti ja seuraavaa kertaa saakin sitten taas odottaa (uni tulee todennäköisesti paljon nopeammin kuin todellinen treffikutsu..).
sunnuntai 5. heinäkuuta 2015
Haaveista taas. Ja tavoitteista
Loputon kierre. Sitä yksinäisyys pahimmillaan on. Mitä kauemmin on ollut yksin sitä vaikeampaa on päästä ihmisten seuraan. Ja tuhat kertaa vaikeampaa on osata nauttia toisten ihmisten seurasta. Nyt jos tyhjästä ilmestyisi mies pieneen yksiööni olisin todennäköisesti täysin sekaisin. En ole tottunut jakamaan omaa tilaani toisen ihmisen kanssa muutamaa tuntia pitempää ja rentoutuminen on silloin täysin mahdotonta. Vielä jos olisin miehestä kiinnostunut ja siten yrittäisin epätoivoisesti tekemään mieheen vaikutusta, käyttäytyisin alusta asti oudosti ja sekavasti. Todennäköisesti kehittelisin paniikissani fyysisiä oireita kuten pahoinvointia, jotka eivät tosiaankaan auta vieraiden viihdyttämisessä. Jotkut ihmiset ovat kuulemma tunnistaneet rakkaansa siitä, että tämän seurassa on ollut helppo olla. Sitä on omalla kohdalle erittäin vaikea kuvitella, sillä jokaisen mielenkiintoisen miehen seurassa olen tuntenut itseni enemmänkin kömpelöksi, hikoilevaksi ja sekoilevaksi ääliöksi kuin mitenkään rentoutuneeksi omaksi itsekseni. Toivossa on tietysti hyvä elää, mutta...
Jokin aika sitten luin lehdestä erään terapeutin mielipiteen siitä, kuinka naisten (ja miesten) kriteerit treffikumppanille ovat liian kovia. Niin sanotut seiskan miehet yrittävät siis saada ysin tai kympin naisia. En tiennyt miten suhtautua tähän artikkeliin. Niin moni asia siinä pisti niin kovasti silmään, ei vähiten taustalla oleva kylmä arvomaailma. Ihmisten viehättävyyden arviointi numeroilla kuulostaa julmalta. Mutta toisaalta, sitähän minäkin hiljaa mielessäni teen. En tutuista ihmisistä vaan vieraista, joita on helppo arvioida pelkän ulkonäön pohjalta. Mutta tätä en myönnä ääneen kenellekään enkä koskaan sanoisi toiselle hänen "arvosanaansa". Tähän väliin on tietysti hyvä sanoa että oma arvosanani on todella matala. Aloin lehtijutun jälkeen kuitenkin miettimään tavoittelenko tajuamattani liian "hyviä" miehiä..? Hylkäänkö sen mahdollisen oikean joidenkin pinnallisten kriteerien takia? Todellisuus on tietysti se, että tutustun niin harvoin miehiin, etten usko että olen edes tahtomattani torjunut ketään kiinnostunutta. Muutamia kriteereitä minulla kuintekin on. Kuten että mies ei saa olla änkyräkännissä. Ulkoasun ei todellakaan tarvitse olla muotiliikkeestä eikä työvaatteiden tarvitse olla tahraton mustapuku, mutta miehen on kyettävä esiintymään siistinä jos tilanne sitä vaatii. En myöskään innostu kenestäkään joka ei osoita mitään kiinnostusta tietokoneiden ja televisiosarjojen ulkopuoliseen elämään, eikä ole yhtään motivoitunut rakentamaan yhteistä tulevaisuutta. Ja ehkä minulla on muitakin ulkonäköön liittyviä mieltymyksiä, mutta niitä on vaikea yksilöidä, koska eri ihmisissä eri ominaisuudet kiinnittävät huomion. Mutta suurimman osan ajasta nämä kriteerit ovat täysin hypoteettisiä, sillä yksinäisen elämässä ei näitä kriteereitä pääse soveltamaan. Mutta pitäisikö minun siis luopua näistäkin vähistä tavoitteista ja ottaa kenet tahansa jota sattuu minut niin sanotusti ottamaan..? Koska olen kolmekymppinen yksinäinen vanhapiika, minulla ei saa olla näitäkään kriteereitä..? Joskus tuntuu että niin eräät ihmiset ajattelevat. Mutta enpä usko että olen valmis kenet tahansa ottamaan. Ei onnellisuutta löydä onnettomasta parisuhteesta. Sen, jos jotain, olen naistenlehtiä lukiessa tajunnut.
Jokin aika sitten luin lehdestä erään terapeutin mielipiteen siitä, kuinka naisten (ja miesten) kriteerit treffikumppanille ovat liian kovia. Niin sanotut seiskan miehet yrittävät siis saada ysin tai kympin naisia. En tiennyt miten suhtautua tähän artikkeliin. Niin moni asia siinä pisti niin kovasti silmään, ei vähiten taustalla oleva kylmä arvomaailma. Ihmisten viehättävyyden arviointi numeroilla kuulostaa julmalta. Mutta toisaalta, sitähän minäkin hiljaa mielessäni teen. En tutuista ihmisistä vaan vieraista, joita on helppo arvioida pelkän ulkonäön pohjalta. Mutta tätä en myönnä ääneen kenellekään enkä koskaan sanoisi toiselle hänen "arvosanaansa". Tähän väliin on tietysti hyvä sanoa että oma arvosanani on todella matala. Aloin lehtijutun jälkeen kuitenkin miettimään tavoittelenko tajuamattani liian "hyviä" miehiä..? Hylkäänkö sen mahdollisen oikean joidenkin pinnallisten kriteerien takia? Todellisuus on tietysti se, että tutustun niin harvoin miehiin, etten usko että olen edes tahtomattani torjunut ketään kiinnostunutta. Muutamia kriteereitä minulla kuintekin on. Kuten että mies ei saa olla änkyräkännissä. Ulkoasun ei todellakaan tarvitse olla muotiliikkeestä eikä työvaatteiden tarvitse olla tahraton mustapuku, mutta miehen on kyettävä esiintymään siistinä jos tilanne sitä vaatii. En myöskään innostu kenestäkään joka ei osoita mitään kiinnostusta tietokoneiden ja televisiosarjojen ulkopuoliseen elämään, eikä ole yhtään motivoitunut rakentamaan yhteistä tulevaisuutta. Ja ehkä minulla on muitakin ulkonäköön liittyviä mieltymyksiä, mutta niitä on vaikea yksilöidä, koska eri ihmisissä eri ominaisuudet kiinnittävät huomion. Mutta suurimman osan ajasta nämä kriteerit ovat täysin hypoteettisiä, sillä yksinäisen elämässä ei näitä kriteereitä pääse soveltamaan. Mutta pitäisikö minun siis luopua näistäkin vähistä tavoitteista ja ottaa kenet tahansa jota sattuu minut niin sanotusti ottamaan..? Koska olen kolmekymppinen yksinäinen vanhapiika, minulla ei saa olla näitäkään kriteereitä..? Joskus tuntuu että niin eräät ihmiset ajattelevat. Mutta enpä usko että olen valmis kenet tahansa ottamaan. Ei onnellisuutta löydä onnettomasta parisuhteesta. Sen, jos jotain, olen naistenlehtiä lukiessa tajunnut.
torstai 14. toukokuuta 2015
Heikosta itsetunnosta
Heikko itsetunto pilaa sosiaalisen elämäni. Siinäpä se tiivistettynä.
Ihmisenä koen olevani suurinpiirtein riittävä, mutta naisena koen olevani täysin surkea. Yritän tsempata itseäni peilin edessä ennen lähtöä ulkomaailmaan, mutta eipä se onnistu. Kadehdin naisia, jotka ovat aina tyylikkään ja siistin näköisiä. En kertakaikkiaan pysty siihen. Jotkut meistä ovat vain täysin kykenemättömiä pitämään siistiä ulkokuorta. Minulle tapahtuu aina jotain kylppärin peilin ja ulkomaailman välillä. Huolella valitut vaatteet eivät sovikaan yhteen kaupan julmien loisteputkien valossa. Vaatteet eivät istukaan, hiukset sojottavat sähköisinä ympäriinsä tai roikkuvat rasvaisina klimppeinä. Naama punoittaa ja kiiltää, tuskan hiki puskee pintaan ja lähin ruoka hyppää vaikka kuinka kaukaa likaamaan vaatteita (enkä tietystikään huomaa sitä ennen kuin kotona..). Joillekin rento-look tuntuu jopa sopivan, mutta sellaiselle jolla on kymmeniä kiloja ylimääräistä (ja aivan väärissä paikoissa..) se ei todellakaan sovi.
Heti kun näen itseni jostain peilinkulmasta, kaikki kovalla työllä hankittu itsevarmuus sulaa pois. Sen takia välttelen peilejä jopa yleisissä vessoissa (mikä tietysti ei ole paras mahdollinen menetelmä kun on tapana sotkea itsensä joka käänteessä).
No, jos siis minulla on jonkin verran edes itsetuntoa jäljellä kohdatessani mielenkiintoisen miehen pystyn korkeintaan luomaan epämääräisiä katseita sinne päin. En kerta kaikkiaan pysty sitä selkeämpään flirttailuun ja jos olen ennen tätä törmännyt saman ikäisiin naisiin (jotka ovat aina itseäni kauniimpia) luikahdan mieluummin pois näkyviltä kuin edes yritän kontaktia. Jotenkin toisten naisten näkeminen saa kaiken itsevarmuuteni katoamaan. Tällä taktiikalla pysyy todennäköisesti yksin vuosikausia. Kun mitään positiivisia kokemuksia ei tule ei myöskään itsetunto parane. Mahtava kierre.
Kun oikein haluan kieriä itsesäälissä mietiskelen sitä peilin ääressä (hämärässä kylpyhuoneessa) niitä vähäisiä kauniita piirteitäni ja suren sitä, miksei kukaan tunnu näkevän niitä. Kaikki se läski, epävarmuus ja arkuus hukuttavat ne vähät hyvät puolet. Pitäisi olla ulospäinsuuntautunut, iloinen ja rohkea jotta pääsee lähestymään toisia ihmisiä, mutta kun ei ole, jää rannalle itkemään. ...
Kesän läheisyys sai taas tuijottelemaan vatsamakkaroita. Inhottavia, pullottavia pelastusrenkaita. Toivon että voisin muuttaa jonkin verran tapojani kesän tullessa, mutta palaan siihen myöhemmin. Nyt aion tehdä hedelmäsalaattia .. hedelmärahkaa .. okei, kermaista persikkarahkaa, jossa hedelmäpalat etsivät toisiaan.
Ihmisenä koen olevani suurinpiirtein riittävä, mutta naisena koen olevani täysin surkea. Yritän tsempata itseäni peilin edessä ennen lähtöä ulkomaailmaan, mutta eipä se onnistu. Kadehdin naisia, jotka ovat aina tyylikkään ja siistin näköisiä. En kertakaikkiaan pysty siihen. Jotkut meistä ovat vain täysin kykenemättömiä pitämään siistiä ulkokuorta. Minulle tapahtuu aina jotain kylppärin peilin ja ulkomaailman välillä. Huolella valitut vaatteet eivät sovikaan yhteen kaupan julmien loisteputkien valossa. Vaatteet eivät istukaan, hiukset sojottavat sähköisinä ympäriinsä tai roikkuvat rasvaisina klimppeinä. Naama punoittaa ja kiiltää, tuskan hiki puskee pintaan ja lähin ruoka hyppää vaikka kuinka kaukaa likaamaan vaatteita (enkä tietystikään huomaa sitä ennen kuin kotona..). Joillekin rento-look tuntuu jopa sopivan, mutta sellaiselle jolla on kymmeniä kiloja ylimääräistä (ja aivan väärissä paikoissa..) se ei todellakaan sovi.
Heti kun näen itseni jostain peilinkulmasta, kaikki kovalla työllä hankittu itsevarmuus sulaa pois. Sen takia välttelen peilejä jopa yleisissä vessoissa (mikä tietysti ei ole paras mahdollinen menetelmä kun on tapana sotkea itsensä joka käänteessä).
No, jos siis minulla on jonkin verran edes itsetuntoa jäljellä kohdatessani mielenkiintoisen miehen pystyn korkeintaan luomaan epämääräisiä katseita sinne päin. En kerta kaikkiaan pysty sitä selkeämpään flirttailuun ja jos olen ennen tätä törmännyt saman ikäisiin naisiin (jotka ovat aina itseäni kauniimpia) luikahdan mieluummin pois näkyviltä kuin edes yritän kontaktia. Jotenkin toisten naisten näkeminen saa kaiken itsevarmuuteni katoamaan. Tällä taktiikalla pysyy todennäköisesti yksin vuosikausia. Kun mitään positiivisia kokemuksia ei tule ei myöskään itsetunto parane. Mahtava kierre.
Kun oikein haluan kieriä itsesäälissä mietiskelen sitä peilin ääressä (hämärässä kylpyhuoneessa) niitä vähäisiä kauniita piirteitäni ja suren sitä, miksei kukaan tunnu näkevän niitä. Kaikki se läski, epävarmuus ja arkuus hukuttavat ne vähät hyvät puolet. Pitäisi olla ulospäinsuuntautunut, iloinen ja rohkea jotta pääsee lähestymään toisia ihmisiä, mutta kun ei ole, jää rannalle itkemään. ...
Kesän läheisyys sai taas tuijottelemaan vatsamakkaroita. Inhottavia, pullottavia pelastusrenkaita. Toivon että voisin muuttaa jonkin verran tapojani kesän tullessa, mutta palaan siihen myöhemmin. Nyt aion tehdä hedelmäsalaattia .. hedelmärahkaa .. okei, kermaista persikkarahkaa, jossa hedelmäpalat etsivät toisiaan.
sunnuntai 29. maaliskuuta 2015
Tipahduksia haavemaailmasta
Nimestään poiketen sosiaalinen media ei aina ole kovinkaan sosiaalista toimintaa. Ainakaan vierestä seuraajan näkökulmasta. Taas kerran kävin masentamassa itseäni lukemalla tuttujen päivityksiä ja kadehtimalla heidän elämiään. Hitsi miten monta tapahtumaa voi yhden ihmisen viikkoon mahtua..
Tänään oli pitkästä aikaa kilahtanut sähköpostiin viesti että juuri minua odottaisi uusi kaveripyyntö. Tunnin maltoin miettiä että kukahan se on ja ehdin jo haaveillakin vaikka mistä. Kelasin mielessäni kaikenlaisia ihmisiä joita olen lähiaikoina ohimennen tavannut. Eniten toivoin tietysti jotain mielenkiintoista seuraelämälle vauhtia antavaa viestiä. No, pitkään en malttanut odottaa vaan menin suurien toiveitteni kanssa kirjautumaan sisään.. Sitten siellä odottikin hämäräperäisen mainostajan viesti. Taas tipahdin haavemaailmasta persiilleni kylmälle asfaltille. Olisi pitänyt malttaa edes pari päivää elää siinä haaveessa jännittäen ennen kuin menin pettymään todellisuuteen. Ja olisipa joku päivä siellä oikeasti joku uusi ihminen joka haluaisi tutustua juuri minuun. Mutta kukapa tietäisi olemassaolostani kun en itsestäni meteliä pidä. Vaikea on hiljaisten, arkojen ja ujojen löytää puoliskoitaan tässä maailmassa.
Taas on siis tullut kieriskeltyä itsesäälissä. Voi minua parkaa kun kukaan ei huomaa eikä halua elämäänsä minun kanssa jakaa. Kun elämässä ei ole muita tunteita saatavilla, niin nämä itsesäälin tuikahdukset sydämessä tuovat ikävä kyllä jotain vaihtelua harmaaseen arkeen.Tällä tavalla en kyllä elä kahdeksankymppiseksi vaan raastan sydämeni rikki jo varmaan kuusikymppisenä.
Tänään oli pitkästä aikaa kilahtanut sähköpostiin viesti että juuri minua odottaisi uusi kaveripyyntö. Tunnin maltoin miettiä että kukahan se on ja ehdin jo haaveillakin vaikka mistä. Kelasin mielessäni kaikenlaisia ihmisiä joita olen lähiaikoina ohimennen tavannut. Eniten toivoin tietysti jotain mielenkiintoista seuraelämälle vauhtia antavaa viestiä. No, pitkään en malttanut odottaa vaan menin suurien toiveitteni kanssa kirjautumaan sisään.. Sitten siellä odottikin hämäräperäisen mainostajan viesti. Taas tipahdin haavemaailmasta persiilleni kylmälle asfaltille. Olisi pitänyt malttaa edes pari päivää elää siinä haaveessa jännittäen ennen kuin menin pettymään todellisuuteen. Ja olisipa joku päivä siellä oikeasti joku uusi ihminen joka haluaisi tutustua juuri minuun. Mutta kukapa tietäisi olemassaolostani kun en itsestäni meteliä pidä. Vaikea on hiljaisten, arkojen ja ujojen löytää puoliskoitaan tässä maailmassa.
Taas on siis tullut kieriskeltyä itsesäälissä. Voi minua parkaa kun kukaan ei huomaa eikä halua elämäänsä minun kanssa jakaa. Kun elämässä ei ole muita tunteita saatavilla, niin nämä itsesäälin tuikahdukset sydämessä tuovat ikävä kyllä jotain vaihtelua harmaaseen arkeen.Tällä tavalla en kyllä elä kahdeksankymppiseksi vaan raastan sydämeni rikki jo varmaan kuusikymppisenä.
keskiviikko 25. maaliskuuta 2015
Unelmia
Unelmat auttavat selviämään päivästä toiseen. Ne auttavat unohtamaan harmaan arjen ja siirtymään toiseen maailmaan. Tätä harrastan ehkä liikaakin, sillä se estää järkevien päätösten teon todellisessa elämässä.
Suurin haaveeni on punainen tupa ja perunamaa. :) Suunnittelen viikosta toiseen erilaisia taloja, sisustan niitä ja asun kuvitelmissani niissä. Joskus kiertelen katsomassa netin valikoimaa ja haaveilen omasta talosta.
Tiedän, että jos oikeasti haluan toteuttaa unelmani, minun on alettava tekemään jotain sen suhteen. En voi vain luottaa lottovoittoon. Tätä suurta unelmaa täytyisi siis paloitella pienempiin palasiin. Ensimmäinen osa on kai raha. Jos sivuutetaan suunnitelma A eli lottovoitto, on pakko tehdä jotain tylsempää, kuten palkkatöitä tämän haaveen eteen. Pitäisi siis löytää pitkäaikainen, suht hyväpalkkainen työpaikka, jotta pankki antaisi lainaa. En vain tiedä miten osaisin sitoutua niin isoihin, pitkäaikaisiin asioihin kuten taloon, työpaikkaan ja pankkilainaan? Pelottaa jo ajatuskin työpaikasta, jossa täytyisi olla useita vuosia. Ja entäs ajatus työttömyydestä, hometalosta tai velkavankeudesta.
Ja entäs sitten kun olen ostanut sen talon. Kaikki remontointi yms. asiat ovat täysin vieraita. Tekisin niitä mieluusti itse, mutta kuka ne minulle opettaa? Tuskin kirjoista lukemalla oppii tapetoinnit, paneloinnit ynnä muut. Ikävä kyllä niihin tarvitaan miestä (tai miksei naista), mikä tulisi kalliiksi, kun ei kerran ole sellaista omasta takaa. Yksinäinen nainen voisi tietysti luottaa suvun ja ystävien apuun, mutta entäs kun suvun miehet alkavat olla vanhainkoti iässä ja remonttitaitoisia ystäviä (joilla olisi myös haluja auttaa..) on tasan 0.
Takaraivossa jäytää myös pelko, että entä sitten kun olen vuoden verran rempannut, sisustanut ja myllännyt yksin puutarhaa. Loppuuko innostus siihen, kun tajuan että olen edelleen yksin siellä seinien sisällä, vai osaanko olla tyytyväinen siihen mitä minulla on? Entä jos ahdistun kaikesta siitä ja haluan pois, mutta en saakaan taloa myydyksi? Tai entä jos se osoittautuukin homepesäksi, johon uppoavat kaikki rahat eikä siitä sittenkään ole kodiksi?
Toinen salainen haaveeni on olla yrittäjä tai ehkä kotiäiti. Ja miten nämä kaksi suunnitelmaa liittyvät toisiinsa? No, kummatkin edellyttävät totaalista omistautumista yhteen asiaan. Kummallakaan ei ole pomoa, ja menestys on kiinni täysin omasta itsestäni. En haluaisi tehdä työtä, joka on riippuvainen kellonajoista, vaan minulle sopii paremmin projekti työ, jossa työtä tehdään silloin kuin sitä on ja levätään silloin kun työt antaa. Tiedän että on paljon helpompaa ja taloudellisestikin turvallisempaa olla toisen työntekijä kuin yrittäjä, mutta uskon että jos löytäisin alan, jossa menestyisin edes keskinkertaisesti, voisin olla todella onnellinen. Ja entäs kotiäitiys? Siinäkin on kieltämättä huonot tunnit, valtava työmäärä ja erittäin huono eläke, mutta sekin työnkuva tekisi minut luultavasti onnelliseksi (riippuen tietysti perhetilanteesta). Osittain tietysti siksi, että silloin ympärilläni olisi luontaisesti ihmisiä.
Miten näitä haaveita voisin siis saavuttaa? En tiedä. Yrittäjäksi en yksinäni uskalla tällä itseluottamuksella ja kotiäitiys on tällä hetkellä eräästä itsestäänselvästä syystä poissa kuvioista. Yrittäjyyteen tarittaisiin taloudellisia resursseja ja vahvaa luottamusta omiin taitoihin, ja niitä kumpiakaan minulla ei ole, eikä kotiäidinkään paikkoja mollin sivuilla mainosteta. Siihen pestiin tarvittaisiin taitoja ja kaikenlaisia ominaisuuksia, jotka kiinnostaisivat miehiä ja nekin minulta tuntuvat uupuvan.
Niinpä teen päivästä toiseen työt, jotka minulle on annettu ja vietän illat unelmissani seikkaillen ja toivon että jotain jonain päivänä tapahtuu jotain uutta. Toivottavasti jotain positiivista.
Suurin haaveeni on punainen tupa ja perunamaa. :) Suunnittelen viikosta toiseen erilaisia taloja, sisustan niitä ja asun kuvitelmissani niissä. Joskus kiertelen katsomassa netin valikoimaa ja haaveilen omasta talosta.
Tiedän, että jos oikeasti haluan toteuttaa unelmani, minun on alettava tekemään jotain sen suhteen. En voi vain luottaa lottovoittoon. Tätä suurta unelmaa täytyisi siis paloitella pienempiin palasiin. Ensimmäinen osa on kai raha. Jos sivuutetaan suunnitelma A eli lottovoitto, on pakko tehdä jotain tylsempää, kuten palkkatöitä tämän haaveen eteen. Pitäisi siis löytää pitkäaikainen, suht hyväpalkkainen työpaikka, jotta pankki antaisi lainaa. En vain tiedä miten osaisin sitoutua niin isoihin, pitkäaikaisiin asioihin kuten taloon, työpaikkaan ja pankkilainaan? Pelottaa jo ajatuskin työpaikasta, jossa täytyisi olla useita vuosia. Ja entäs ajatus työttömyydestä, hometalosta tai velkavankeudesta.
Ja entäs sitten kun olen ostanut sen talon. Kaikki remontointi yms. asiat ovat täysin vieraita. Tekisin niitä mieluusti itse, mutta kuka ne minulle opettaa? Tuskin kirjoista lukemalla oppii tapetoinnit, paneloinnit ynnä muut. Ikävä kyllä niihin tarvitaan miestä (tai miksei naista), mikä tulisi kalliiksi, kun ei kerran ole sellaista omasta takaa. Yksinäinen nainen voisi tietysti luottaa suvun ja ystävien apuun, mutta entäs kun suvun miehet alkavat olla vanhainkoti iässä ja remonttitaitoisia ystäviä (joilla olisi myös haluja auttaa..) on tasan 0.
Takaraivossa jäytää myös pelko, että entä sitten kun olen vuoden verran rempannut, sisustanut ja myllännyt yksin puutarhaa. Loppuuko innostus siihen, kun tajuan että olen edelleen yksin siellä seinien sisällä, vai osaanko olla tyytyväinen siihen mitä minulla on? Entä jos ahdistun kaikesta siitä ja haluan pois, mutta en saakaan taloa myydyksi? Tai entä jos se osoittautuukin homepesäksi, johon uppoavat kaikki rahat eikä siitä sittenkään ole kodiksi?
Toinen salainen haaveeni on olla yrittäjä tai ehkä kotiäiti. Ja miten nämä kaksi suunnitelmaa liittyvät toisiinsa? No, kummatkin edellyttävät totaalista omistautumista yhteen asiaan. Kummallakaan ei ole pomoa, ja menestys on kiinni täysin omasta itsestäni. En haluaisi tehdä työtä, joka on riippuvainen kellonajoista, vaan minulle sopii paremmin projekti työ, jossa työtä tehdään silloin kuin sitä on ja levätään silloin kun työt antaa. Tiedän että on paljon helpompaa ja taloudellisestikin turvallisempaa olla toisen työntekijä kuin yrittäjä, mutta uskon että jos löytäisin alan, jossa menestyisin edes keskinkertaisesti, voisin olla todella onnellinen. Ja entäs kotiäitiys? Siinäkin on kieltämättä huonot tunnit, valtava työmäärä ja erittäin huono eläke, mutta sekin työnkuva tekisi minut luultavasti onnelliseksi (riippuen tietysti perhetilanteesta). Osittain tietysti siksi, että silloin ympärilläni olisi luontaisesti ihmisiä.
Miten näitä haaveita voisin siis saavuttaa? En tiedä. Yrittäjäksi en yksinäni uskalla tällä itseluottamuksella ja kotiäitiys on tällä hetkellä eräästä itsestäänselvästä syystä poissa kuvioista. Yrittäjyyteen tarittaisiin taloudellisia resursseja ja vahvaa luottamusta omiin taitoihin, ja niitä kumpiakaan minulla ei ole, eikä kotiäidinkään paikkoja mollin sivuilla mainosteta. Siihen pestiin tarvittaisiin taitoja ja kaikenlaisia ominaisuuksia, jotka kiinnostaisivat miehiä ja nekin minulta tuntuvat uupuvan.
Niinpä teen päivästä toiseen työt, jotka minulle on annettu ja vietän illat unelmissani seikkaillen ja toivon että jotain jonain päivänä tapahtuu jotain uutta. Toivottavasti jotain positiivista.
Kevätaurinkoa risukasaan
Vuodet vierivät ja ihminen oppii ja kehittyy.
Paitsi minä. Vanhoja päivityksiä lueskellessa tulee todella masentunut fiilis sen suhteen, että ongelmat ovat vuodesta toiseen ihan samat eikä näkökulmakaan ole vuosien vieriessä muuttunut.
Onkohan se nyt kolmenkympin kriisi kun tuntuu että elämä valuu sormien välistä hukkaan eikä mitään jää käteen. Viimeisen viidentoista vuoden aikana olen saanut aikaiseksi vain muutaman tutkinnon, liudan lyhytaikaisia työsuhteita ja muutaman etäisen kaverisuhteen. Ei puolisoa, ei parisuhdetta, ei läheisiä ihmissuhteita. Pelkkää häpeää, ahdistusta ja todellisuuden pakoilua.Ugh. Joskus tulee pohdittua sitä mitä aineellista omaisuutta olen saanut elämän aikana kasaan. Vastaus on masentava; en mitään.. Kaikki raha on mennyt elämiseen, sillä kun ei ole vakaata uskoa parempaan huomiseen ei jaksa raataa niska limassa sen eteen. Niinpä kaikki se mitä tulee, myös menee...
Tämä blogi on taas kerran ollut pitkän aikaa sivussa, mutta elämä ei ole muuttunut suurestikaan siinä välissä. On siis helppoa jatkaa juuri siitä mihin edellinen valitusvirsi jäi.
Laihdutusta en ole miettinytkään pitkiin aikoihin, sillä tiedän ettei se onnistu. Olen antanut itselleni luvan herkutella sillä (teko)syyllä, että herkullinen ruoka on aikalailla ainoa asia josta nykyisin saan hyvän olon (sanoisin että tyydytystä, mutta sanalla on vääränlainen kaiku..). Tiedän, tiedän; kuulostaa todella huolestuttavalta sekä fyysisen että päänsisäisen terveyden kannalta, mutta kuopan reunalta on helppoa huutaa ohjeita tänne pohjalle.
Tässä taas elämän aallonpohjat, mutta hyviäkin puolia löytyy ja näistä yritän arjessa kiittää:
- on ollut töitä
- olen nauttinut töistä
- töitä on tiedossa ainakin syksyyn asti
- rahat ovat riittäneet elämiseen juuri sopivasti
- asunto on mukava
- terveys on ollut hyvä, sekä minulla että läheisillä
- aurinko paistaa ja kevät lähestyy
Paitsi minä. Vanhoja päivityksiä lueskellessa tulee todella masentunut fiilis sen suhteen, että ongelmat ovat vuodesta toiseen ihan samat eikä näkökulmakaan ole vuosien vieriessä muuttunut.
Onkohan se nyt kolmenkympin kriisi kun tuntuu että elämä valuu sormien välistä hukkaan eikä mitään jää käteen. Viimeisen viidentoista vuoden aikana olen saanut aikaiseksi vain muutaman tutkinnon, liudan lyhytaikaisia työsuhteita ja muutaman etäisen kaverisuhteen. Ei puolisoa, ei parisuhdetta, ei läheisiä ihmissuhteita. Pelkkää häpeää, ahdistusta ja todellisuuden pakoilua.Ugh. Joskus tulee pohdittua sitä mitä aineellista omaisuutta olen saanut elämän aikana kasaan. Vastaus on masentava; en mitään.. Kaikki raha on mennyt elämiseen, sillä kun ei ole vakaata uskoa parempaan huomiseen ei jaksa raataa niska limassa sen eteen. Niinpä kaikki se mitä tulee, myös menee...
Tämä blogi on taas kerran ollut pitkän aikaa sivussa, mutta elämä ei ole muuttunut suurestikaan siinä välissä. On siis helppoa jatkaa juuri siitä mihin edellinen valitusvirsi jäi.
Laihdutusta en ole miettinytkään pitkiin aikoihin, sillä tiedän ettei se onnistu. Olen antanut itselleni luvan herkutella sillä (teko)syyllä, että herkullinen ruoka on aikalailla ainoa asia josta nykyisin saan hyvän olon (sanoisin että tyydytystä, mutta sanalla on vääränlainen kaiku..). Tiedän, tiedän; kuulostaa todella huolestuttavalta sekä fyysisen että päänsisäisen terveyden kannalta, mutta kuopan reunalta on helppoa huutaa ohjeita tänne pohjalle.
Tässä taas elämän aallonpohjat, mutta hyviäkin puolia löytyy ja näistä yritän arjessa kiittää:
- on ollut töitä
- olen nauttinut töistä
- töitä on tiedossa ainakin syksyyn asti
- rahat ovat riittäneet elämiseen juuri sopivasti
- asunto on mukava
- terveys on ollut hyvä, sekä minulla että läheisillä
- aurinko paistaa ja kevät lähestyy
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)